Siitä on kohta neljä vuotta kun julkaisin uutta musiikkia; toisen albumini. Pää ei ymmärrä, että aika on mennyt niin nopeaa. Joskus tuntuu, että mun päässä pyörii vanha VHS-kasetti joka junnaa paikallaan: kuva on melko rosoista ja epätarkkaa.

Mun ensimmäinen rakkaus oli musiikki. Lauloin missä kuunneltiin ja lauloin lujaa. Kaikki mikä pienistä keuhkoista lähti. Veksi-pappani  oli mun suurin kannustaja. Hän soitti harmonikkaa ja minä poika lauloin humaltuneille äijäporukoille Peppi Pitkätossua ja Mustan Kissan Tangon. Tein ekat festarikeikkani viiden vanhana kesämökin pihalla. Lipputangon alla oli lava, punaiselta mallulta ja oluelta haisevat miehet olivat mun yleisöni, mun ekat fanini.

Koulussa, kun laulettiin yhteislauluja, lauloi luokan toiseksi pienin poika niin lujaa, että muut nauroivat. Hiljalleen opettajakin alkoi huomauttelemaan asiasta. Sitten siitä tuli vitsi. Sitten opettajakin nauroi oppilaiden kanssa. Olin viidennellä luokalla. Ja hiljalleen mun ääni katosi. Se vaimeni jokainen musiikkitunti pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes en laulanut enää. Hävetti. Liikutin vaan suutani kun hoilotettiin suvivirttä…

Muutin maailmalle opiskelemaan. Ja lauleskelin yksinäni kotona. Kukaan ei ollut kuuntelemassa. Kirjoitin biisien lyyrikoita nenäliinoihin, koulukirjojen kulmiin. Otin sivuaineekseni runoutta. SCARRED biisin eka versio kirjoitettiin runomuotoon josta sain A++. Kun koulussa tehtiin musikaalia ja opettaja lupasi minulle yhden laulavan pääroolin, koin aikuiselämäni ensimmäisen nöyryytykseni: koe-esiiintymisessä nousin suurelle lavalle ja minua tuijotti koulullinen oppilaita… Kaikki lapsuuden traumat palautuvuivat mieleen yhden yleisössä istuvan tytön kikatuksen siivin.  VHS kasetti jumittui pauselle… Vääntynyt kuva. Kieroutunut ääni. Pihinä. Epävire. Alavire. Ei virettä ollenkaan. En saanut roolia.

Silti, halusin vieläkin laulaa. Tutustuin muusikkorenttuihin, kirjoitteltiin yhdessä biisejä, hyräilin hiljaa suihkussa. Haaveilin ja unelmoin. Jostain baarinnurkasta löysin ensimmäisen laulunopettajani, joka muutti mun elämäni. ’Uskallus laulaa on 90% laulamisesta’. Hän oli upea. Lauloin opetuksen kaksi ensimmäistä kuukautta silmät kiinni… Puoli vuotta myöhemmin uskalsin nousta ensimmäistä kertaa yleisön eteen ja laulaa Cristal Snow:na. Päin vittuahan se meni, mutta tiesin sen… Tiesin heikkouteni ja työstin niitä… Jokaikinen kaamea esiintyminen kerrallaan… En luovuttanut. Kunnes unelma sitten toteutui. Ja sen työnteon tuloksena olen julkaissut kymmenen musiikkivideota ja kaksi albumillista biisejä. Taputan itseäni selkään. Hyvä Tapsa.

Musiikin tekeminen on euforista. Sitä on vaikea kuvailla miltä tuntuu, kun kirjoittaa onnistuneen lyriikan, löytää hyvän sävelen, laulaa onnistuneesti, kuulee kuinka demosta tulee oikea biisi. Kun kuulee oman biisin ensimmäistä kertaa radiossa, kun tuntematon nyppää hihasta ja sanoo kuinka paljon biisi on heille merkinnyt.

Ja kun musiikki antaa sitä sanoinkuvaamatonta euforiaa, niin sitten taas on se toinen puoli: se joka lannistaa ja kaivaa kuoppaa sielulle; varsinkin silloin kun itse tuntuu olevan paskin laulaja ikinä, kun studion seinät kaatuu päälle, kun biisi joka oli alussa hyvä, onkin paskaa, kun levy-yhtiö repii sen omasta mielestä hyvän biisin ja kuukausien työn kappaleiksi, kun radioaseman sedät tai tädit sanovat ’ei’, kun kukaan ei löydä ja kukaan ei kuule… Ja olet tehnyt kuukausien, joskus vuosien työn aivan turhaan…

Minä olen taas se poika siellä musiikkiluokassa. Olen kadottanut ääneni ja liikuttelen vain suutani. Kolmen vuoden ajan olen työstänyt musiikkia joka on varmasti parasta mitä oon koskaan tehnyt. Mutta sen puskeminen eteenpäin tuntuu ylitsepääsemättömältä, eräs levy-yhtiön setä pohti ääneen kuunnellessaan materiaalia ’Nää biisit on hämmentävän hyviä, parasta mitä on koskaan Snow’ta kuultu, mutta riitääkö Cristal Snow enää artistina?’

Elän mykkänä rikkinäisen VHS-soittimen sisällä. Elokuva kertoo pojasta, joka on viidennellä luokalla. Hän haluaa laulaa, mutta ei pysty… Ahdistava leffa. Ja kasetti ei tule ulos ja elokuva pyörii ja pyörii samassa kohtaa uudelleen ja uudelleen.. Toistaa kohtausta jossa poika puristaa käden nyrkkiin ja päättää ’joku päivä minä vielä näytän teille, joku päivä minä vielä laulan’

C