Opiskelen poliittista historiaa ja täten voin maisterivaiheessa halutessani käydä pedagogisia opintoja, niin, että voin valmistua historian, yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon opettajaksi. Näiden alojen opettajaksi olen harkinnut. VTM eli valtiotieteiden maisterin paperit eivät valmenna suoraan sinua mihinkään alaan, mutta pedagogisia opintoja käymällä saat opettajan pätevyyden. Opettajaksi kannattaa monesta syystä. Suurin syy kuitenkin on halu opettaa lapsia ja nuoria ja vaikuttaa näihin positiivisesti pyrkien tehdä heistä hyviä ja vastuullisia kansalaisia. Kuitenkin eräs asia huolestuttaa…

Jos ryhtyisin opettamaan vaikkapa yläkoulussa, niin minkälaisessa ympäristössä silloin opetan? Minkälaiset velvollisuudet ja oikeudet minulla on oppilaisiin nähden? On täysin tyrmistyttävää kuinka huomasin joidenkin opettajieni osalta, kuinka avuttomia ja hukassa he saattoivat ollakaan tiettyjen oppilaiden kanssa. Oli opettajia, jotka lähtivät itkien luokasta. Tässä vaiheessa VAKAVA-kokeen laatijat voisivat hieman miettiä kumpi on tärkeämpää, nähdä hakijan lukutaito vai hakijan auktoriteetti ja sosiaalinen pätevyys työssä. Tämä kuitenkaan ei ole se suurin huolenaiheeni vaan juuri se, minkälaisessa koulussa eletään vuonna 2030? Voittaako perinteinen opetusmetodi vaiko tekninen vempaimisto-aikakausi, jonka arkeen kuuluu ipadit, iphonet ja I paid it. Kun tekniikka lisääntyy ja tietoa saa entistä enemmän niin tarvitaanko opettajia enää? Tarvitaanko edes kouluja, kun oppilaat voivat yksin kotona katsoa ruutua kun robootti-ääni opettaa historiaa? Historia kun erityisesti on sensitiivinen aihe toisin kuin matematiikka. On eri asia kun ihminen kertoo ihmisille Ruandan kansanmurhasta kuin robootti, joka kertoo luvut ja Ruandan sijainnin.

En haluaisi elää tulevaisuudessa, jossa lapset leikkisivät kaiken maailman vempaimilla ei vain kotonaan vaan myöskin ulkona, jossa ei olisi enää keinuja tai liukumäkiä. Saatan nyt vähän ylireagoida, mutta kuinka moni osasi 1700-luvulla ajatella, että tulevaisuudessa voitaisiin soittaa Suomesta Austraaliaan tai kuinka moni osasi kuvitella, että voimme lentää A:sta B:hen yli 1000km päähän. Niinpä! Sitä ei ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen vuoksi meidän täytyy miettiä tekojemme seurauksia. Toivoisin opettajille enemmän oikeuksia ja auktoriteettia. Mitä vikaa siinä on jos oppilaasta ottaa kiinni ja poistaa luokasta? Miksi jälki-istunnot kun voidaan keksiä parempiakin keinoja? On hirveää kun koulussa panostetaan opetuksen määrään kuin laatuun. Sen havaitsin niin yläkoulussa kuin lukiossakin ollessani. On pakko käydä nämä asiat. Suomalainen koulu arvostaa liian paljon suoritusta kuin opetuksen laatua ja hetkessä opettamista. Rauhassa. Kiireettömästi. Ei stressiä, ei paineita. Miksi moinen suoritusrumba? Mihin meillä on kiire? Tunti ei katoa minnekään, ei edes päivä. Toivon voivani opettaa tulevaisuudessa kuten edeltäjät opettajani opettivat. Perinteinen liitutaulu, erityisesti sellainen kunniaan matematiikan tunneilla! Historian ja elämänkatsomustiedon kuten myöskin yhteiskuntaopin tunneilla Powerpointit ovat käteviä, kunhan niihin ei laita tekstiä liikaa vaan panostaa pääasioihin, rankalaiset viivat. Powerpoint ei opeta, se avustaa opettajaa, joka opettaa.

Jos itse olisin päättäjä, niin kieltäisin puhelimet koulun aikana. Kun lapsi/nuori saapuu kouluun, niin puhelin otetaan pois. Kun hän lähtee koulusta, hän saa puhelimen mukaansa. Meillä on tuolla luonto, joka kutsuu meitä, mutta me vangitsemme itsemme sosiaalisen median ja sähköisen median maailmaan ja kuvittelemme olevamme sosiaalisia ja ihmisiä.

Toivon 2030-luvun lasten leikkivän samalla tavalla ulkona ja nauttien lapsuudestaan kuten oma ikäluokkani teki 1990-luvulla.  Toivon, että perinteinen opetustapa ja lasten arjen käyttäminen on yhä tulevaisuutta. Olen ajatellukin, että omille lapsille annan 2000-luvun alun kännykät. Perinteiset matkapuhelimet, joilla pystyi soittamaan ja ottamaan puheluita vastaan ja viestittämään ja ottamaan viestejä vastaan. Matopelin mahdollisuutta voin kenties harkita ;). Some ja älyvempaimet voivat olla joko meidän tukenamme ja hyötykäytössämme tai ne voivat vallata suuren osan meidän arjestamme. Haluammeko vanhuksina pohtia, mihin tämä kaikki aikamme meni? Menikö se facebookin, twitterin, instragamin ja kaiken muun sellaisen pariin (lisää on varmasti tulossa, kun kilpailunälkä kasvaa kasvamistaan) vai lastemme ja läheistemme pariin. Niiden tärkeiden asioiden ja ihmisten. Me ihmiset sen päätämme.