Joka viikko me suoritetaan meidän YLEX:n SUPERSUNNUNTAI radio-ohjelmassa viikon kestävää #rottakoe tehtävää. Testaillaan elää, tai kokeilla erinäisiä arkea haastavia juttuja. Viime viikolla tehtävänä oli pitää kiitollisuuspäiväkirjaa.

Tämä tehtävä muistutti mua siitä mitä tein aikoja aikoja sitten… Silloin vuonna nakki ja kirves ja kuokka, kun asuin Ameriikassa. Mä lähdin Suomesta vihaisena nuorena miehenä, ovet paukkuen, saranat irtos ja ovet paloi siltojen kanssa roihuten. Halusin unohtaa menneisyyteni; vihaisen, pahan ja tulehtuneen menneisyyteni… Yritin hautaa vihani syvimpään kuoppaan minkä jaksoin vain kaivaa. Hautasin vihani perhettäni, kotipaikkakuntaani, entistä elämääni kohtaan keltaisten tulppaanien alle. Nehän on kivan keväisiä ja aurinkoisia. Ajattelin, että vihani varmasti viihtyisi niiden alla.

  Eka kämppä maailmalla oli noin 10 neliöö. Ei ihme et kiristi ;)

Hulpeiden hautajaisten jälkeen aloin muokkaamaan itsestäni uutta ihmistä. Aloin kehitellä itselleni koulun ja työn ohella uutta persoonaa; superminä: Cristal Snow. Skandinaavinen bilehile, viihdyttäjä, kaikkien kaveri, pidetty, rakastettu, suosittu, haluttu, kaunis, kompleksi kesäyönkuningatar. Se toimi. Sain kaiken mitä halusin. Olin juhlien keskipiste, ystävien rakastama ja kaikkien suosikki. Koulussa en koskaan istunut ruokalassa yksin, vaan olin juurikin se suosittu huutosakin johtaja joka treffaili jalkapallotähteä… Ok.. meidän koulussa ei ollut jalkapallojoukkuetta, saatikka lyhythaimeisia huutosakkia, mutta… sellainen olo mulla oli.

Suosittu Suomalainen Sisupussi

Mutta sisällä olin vielä vihainen. Tuhosin parisuhteitani passiivisella agressiolla. Sabotoin mulle annettuja tilaisuuksia mennen tullen. Katosin päiviksi, huolestutin ihmisiä tempauksillani. Etsin huomiota epävakaalla käytöksellä. Olin itsekäs pikkupaska. Viha nousi haudasta ja se ei päästäny mua otteestaan… Tulppaanit olivat vaan silmänlumetta.

Eräänä päivä töistä kotiin. Olin uupunut. Tein useasti töitä aamu yhdeksästä ajoittain ilta yhteentoista. Koulua, näytelmäharjoituksia, projekteja, ja siihen päälle vielä iltavuoroja maailman paskimassa (mutta parhaassa) kiinteistövälitystoimistossa ja sen jälkeen yöhön viihdyttämään bilekansaa mekko päällä. Olin loppu. Ja olin vihainen. Vihaisempi varmaan kuin koskaan aiemmin. Istun sängyllä sinä iltana ja jostain kumman syystä sain ajatuksen päähäni: ’Minä en halua enää olla vihainen.’

Se tuntui hullulta ajatukselta, koska mä en tiennyt mitään muuta tapaa elää kuin vihan kautta. Mutta mitä jos mä vaan päättäisin, että mä en enää vihaa. Minähän sen päätän. Minä. Nyt tulee varmasti korniuden huippu, mutta avasin telkkarin ja sieltä tuli OPRAH, mun henkilökohtainen jeesukseni, ja siinä, kun olin juuri päättänyt luopua vihasta, televisiossa on Oprah…. Hän puhui ohjelmassa itsensä parantamisesta ja siitä kuinka menneisyyteen ei voi vaikuttaa, kuinka me emme ole vastuussa siitä, mitä meille on lapsena käynyt, minkälaisen lapsuuden olemme eläneet, MUTTA AIKUISENA me olemme vastuusta tästä hetkestä, niistä tunteista mitä me koemme nyt: me olemme vastuussa omista reaktioistamma…

Se hetki muutti mun koko elämäni.

