Hellou!

Viime tekstistä onkin aikaa, sillä loppu dieetti oli täynnä ohjelmaa. Viimeisillä viikoilla mahani ei toiminut kuten piti ja aiheutti hieman ylimääräistä ohjelmaa sekä stressiä. Kivut oli kovat, olo oli tukala ja ruokahalu katosi siinä samassa..

Onneks on keinot kaikkeen ja tästäkin ongelmasta selvittiin, mutta mielialat ei meinannut tasaantua millään…

Vielä viimeistely viikolla mietin lähteekö musta nestettä tarpeeksi, koska stressiä riitti vielä sillekkin viikolle.

Jyväskylään lähdettiin melko myöhään vasta perjantai iltana, mutta kiitos luottokuski Lauran ehdin hyvin rekisteröitymään ja väritsekkiin.

Väritsekissä värini oli tasainen ja kunto kuulemma kohdillaan. Tämä tais olla ensimmäinen kerta sillä viikolla kun huokasin helpotuksesta. Viimeistely viikolla mulla oli normaalisti töitä eli tein 8-10h päiviä sekä kokoajan stressasin että sain syötyä oikeat ruuat oikeaan aikaan..

Ei koskaan pitäis stressata näitä asioita mutta ensimmäinen viimeistely viikko oli aivan uutta ja ohjeet saatuani mun oli tarkoitus toteuttaa ne..:)

Noh perjantai iltana oli tarkotus juoda iso lasillinen kuivaa valkkaria, en olis uskonut että viini voi siinä tilanteessa olla hyvää mutta se oli! Joinkin 2 lasillista ja kaikki stressi oli tiessään. Nukuin todella hyvin ja aamulla herättiin pirteenä jo 7 aikaan.

Laura oli onneks niin paras huoltaja et kärsi päänsärkyäkin mun puolesta..:)

Aamulla syötiin aamupala ja lähdettiin Jyväskylän keskustaan kävelylle.. Mun jännitys unohtui paremmin kun sain vähän muuta ajateltavaa.. Iltapäivällä alotettiin toinen värikerros ja meikki..;)

15:00 luovutettiin huone ja odoteltiin että pääsen lavan taakse. Takahuoneessa tunnelma oli tiivis ja mun mahani meni tietysti viime hetkillä ihan sekasin.. Sielä mä sit pähkäilin et miten käydä vessassa sotkematta värejä

Eilen oli mun 15 viikon kisadieetin ensimmäinen ja viimenen tankkauspäivä.

Olin ollut edellisen yön töissä, joten tuntui ihan mahtavalta kun sai hiilaria reippaasti väsyneeseen kroppaan! Yövuoron jälkeen kävin salilla tekeen cardion vielä ennen unille pääsyä. Oli tosi energinen fiilis, vaikka olin valvonut koko yön. Juoksumatolla pistin kaiken peliin ja otin kirjaimellisesti ihan viimesetkin mehut itsestäni mitä oli jäljellä! Treenin jälkeen vähän poseerauksia ja venyttelyä. En pysty oleen päivääkään venyttelemättä kun siitä on vihdoin tullut mulle taas samanlainen tapa, kuin mitä se oli ennen:)

Venytellessä tapahtui jotain mitä oon jo odottanut hetken aikaa. Tuli vihdoin se olo et nyt viedään tää dieetti hyvällä tsempillä loppuun asti. Yhdessä vaiheessa mä jo mietin, et miks oon kisadieetillä ja meen kisaan bikiniin kun ihannoin paljon lihaksikkaampaa vartaloa ja haluan päästä tekemään vaparia. Mutta kaikelle on aikansa. Tämä vuosi kisataan bikinissä ja kisojen jälkeen katsotaan kunnolla aikaa tahkoa lisää lihaa;) Kisakokemusta ei koskaan voi olla liikaa ja on helpompi lähteä vaativammalle kisadieetille kun jo tietää millaista dieettaaminen kokonaisuudessaan on.

