Mitä tehdä kun lipsahtaa?

Meillä kaikilla on varmasti silloin tällöin hetkiä, kun motivaation kanssa on ongelmaa ja tämän myötä sattuu niitä ikäviä pieniä (tai joskus suurempia) ”lipsahduksia”. Oli se sitten hetken mielijohteesta napattu suklaapatukka tai karkkipussi, skipattu treeni tai jokin muu suunnittelematon hairahdus. Usein näistä tilanteista voi seurata melkoisia omantunnon tuskia ja epäonnistumisen tunteita. Tällöin pitäisi kuitenkin muistaa kokonaisuuden merkitys, eikä piiskata itseään turhan takia. Jos olet viikkotolkulla syönyt ja treenannut säntillisesti, onko se oikeasti niin vakavaa, että joskus köllähtää treenaamisen sijaan sohvalle katsomaan televisiota? Tai että suuhun eksyykin se yksi suunnittelematon suklaapatukka?

Kuva: Jonne Kunnari

Monet ovat tällaisissa tapauksissa turhan ankaria itselleen. Täällä ainakin allekirjoittanut myöntää sortuvansa turhaan itsensä syyllistämiseen pienistä lipsahduksista. Itsellä taustani syömishäiriöiden kanssa näkyy juurikin tässä. Ajoittain tunnistan itsessäni edelleen jonkinasteisia piileviä syyllisyyden tuntemuksia esimerkiksi herkutteluista. Hate to admit, mutta näin se vaan on. Eiväthän ne morkkikset enää todellakaan ole läheskään samaa luokkaa tai jää samalla tavalla päähän pyörimään kuin silloin aikoinaan. Mutta tosiaan; edelleen huomaan silloin tällöin herkuttelujen jälkeen pikkuruisen oman tunnon tuskan jossain tuolla syvällä pääkopassa, vaikka mitään järkevää syytä siihen ei periaatteessa ole.

Tahtoisin tällä kehityskaudella suhtautua juuri syömiseen hieman rennommin. Viime talven noudatin erittäin tarkasti ruokavaliota, roudasin omat eväspurkkini mukaan lähes joka paikkaan ja stressasin todella paljon,  jos syömiset ei menneet niin kuin paperilla luki. Aika harvoin sallin itselleni edes muutamaa salmiakkia tai muuta pientä herkkua. Toki asiaan liittyi vielä tuolloin se uutuuden viehätys; kisavalmennuksen aloittamisen jälkeen kun kaikkea valmentajan sanomaa tahtoi noudattaa juuri eikä melkein. Näin jälkikäteen ajateltuna olin kyllä aivan turhan ankara itselleni. Dieetin ulkopuolella on ihan ok herkutella (kohtuudella!) välillä, eikä maailma kaadu siihen, jos iltapalan korvaa olosuhteiden pakosta jollain tarjolla olevalla vaihtoehdolla. Valmentajani sanoin: ”Kun 90% aterioista syödään ruokavalion mukaisesti, loput 10% voi syödä hieman vapaammin”. Toisin sanoen: jos henkilö syö 5 kertaa päivässä, viikossa on 35 ateriaa. 35:stä ateriasta 10% tarkoittaa noin kolmea ja puolta vapaammin syötävää ateriaa. Tällaisena karkeana esimerkkinä.
Itse olen nyt kisojen jälkeen syönyt keskimäärin yhden aterian viikossa ”ohi ruokavalion”. Mulle vapaasyöntiateria tarkoittaa useimmiten sitä, että käyn esimerkiksi ulkona syömässä tai juhlissa syön tarjolla olevia ruokia sen kummemmin miettimättä saanko nyt liikaa vai liian vähän hiilaria, proteiinia ja rasvoja. Tämä on toiminut oikein hyvin ”Ohisyömiset” eivät stressaa yhtään samalla tavalla kuin esimerkiksi viime talvena. Eteenpäin ollaan siis jo menty!

Härregyyd, söin jäätelöä tiistaina! Kaatuukohan mun elämä nyt tähän?

Näissä niin kutsutuissa vapaasyönneissäkin pitää tietenkin muistaa kohtuus. ”Vapaasyöntiaterian” ei tarvitse tarkoittaa sitä, että vedetään yksin kolmen juuston perhepizza kera puolentoista litran pepsipullon, palan painikkeeksi kiskaistaan Ben&Jerry’s paketti suklaalevyn ohella ja loppuilta painitaan kolminkertaiseksi turvonneen vatsan ja jäätävän morkkiksen kanssa. En usko että kellään on ylensyöntifestareiden jälkeen kovin hyvä olla. Ei henkisesti, eikä fyysisesti.