Se on mantra, jota toistelen itselleni kun pankkijonot vituttaa, kun printteri ei toimi, kun saan paskaa palautetta, kun saan vihapostia, kun kadulla huudellaan, kun minulle sanotaan ei, kun mulle sanotaan että olen lahjaton, huono ja mitäänsanomaton, kun minulle sanotaan että en riitä, kun maailman negaatiot yrittää lannistaa… Minä en ole vastuussa muiden sanomisista, enkä tekemisistä vaan omista reaktioista niihin.. Minä voin valita omat tunteeni… Mä olen kontrollissa.

Selvää on se, että sen tajuaminen ja harjoittaminen on kaksi eri asiaa…. Etuileva mummo Alepassa voi joskus olla viimeinen tikki, mutta mä tiedostan sen. Mä tiedän vastauksen.

Ja silloin mä lopetin vihaamasta perhettäni, kotipaikkakuntaani…. Mutta ennenkaikkea, mitä mä tajusin tuona viimeisenä vihaisena iltapäivänä, kun olin uupunut ja televisiossa puhui Oprah: mä lopetin vihaamasta itseäni.

YKSI tehtävä mitä Oprah antoi ohjelmassa oli kirjoittaa kiitospäiväkirjaa joka ilta. Itse Oprah, on tehnyt sitä 10 vuotta… Tää metodi opettaa elämään positiivisesti, se huijaa sun aivoja, joka on opetellu olemaan negatiivinen, ajattelemaan asioita positiivisesti. Koska sitähän me tehdään, varsinkin Suomalaiset; me menemme asioihin negaation kautta. Me kilpailemme kahvipöydissä kenellä kolottaa mikä luu eniten ja kuka katsoi ketä millä silmällä ja kuka puhui paskaa kenestä ja kuka etuili ketä ja missä… Se on kisa, kenellä menee huonommin.

Suosittelen, että alat huijaamaan aivojasi. Kymmenen asiaa päivässä. Se on vaikeaa, mutta muutamassa kuukaudessa alat katsomaan elämää eri silmin. Alat huomaamaan pieniä asioita ja tajuamaan, että se paska mikä niskaan sataa, senkin voi pestä pois. Pahinkin päivä on nukkumaan mennessä ohi ja se Alepan mummo… Ei sekään siellä joka päivä etuile…

Se tänään, SnOprah on puhunut.

Ihanaa viikonloppua.

c

Eilinen yö oli farssi. Menin nukkumaan yhdeltätoista. Olin aivan loppu. Tein lämpimän viltin ja viiden tyynyni alle pesän, jossa vessapaperi mainoksissa keimailevat karitsat voisivat nukkua. Ehkä myös se pelottavan pehmeä nalle, joka juoksentelee kesäisillä kukkapelloilla ja myy huuhteluainetta. Noh sinne minä nukahdin, karitsojen, nalleperheen, tyynyjen ja peiton alle…  Hetkeksi.

Sänkyni on temppeli. Se on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle, jättilaiva, johon on hyvä hukkua kun on paha olo ja maata huolensa huomiseen. Puolitoista vuotta sitten päätin uniongelmaisena sijoittaa hyvään sänkyyn ja oikeisiin nukkumistapoihin…  Olin mukana hyvinvointiohjelmassa: Jaksa Paremmin. Heti ensi tapaamisella uniasiantuntija Vesa Tuominen mullisti mun maailman. Elektroniikan haittavaikutukset makuuhuoneessa, vakituisen heräämisajan vaikutus yöuniin, ilmankosteuden sekä ilmanvaihdon vaikutus unenlaatuun. Äänien sekä valojätteen vaikutus nukkumiseen. Menin aikuisiällä unikouluun. Ja se tepsi. Se ja sänky, jonka ostin. Harvemmin on enää ongelmia nukkua. Paitsi eilen yöllä.

