Minua rankaistiin ensimmäistä kertaa villistä luonteestani seitsemän vuoden ikäisenä. Kävin Naantalin Kuparivuoren koulussa ensimmäistä luokkaa ja teimme joulunäytelmää. Jokainen lapsi mun 56-hengen luokasta sai repliikin joulunäytelmästä. Lapset veivät vuorollaan isoon joulumuorin puurokattilaan aineksia mistä joulu on tehty. Mä olisin halunnut olla muori, tai edes tonttu. Toisin kävi.

Näytelmä oli juuri sellainen väkisin väännetty kuuden ja puolen minuutin vaivaannuttava eeppos: Ensin heiteltiin joulupuuroon kaikennäköistä krääsää ja sitten laulettiin joku epävireinen joululaulu.

’Ripaus hyvää tahtoa! Piparinmuruja! Lumihitaleita kattilan pintaan! Joulukuusen oksa antamaan makua! Jeesuslapsen vaipat haisemasan! Ja isän kossupullo!’

Ja sitten rumat lapset lauloivat tamburiinin tahtiin: ’Joulu on taas, joulu on taas, kattilassa haisee… sulanut muovi’

Jossain vaiheessa harjoituksia, mä tietysti apinoin. (tosin mun olemuksesta lapsena kerrotaan kahta tarinaa: toisessa olin maailman kiltein ja nöyrin lapsi, toinen legenda kertoo, että olin kauhea kakara, jolla oli auktoriteettiongelma). Tuonaikainen opettajani oli ikäloppu matami, jolla oli aina yllään pitkä mustamekko ja viininvärinen neule. Niin minä hänet muistan. Apinointi johti istumiseen harjoitusten ajaksi eturiviin, missä istuin koko joulukuun, rukoillen, että voisin tiputtaa edes mantelin joulupuuroon…

Joulujuhlassa istun eturivissä ja itkin. Siinä ne 76, mua selvästikkin rumempaa ja lahjattomampaa lasta tiputtelivat padan täyteen joulun hyvää tahtoa… Minä istun eturivissä, katkerana ja haudoin kostoa.

Onneksi istuin. Se oli ensimmäinen muistoni siitä, miltä tuntuu haluta jotain, ensimmäinen muisto uhmasta: ’Minusta tulee vielä jotain! Pitäkää te vain teidän mustat kattilanne ja homeiset hyvänjouluntoivotukset! Minä seison joku päivä tuolla lavalla ja te kaikki tulette taputtamaan, kun minä murskaan teidän mantelinne! Ja te tulette PALVOMAAN minua…’

Keväällä sitten muutin pois Naantalista. Kankaanpäähän. Uuteen kouluun… Ja uusiin nöyryytyksiin… Ei ollut mantelista siinä vielä kymmeneen vuoteen mitään tietokaan. Enkä ole tosin Kuparivuoren koulussakkaan kiittämässä kokemustani. Mun pitäisi kiittää siitä kokemuksesta.

Sillä yksi asia minkä olen elämäni varrella oppinut on, että vain nöyryytys ja epäonnistuminen tekee ihmisestä voimakkaan.Jokainen vastaisku kysyy yhtä kysymystä ’Haluatko sinä todella tätä? Ja oletko valmist tekemään sen eteen töitä?’ Epäonnistumisilla mitataan tahto menestymiseen. Jokainen kaatuminen asvalttiin kysyy vain yhtä asiaa: ’Itketkö arpiasia ja säälitkö itseäni vai nousetko ylös ja yrität uudelleen?’

Se on ollut mun mantra. Mun halu saada se manteli on mun elämän missio! Ja uskokaa pois, olen saanut elämässä monta mantelia, mutta olen myös monta kertaa joutunut istumaan eturivissä. on ollut monen monta kertaa kun en ole kelvannut, kun olen luokiteltu ’ei sopivaksi’; mutta kaikki tämä on vain vahvistanut omaa tahtoa saada se manteli… Tekemään enemmän töitä… Ja mä meinaan taistella hamaan kuolemaani siihen asti että se koko mantelipussi on minun! Saatana… joku päivä omistan koko mantelifarmin…

C

ps. Missä manteleita muuten kasvatetaan? Kai se on joku lämmin mesta?

Olen tässä viisi vuotias. Minulla ei ole hajuakaan tässä kuvassa minkäänsortin mantelista. Pidin tällöin todella paljon pekonista, mun Ressukoirasta ja toi on mitä luultavammin punaista maitoa. Nykyään juon vain rasvatonta.