Henkilökohtaista kokemustahan mulla on myös ahmimisongelmasta (lisää siitä ja yleensäkin taustastani tässä postauksessa..), joten voin paremmin kuin hyvin väittää tietäväni millainen olo on, kun syöminen on lähtenyt käsistä. Ennen kaikkea sen henkisen helvetin, joka siitä pahimmassa tapauksessa seuraa. Never again. No, eipä siitä enempää tässä yhteydessä.

Usein ongelmana on ”menköön samaan konkurssiin” -ajattelutapa. Toisin sanoen se, että jos vähän lipsahtaa, niin omantunnontuskissaan antaa retkahdukselle pikkurillin sijaan koko käden. Yksi suklaapatukka muuttuukin viideksi ja yksi ylimääräinen lepopäivä muuttuukin kahdeksi viikoksi, koska homma nyt muutenkin meni penkin alle, niin eihän sillä ole enää merkitystä, menköön samaan konkurssiin.  Tämähän on käytännössä se pahin mahdollinen ajattelutapa, jolle kannattaa antaa valtaa tuossa tilanteessa. Miksi antaa kärpäsen muuttua härkäseksi? Pieni kaatuminen muuttuu isoksi siinä vaiheessa, jos sieltä ei nouse ylös. Joten; sen sijaan, että antaisi homman lähteä totaalisesti lapasesta, kannattaisi hetkeksi pysähtyä miettimään esimerkiksi seuraavia asioita:

- Miksi lipsahdus tapahtui?
Jos on viikkotolkulla syönyt grammalleen tietyn ruokavalion mukaan, lipsahdus voi olla vain merkki siitä, että olisi vähitellen aika ottaa silloin tällöin vähän rennompi ote syömiseen. Tai jos on viikkoja treenannut kuin hullu kuutena päivänä viikossa, on ihan luonnollista että kroppa sanoo välillä että tänään muuten maataan koko päivän peiton alla ja katsotaan telkkaria ajattelematta mitään liikuntaan liittyvää. Vaikka sitä mukavuusalueelta poistumista toitotetaankin hyvänä asiana, on silläkin rajansa. Kyllä sen tekemisen pitäisi kuitenkin olla pääasiassa kivaa ja tuoda hyvää fiilistä. Jos elämä on muuten hektistä, ajanpuute stressaa ja treenit tuntuvat vain pakkosuorittamiselta ja yhdeltä ikävältä asialta to do -listalla, on hyvä ehkä ottaa koko touhuun hetki etäisyyttä ja miettiä vaatiiko itseltään liikaa? (Yleisesti suorittamisesta kirjoitin hetki sitten tässä postauksessa) Ylipäätään koen että kaikkien liikunta- ja ruokaohjelmien noudattamisessa on tärkeää, ettei se tunnu pakkosuorittamiselta. Jos ei tykkää käydä salilla tai syödä parsakaalia, miksi niin tekisi? Lajeja ja ruoka-aineita tässä maailmassa on vaikka muille jakaa, täytyy vaan löytää ne jotka tuntuu itselle sopivilta.

Syy voi löytyä (yllätys yllätys!) myös stressistä tai mieltä painavista asioista. Tunnesyöminen on (erityisesti meille naisille) todella yleinen ongelma. Harmittaa ja masentaa, syön suklaata. Töissä tai koulussa on jatkuva kiire, deadlinet painavat mielessä, taidan tilata pizzaa. Sydänsurut painaa, jäätelöpaketti auttaa. Suosittelen miettimään erityisesti syömisten kanssa, mistä mieliteot johtuvat. Usein mielihalusyömisen taustalla on täysin muut tarpeet kuin nälkä. Jos mulla itsellä on oikeasti nälkä, ei mun kyllä suklaata tee mieli. Tästäkin tosin varmaan löytyy poikkeuksia. Anyhow, kannattaa pohtia millaisissa tilanteissa ja millaisten tunteiden myötä herkkuhimot useimmiten iskevät. Onko taustalla väsymys, stressi tai mieltä painavat ihmissuhdeongelmat? Millä tavoin näihin tekijöihin voisi vaikuttaa, jotta herkkuhimot pysyisivät poissa?