1:45am. Heräsin painajaiseen. Unessa olin varma, että joku oli asunnossani. Yritin herättää itseäni unesta. Herääminen oli tahmea, kuin olisin juossut siirappimaisessa liisterissä kohti silmien avaamista: ’Joku tulee makuuhuonetta kohti! Herää nyt saatana!!’ Heräsin omaan huutooni, aivan hiestä märkänä. Vaihdoin T-paidan. Join lasin mehua. Makasin sängyssä. Katselin kattoa. Menin Facebookkiin. Vertaistukea. Laitoin baarissa olevalle frendille viestin. Sääl, sääl, myöt, myöt.

2:30am  Vertaistukea saatu. Yössä on aina kavereita, jotka eivät nuku. Möröt lahdattu. Tungettu takaisin komeroon. Vien puhelimen toiselle puolelle huonetta. Elektroniikka ei saa olla liian lähellä sänkyä. Unikoulussa opetettiin. Ilmankostuttaja hyrrää ikkunalaudalla. Korvatulpat korvissa. Uninaamio otsalla. Kädet peiton päällä. Hengitä. Hengitä. Nuku. Hengitä. Nuku… Mitä jos lopetan nukkuessani hengittämästä? Silmät auki. Katto on pimeässä möykyinen ja täynnä kysymyksiä.

3:05am Syön voileivän. Kinkkua ja juustoa. Hiilarit nukuttaa. Juon kylmää maitoa suoraan purkista. Ja palan suklaata. Luin muutama vuosi sitten, että sokeri vilkastaa unia näkemistä. Tykkään värikkäistä unista, joten söin puoli vuotta jotain makeaa iltaisin… Unet olivat villejä. Ne on aina olleet. Ei siihen sokeria tarvittu.

3:40am. ”Neljä. Jos nukahdan nyt voin nukkua neljä tuntia. Ehkä nukun tänään yhdeksään. Viisi. Viisi Tuntia. Viisi tuntia ei ole paha. Ja mä jo nukuin toisaalta ainakin kaksi tuntia. Joten seitsemän tuntia unta. Se ei oo paha. En mä enempää tarvitse. Seitsemän on hyvä.”

4:30am. ”Kuusikin tuntia on hyvä. Nuku nyt saatana!”

5:15am Lisää maitoa purkista. Kaksi vessareissua. Yksi varmistusvessareissu ettei vaan vahingossa herää aamuyöstä vessaan. Nyt on aamuyö. Aamulla. Ei herää aamu tuimaan… Kaksi tuntia niin remppamiehet alkaavat poraamaan vierekkäisessä huoneessa. Jos nukun kaksi tuntia. Nukkua ehtii haudassakin…

Tässä kohtaa nukkumatonta yötä saapuu vyyhti vitutusta. Jokainen kerta. Kello viisi aamulla. Taattua. Aivot tietävät, että peli on vaan menetetty. Peitto tuntuu piikkimatolta, tyynyt ovat sementtisiä kokkarekasoja, joista pää ei saa tukea, eikä turvaa… Jokainen ihokarva sojottaa väärään suuntaan, koko kroppaa kutiaa. Nyt kiukuttaa ja kun tämäkään ei ole tarpeeksi, tapahtuu jotain vielä ärsyttävämpää.

5:45am. ’Millä mä maksan tän kuun laskut? Onkohan mulla tarpeeks rahaa maksaa Visa? Mitä mä teen mun elämälläni? Pitäisköhän mun mennä takaisin kouluun? Onkohan Samu mulle vihainen kun en oo nähnyt sitäkään kuukausiin? Miks mä en käyny mun kouluja paremmin? Mä en osaa mitään! Musta ei ole mihinkään. Mun pitäis soittaa mun isälle useimmin. Miks mä en oo sosiaalisempi? Mä en tapaa ihmisiä jos mä en käy enemmän ulkona. Mä vihaan baareja… Mä aloitan sen joogan. Mä vihaan joogaa. Meniskö salille? Aloitan salin maanantaina. Ja sen nesteenpoisto detoxin… Onkohan se kallis? Millä mä maksan tän kuun Visan?”

6:30am. Puoli tuntia niin talon putkiremppa jatkuu. Poraakohan ihan tos vieres?… Nyt nukuttaa… Nukuttaako? Mua väsyttää… Nukunkohan mä nyt?