Mieli seikkailee muutenkin dieetillä välillä laidasta laitaan ja oonkin huomannut et tää on loistavaa aikaa oppia itsestään paljon uutta.. Samalla löytyy myös kehitettävää. Ennen dieettiä varottelin kaikkia, et saatan olla ihan hirvee kiukkupussi jos on nälkää ja väsymystä mutta tosi vähän oon tähän mennessä kiukutellut:D Viimeset viikot saattaakin olla eri juttu, mutta onneksi meillä on kotona jo vähän varauduttu siihen..:)

Alla kuvaa miten tuo pehmeä muoto on pikkuhiljaa katoamassa ja dieettiminä katsoo peilistä.. 

Energiaa on nyt ainakin parille päivälle ja katsotaan miten huomena treenit kulkee kun on tankattu! Torstaina lähden sovittaan biksuja Nurmijärvelle SammakkoPrinsessaan ja samalla suunnitellaan koristelut sekä connectorit:)

En malttais odottaa! 

Nyt ei muuta kun tsemppiä kaikille muille kanssadieettaajille! Viimesiä viedään ja kohta jo loistetaan lavalla;)

Tämä kirjoitus ei liity mitenkään fitness maailmaan vaan kirjoitan tämän tekstin, koska se koskettaa mua kovasti ja on ikävä kyllä osana arkea juuri nyt.

Tämän tekstin haluan omistaa rakkaalle pojalleni Jasperille, jotta joskus voin hänelle lukea miten hänestä oli tultava vahvempi jo elämänsä ensimmäisinä vuosina.

Kiusaaminen, kiusattavana oleminen ja kiusaamisen kohteeksi joutuminen. Kysyn itseltäni useasti vieläkin, että miksi? Miksi sellaista pahuutta on edes olemassa ja mitä kiusaajat ikinä tulevat tuosta hyötymään?

Palataan ensin minun lapsuuteeni. Tarkalleen en muista olinko 4 vai 5 vuotias tuolloin, kun tunsin sisäistä tuskaa joka aamu jolloin piti mennä päiväkotiin. En onneksi montaa vuotta joutunut olemaan päiväkodissa, kiitos siitä äidilleni.

Mä olin kiusattu. En sopinut muiden leikkeihin, mä olin maalta kotoisin, mulla ei ollut vaatteet viimesen päälle merkkivaatteita ja mua kiinnosti tuolloin ainoastaan kaikki eläimet mitä meillä oli. Koirat ja hevoset pääasiassa, kun taas yksikään ”kaupunkilainen” ei tällaista hulluutta ymmärtänyt.

Aamut alkoi itkemällä, kun tiesin että äiti lähtee töihin ja mä jään taas yksin leikkimään päiväkotiin. Multa viedään lelut ja muistaakseni sain kuulla milloin mitäkin kommentteja maalaistollona olemisesta. En mä ymmärtänyt miten ihmiset voi olla noin julmia toisilleen?! En ymmärtänyt mitä pahaa siinä oli, että olin erilainen ja rakastin maalla elämistä. Oli mulla varmaan mukaviakin hetkiä, mutta pääosin en muuta muista kun tuon joka päiväisen mieltä piinaavan pahan olon. Olin kiusattu jo alle kouluikäisenä vain siksi, että olin erilainen. Maanläheinen, arka, ujo, mietteliäs ja yksinäinen. Mun silmissäni kaikki kiusaajat olivat ylimielisiä äitin ja isin lellikkejä. Saivat kaiken mitä halusivat. Ei, en ollut kateellinen siltikään. Mä tiesin aina, että jos meillä olisi ollut rahaa ja mammonaa mä olisin saanut kaiken ja musta olisi tullut tuollainen. Ylimielinen kiusaaja, joka ei arvosta kuin merkkivaatteita ja kalliita leluja. Sekä väheksyy erilaisuutta.

Noh, hyvin oon selvinnyt vaikeista ajoista huolimatta. Tässä sitä ollaan 25 vuotiaana ja paljon elämänkoulua oppineena.

Nyt se sama elämänkoulu alkaa omalla pojallani. Hän on ollut päiväkodissa jo 1,5 vuotiaasta asti ja täyttää pian 4 vuotta.

Pienestä asti Jasperilla on ollut kova oma tahto, tempperamenttinen ja fiksu poika. Luonteenlujuus on osittain varmasti perittyä, sillä tunnustan olevani itse hyvin tempperamenttinen. Pitkälle katsottuna tuo kovapäisyys on vain vahvuus hänellä elämässä. Jasper on myös äärimmäisen herkkä, niin herkkä ettei hän itsekkään sitä mielellään näytä muille.

