Jokainen epäonnistuu joskus elämässään ja mulla se epäonnistuminen tapahtui nyt. Erosin 3 vuoden parisuhteesta ja aluks se ei tuntunut missään nimittäin mulla oli heti uus kiikarissa ja se tuntu ihan pirun hyvältä. Kuitenkin parin kk päästä totuus iski päin kasvoja ja tajusin että mitä oikein on tapahtunu. Mä sorruin ja murruin ihan täysin. Pistin uuden suhteen jäihin koska en pystynytkään siihen. Sain haukut niskaani ja kuulin monesti kuinka hirveä ja sairas ihminen olen enkä ansaitse ketään. Vaikka hän oli varautunut siihen että en välttämättä mihinkään vakavampaan pystyisi niin silti. Mä en kestä sitä jos mulle ollaan vihasia koska oikeesti oon niin hyvätahtonen ihminen ja haluan vaan kaikille hyvää. Käännyin itteeni vastaan ja ajattelin oikeesti etten ketään ansaitse. Pidin itteeni ihan kamalana ihmisenä ja itkin kuukauden ajan joka päivä. En jaksanut liikkua eikä mua kiinnostanut yhtään mikään. Kontrolloin mun surua syömällä ja pelkäsin jo että mulla on joku fucking syömishäiriö. En oo kyllä sitä diagnoosia pois sulkenut mutta ainakaan vielä ei oo mitään todettu.

Kaikista pahin on varmaan se, että oon niin pettynyt itteeni. Suhde mille oli jo tulevaisuuden osalta hyvät suunnitelmat ja lasten nimet valmiina keksittynä ja sitä ei tuukaan tapahtumaan niin siinä kestää hetki ennenkun sä osaat käsitellä sen ja selviät siitä. Vaikka tiiän että se oli mun päätös, niin siltikään se ei oo yhtään sen helpompaa.

Oon myös pettynyt itteeni mun projektin suhteen. Oon 2 vuotta yrittänyt saada itteni semmoseen kuntoon missä viihdyn, mutta niin ei oo vieläkään tapahtunut. Tiedän että mulla on ongelmia niiden syömisten kanssa koska aina oon ollut jollain dietillä tai herkkulakossa yms. Mä haluan oppia syömään oikein, mutta en tiedä pystynkö siihen yksin. Mulla ei oo enään minkäänlaista itseluottamusta että mä johonkin pystyisin. Siltikään luovuttaminen ei oo vaihtoehto. Joko mä opin rakastamaan itseäni tämmöisenä tai sitten mä vaan jatkan taistelua.

Oon siis solmussa ihan jokaisessa asiassa mun elämässä enkä löydä tietä ulos. Mä oon saanut lähetteen psykologille jonka uskon mua auttavan. Mä oon uskaltanut puhua näistä asioista mun perheelle ja en oo ennen tätä tilannetta ymmärtänyt kuinka tärkeä merkitys sillä on, onko mun tukena perhe vai kaverit. Ihanaa kun ne jaksaa pitää musta huolta. Tulee edes hieman semmoinen olo että ehkä mä olenkin jollekin tärkeä.

Tällä hetkellä mennään siis pahasti alamäessä mutta ei tänne olla jäämässä. Mä aion kyllä nousta jyrkemmänkin mounteverestin. Aivan sama kauanko siinä kestää niin aion silti löytää itselleni sen onnen vielä minkä joskus omistin!