7:35am. Poraaminen alkaa. Putkiremppa. Nukuinko mä? Tarviskohan vaan herää ny?. KAUHEE METELI!!! VOI JUMALAUTA!

8:45am. Allerginen kohtaus. Alan aivastelemaan. Nenä kutiaa. Et oo tosissas!?!? Kuus aivastusta. Haen allergialääkkeet. Niistän kuusimiljoonakertaa!! Oonko mä nukkunu? Taisin torkahtaa… Istun sängyn reunalla. Aivot on muusia. Keitän kahvia. Aivastan. Aivastan. Aivastan. Vedän nopea tehoisen antihistamiinin. Ei tehoa. Nenäsuihketta. Ei tehoa. Aivastan. Aivastan. Aivot on muusia. Juon kahvia. Aivot on aivastamisesta muusia. Petaan sängyn. Nukun ensi yönä. Ei väsymykseen kuole.

unilaiva, aamuisen allergiakohtauksen jämät, silmärintsikat ja parhaat korvatuplat

Argh! Ugh! Grrr! Mrr!

Aurinko paistoi nätisti aamulla kun heräsin. Olin oikein loistavalla tuulella. Keitin vahvaa kahvia. Kävin läpi työpostit. Nautin hitaasta aamusta, pesin pyykkiä. Ja aloin tekeen töitä. Maanantai ja tiistai on yleensä päiviä jolloin aloitan editoimaan seuraavan viikon ToosaTV-osaa, ja nää on myös päiviä, jolloin alan valmistautumaan seuraavan viikonlopun kuvauksiin käsikirjoittamalla kuvattavaa matskuu…

Tänään ei lähtenyt. Ei editointi. Ei käsikirjoitus. Turrutin päätäni sitten muutaman tunnin katsomalla jotain sarjoja netistä, toivoen inspiraatiota. Ei. Ei sitten millään. Luomisen tuska. Löysä paska. Mikään ei naurata. Mikään ei huvita. Hyvin pian alko v*tuttamaan auringonpaistekkin. Suljin kaihtimet. Makasin tunnin sängyssä. Tuijotin kattoa. Söin leivän. Kuivaa jauhomössöä. Selasin youtubevideoita. Tämän viikon vetonaulana toimii tyttö joka puhuu siansaksaa ja laulaa eri musatyyleillä. Lahjakas mimmi. Sitten katselin kun ventovieraat suutelee toisiaan. Niitä on kaksikymmentä. Mietin hetken kuinka mä kuolen yksin.

Tää on ajatus jota käyn läpi ikisinkkuna kuusi kertaa päivässä. Aina kun näen pienenkin rakkauden eleen. Mies kaupassa kysyy vaimolta: ’Pitääks ostaa kahvia?’ Mä ajattelen: ’Mä joudun aina ostamaan omat kahvini, kuolen yksin’. Pariskunta kävelee käsi kädessä vastaan ja mä ajattelen, ’Multa vois ihan hyvin amputoida kädet, ei niihin kukaan tartu. Mä kuolen yksin’. 20 tuntematonta suutelee ihmisiä joita he ei oo koskaan tavannut. Jotku heistä on salee päätynyt treffeille. Voisko olla romantisempaa tarinaa kerrottavana lapsenlapsille? EI varmaan.

Mä kuolen yksin.

Päätän kirjoittaa blogin mun vitutuksesta. Ajattelin, josko angstin purku parantais oloo, mutta se on johtanut siihen, että tänään klo 17:00 mennessä, mä oon jo ajatellut kuusi kertaa sitä, että mä kuolen yksin. Kiintiö on täynnä. Taidan turruttaa pahan oloni katsomalla B-luokan kauhuleffoja loppuillan. Niissäkin aika moni kuolee, ja melkolailla enemmän traagisesti kuin minä. Sitten joskus…. Yksin.

Minua rankaistiin ensimmäistä kertaa villistä luonteestani seitsemän vuoden ikäisenä. Kävin Naantalin Kuparivuoren koulussa ensimmäistä luokkaa ja teimme joulunäytelmää. Jokainen lapsi mun 56-hengen luokasta sai repliikin joulunäytelmästä. Lapset veivät vuorollaan isoon joulumuorin puurokattilaan aineksia mistä joulu on tehty. Mä olisin halunnut olla muori, tai edes tonttu. Toisin kävi.