Päiväkoti vaihtui kesän jälkeen. Alkuun meni totutellessa ja vieläkin on tottumista, mutta kuinka voisin olla huomaamatta että kaikki ei ole hyvin. Miten pahalta tuntuu viedä oma lapsi päiväkotiin ja katsoa kuinka hän jää yksin nurkkaan istumaan eikä mene leikkeihin mukaan kuten ennen. Itku on kova jo iltaisin, kun sanoo ettei tahdo mennä päiväkotiin, koska eräs poika kiusaa. Lällättelee ja tönii. Pitäisikö mun nyt ajatella, että fiksu poikani keksii nämä tarinat?! Ei, en mitenkään voisi tehdä niin, sillä tasan tarkkaan tiedän miten pahalta tuo tuntui. Kaikki lapset ovat erilaisia, mutta en ymmärrä miksi tällainen ”pahuus” alkaa jo päiväkodissa. Missä se kiusaaminen opitaan?

Jasperista tiedän, että hän on hyvin vieraskorea. Sympaattinen, tunteikas ja välillä myös ”pikkuvanha”❤️ Päiväkodissa tuo varmasti vetäytyy omiin oloihinsa, kun ei halua tulla kiusatuksi.

Toivoin aina, ettei oma lapseni joutuisi kokemaan mitään sellaista mitä itse olen kokenut päiväkodissa ja ala-asteellakin.

Ikävä kyllä, tämä on nyt todellista myös oman lapseni kohdalla ja aion tehdä kaikkeni, jotta kiusaaminen saadaan loppumaan. Tarkennuksena vielä, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mitenkään moittia päiväkodin henkilökuntaa tai heidän toimintatapojansa. Kirjoitin tekstin ainoastaan käsitelläkseni näitä tunteita.

Kiusattuna olemisesta kun sattuu jäämään ikuinen muisto selkärankaan, ja se tuskin sieltä tulee koskaan häviämään.

Se on sielä aina, vaikuttaa monissa eri tilanteissa mun elämään, saa mut tekemään erilaisia päätöksiä joita tuskin olisin tehnyt ellen olisi ollut kiusattu.

Ikävä kyllä kaikki tämä kuuluu liiankin monen lapsen elämään ja antaisin mitä vain, että kiusaamiseen tulisi loppu.

Heistä kaikista varmasti kasvaa henkisesti vahvoja ihmisiä, mutta onko se sen arvoista? Se pitkään kestävä paha olo? Jokapäiväinen hylätyksi tuleminen? Henkinen väkivalta? Myös fyysinen väkivalta? Et enää usko ihmisiin, tuntuu että olisit rääkätty eläin, joka ei koskaan tule luottamaan samoihin ihmisiin.. Usko elämäänkin saattaa kadota pahimmassa tapauksessa, tuntuu ettei ketään kiinnosta ja kukaan ei auta? Onko sulla vaihtoehtoja. Vaihtoehto on selvitä. Selvitä vahvempana kuin mitä nuo kiusaajat. Koittaa olla välittämättä vaikka jokainen sana sattuu kuin puukon isku selkään. Pienikin katse saa sut pelästymään ja toivot ettet kuulisi koskaan niitä sanoja enää. Kotona olet turvassa, tiedät että sua rakastetaan ja arvostetaan. Kuuluuko sun silti tuntea päivittäin olevasi yksin ja onneton? Ei. Ei kenenkään lapsen tulisi olla onneton. Jokainen kiusaajakin joutuu joskus ajattelemaan, että mitä jos hänen lapsensa tulee joskus olemaan se kiusattu? Miten neuvot häntä.. Sanot kiusaa enemmän ja näytä sille. Se on väärä tapa. Tai olet vain välittämättä. Kyllä se joskus oppii.

On monen asian summa, tuo kiusaaminen. Toivottavasti yksikään vanhempi ei kannusta omaa lastaan kiusaamaan. Missä on ne sankarit, jotka puolustavat kiusattuja? Niitä on harvassa.

Kuralammikon pohjalla kotimatkalla moni lapsi saa selvitä yksin iskuista vasten kasvoja, itkeä itsensä uneen illasta toiseen. Kysyn vieläkin, että miksi?”