- Paraneeko oloni jos jatkan samalla tavalla?
Yksi suklaapatukka ei kenenkään vyötärölle kerää kolmea kiloa rasvaa. Mutta jos herkuttelu ei jää siihen, vaan jatkuu viikon mittaisena ylensyömisenä tai jatkuvana naposteluna, vaikutukset kehossa alkavat varmasti näyttäytyä ainakin jollain asteella. Aivan samoin kuin yksi skipattu treeni ei kropasta lihaksia kadota, mutta viikkojen mittainen sohvalla makaaminen ja yleinen passiivisuus alkaa vaikuttaa myös niihin. Kannattaako siis heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa pienenkin vastoinkäymisen kohdalla? Kun lipsahdus on tapahtunut, on kaksi toimintavaihtoehtoa: a) jatkaa samalla tavalla b) hyväksyä ”polulta poikkeaminen” ja palata noudattamaan alkuperäistä suunnitelmaa. Voin luvata että olo menee vain kehnommaksi, jos jatkaa tavalla joka pitemmässä juoksussa tuottaa vain ja ainoastaan pettymyksen tunteita.

- Tukeeko toimintani tavoitteitani?
Jos on asettanut itselleen tavoitteita, kannattaa miettiä toimintaansa niiden kautta. Tiedostaa ne tavat, jotka edesauttavat tavoitteeseen pääsemistä ja vastaavasti myös tavat, jotka hidastavat ja estävät tavoitteen saavuttamista. Jos kerta toisensa jälkeen retkahtaa suunnitelmista, olisi syytä pohtia tavoitteen merkityksellisyyttä itselle. Tahtooko ”maaliin pääsyä” tarpeeksi paljon? Jos prioriteettilistalla esimerkiksi jokaviikonloppuinen herkuttelu ja rellestäminen menee aina treenien edelle, voi olla, ettei ne treenitavoitteet ole tarpeeksi motivoivia. On yksinkertaisesti turha rehkiä merkityksettömän päämäärän eteen. Tässä tapauksessa omien arvojen punnitseminen on varmasti paikallaan. Miksi tavoitella jotain mitä ei oikeastaan edes tahdo? Onko tavoite todella sinun oma vai oletko aloittanut esimerkiksi treenaamisen vaan ”siksi koska muutkin”? Mun mielestä on tärkeää löytää itselleen sellaiset tavat elää, joihin motivaatio lähtee omasta itsestään ja joita toteuttamalla saavuttaa itse hyvän olon. Toiselle se tarkoittaa kahdeksaa salitreeniä viikossa ja päivittäin puhtaasti syömistä, toiselle se voi tarkoittaa muutamaa juoksulenkkiä viikossa ja vaikka päivittäisiä herkutteluhetkiä. Niin pitkään kun itsellä on hyvä olla omassa kehossaan omaa terveyttä vaarantamatta, ollaan mun mielestä oikealla polulla.

Tästä tavoitteiden tiedostamisesta pieni käytännön esimerkki. Mulla oli dieetillä jääkaapin ovessa lappu, jossa luki jäljellä olevien dieettipäivien määrä ja vieressä ”Eyes on the prize”. Aina kun meinasi ylitsepääsemättömät mieliteot päästä valloille, tuo pieni lappu riitti itselle pistämään asiat tärkeysjärjestykseen Kun tavoitteen piti mielessä, pienet mieliteot tuntuivat melko mitättömiltä Tällaisia henkilökohtaisia pieniä niksejä pitää vaan oppia kehittämään itselleen motivaationlähteeksi. Jokaiselle kun toimii aina hieman erilaiset asiat.

Yhteenvetona voisin sanoa, että mun mielestä meille kaikille olisi hyvä oppia löytämään tasapaino treenaamisen ja syömisten suhteen sekä unohtaa turha itsensä piiskaaminen. Oltaisiin itsellemme vähän armollisempia, eikä koettaisi morkkiksia pienistä muutoksista suunnitelmiin. Suhtauduttaisiin näihin asioihin niiden vaatimalla lempeydellä ja opittaisiin kuuntelemaan omaa kehoamme ja sen tarpeita. Lisäksi löydettäisiin itsellemme ne sopivat tavat liikkua ja syödä, jotta nämä eivät muuttuisi stressaaviksi suoritustekijöiksi.

Itelläkin on tämän asian suhteen vielä tekemistä, mutta eteenpäin ollaan menty hurjasti ja tullaan myös tulevaisuudessa menemään