Näytelmä oli juuri sellainen väkisin väännetty kuuden ja puolen minuutin vaivaannuttava eeppos: Ensin heiteltiin joulupuuroon kaikennäköistä krääsää ja sitten laulettiin joku epävireinen joululaulu.

’Ripaus hyvää tahtoa! Piparinmuruja! Lumihitaleita kattilan pintaan! Joulukuusen oksa antamaan makua! Jeesuslapsen vaipat haisemasan! Ja isän kossupullo!’

Ja sitten rumat lapset lauloivat tamburiinin tahtiin: ’Joulu on taas, joulu on taas, kattilassa haisee… sulanut muovi’

Jossain vaiheessa harjoituksia, mä tietysti apinoin. (tosin mun olemuksesta lapsena kerrotaan kahta tarinaa: toisessa olin maailman kiltein ja nöyrin lapsi, toinen legenda kertoo, että olin kauhea kakara, jolla oli auktoriteettiongelma). Tuonaikainen opettajani oli ikäloppu matami, jolla oli aina yllään pitkä mustamekko ja viininvärinen neule. Niin minä hänet muistan. Apinointi johti istumiseen harjoitusten ajaksi eturiviin, missä istuin koko joulukuun, rukoillen, että voisin tiputtaa edes mantelin joulupuuroon…

Joulujuhlassa istun eturivissä ja itkin. Siinä ne 76, mua selvästikkin rumempaa ja lahjattomampaa lasta tiputtelivat padan täyteen joulun hyvää tahtoa… Minä istun eturivissä, katkerana ja haudoin kostoa.

Onneksi istuin. Se oli ensimmäinen muistoni siitä, miltä tuntuu haluta jotain, ensimmäinen muisto uhmasta: ’Minusta tulee vielä jotain! Pitäkää te vain teidän mustat kattilanne ja homeiset hyvänjouluntoivotukset! Minä seison joku päivä tuolla lavalla ja te kaikki tulette taputtamaan, kun minä murskaan teidän mantelinne! Ja te tulette PALVOMAAN minua…’

Keväällä sitten muutin pois Naantalista. Kankaanpäähän. Uuteen kouluun… Ja uusiin nöyryytyksiin… Ei ollut mantelista siinä vielä kymmeneen vuoteen mitään tietokaan. Enkä ole tosin Kuparivuoren koulussakkaan kiittämässä kokemustani. Mun pitäisi kiittää siitä kokemuksesta.

Sillä yksi asia minkä olen elämäni varrella oppinut on, että vain nöyryytys ja epäonnistuminen tekee ihmisestä voimakkaan.Jokainen vastaisku kysyy yhtä kysymystä ’Haluatko sinä todella tätä? Ja oletko valmist tekemään sen eteen töitä?’ Epäonnistumisilla mitataan tahto menestymiseen. Jokainen kaatuminen asvalttiin kysyy vain yhtä asiaa: ’Itketkö arpiasia ja säälitkö itseäni vai nousetko ylös ja yrität uudelleen?’

Se on ollut mun mantra. Mun halu saada se manteli on mun elämän missio! Ja uskokaa pois, olen saanut elämässä monta mantelia, mutta olen myös monta kertaa joutunut istumaan eturivissä. on ollut monen monta kertaa kun en ole kelvannut, kun olen luokiteltu ’ei sopivaksi’; mutta kaikki tämä on vain vahvistanut omaa tahtoa saada se manteli… Tekemään enemmän töitä… Ja mä meinaan taistella hamaan kuolemaani siihen asti että se koko mantelipussi on minun! Saatana… joku päivä omistan koko mantelifarmin…

C

ps. Missä manteleita muuten kasvatetaan? Kai se on joku lämmin mesta?

Olen tässä viisi vuotias. Minulla ei ole hajuakaan tässä kuvassa minkäänsortin mantelista. Pidin tällöin todella paljon pekonista, mun Ressukoirasta ja toi on mitä luultavammin punaista maitoa. Nykyään juon vain rasvatonta.