Hui miten jännittävää onkaan aloittaa ensimmäinen Blogbookissa kirjoittamani postaus. Vaikka itsehän sanoin kaiken jatkuvan täällä entisen malliin, on tämä jotenkin erilaista. Mun olisi muuten ihan hyvä kertoa hiukan itsestäni ja Rakkaudella Jassusta, jos tänne uusien tuulien myötä eksyy uusia lukijoita. Haluan kertoa blogistani muutaman sanan enemmän, kuin tuosta oikeasta reunasta löytyy tiivistettynä.

Muistaakseni olin sairaalassa omassa huoneessani, kun harmittelin mun vanhemmille, etten ollut pitänyt koskaan päiväkirjaa. Mä olin aloittamassa uutta elämääni, enkä ollut kirjoittanut mitään muistiin minnekään. En uusia oppimiani asioita, en ensimmäistä ruokahetkeä onnettomuuden jälkeen, enkä ilon tai surun hetkiä kuntoutuksen keskeltä. Mä istuin siinä sairaalasängyllä uuden tietokoneeni kanssa ja olin juuri esitellyt äidilleni muutamia löytämiäni kivoja blogeja, kun äiti ehdotti mulle: ”mikset kirjoittaisi itsekin blogia?”. Ideaa pohdittuani tajusin, että blogin avulla mun kaverit pääsisivät helposti lukemaan sen miten mulla menee ja millaisessa paikassa mua kuntoutetaan. Olin pian siirtymässä Jyväskylästä Helsinkiin, eivätkä kaverit pääsisi mua enää hetkeen kovin paljon näkemään. Lisäksi kaikki huikeat kokemukset jäisivät blogia kirjoittamalla myös mullle itselle talteen jonnekin. Siitä alkoivat mun kirjoitukseni Jassuna.

Ensimmäisen postauksen kirjoittamisen aikaan olin ollut halvaantunut noin viisi kuukautta. Nyt tästä halvaantumiseen johtaneesta liikenneonnettomuudesta on kulunut pian neljä vuotta. Tässä ajassa mun blogi on (luonnollisestikin) muuttunut ehkä hiukan. Ensinnäkin kirjoitustaitoni ovat toivottavasti parantuneet, mutta myös sisältö on muuttunut elämäni mukana. Ensimmäiset postaukset kirjoitin sairaalasta ja kuntoutuslaitoksesta. Niinä aikoina puhuin paljon siitä, mitä uutta olen oppinut ja avasin välillä tuntemuksiani elämäni suurista muutoksista. Näiden jälkeen asuin vanhempieni luona ja kerroin tavallaisen arjen opettelusta sekä ylioppilaskirjoituksistani. Lukiosta valmistuttuani alkoi täysin itsenäisen elämän opettelu ja siihen kuuluvat muutokset; oma asunto, auto ja pohdinta siitä mikä musta tulee isona. Nykyään postaukset sisältävät paljon arkeani, eli töitä hyvinvointikeskuksessa, treenejä kuntosalilla, hengailua kavereiden kanssa sekä huomioita ja havaintoja maailmasta pyörisläisen silmin. Lisäksi kirjoitan myös matkustelusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ja kaikesta ihanasta mitä vain mieleeni juolahtaa!

Mä olen todella iloinen, että päätin aloittaa blogin ja että olen jatkanut tätä näinkin pitkään! Mä sanoisin Rakkaudella Jassun olevan kuin mikä tahansa lifestyle -blogi. Tosin kaiken taustalla on elämä pyörätuolissa. Erilainen, tavallinen ja onnellinen elämä mun kokemana.

Mulle saa aina heittää kysymyksiä, ja niin myös nyt, jos haluatte kuulla musta tai blogista lisää Mahtava aloittaa uusi kausi blogille ja näinpä toivotan kaikki uudet tyypit tervetulleiksi seuraamaan jatkossakin Rakkaudella Jassua!

Rakkaudella Jassu

 

Mulla on ollut tähän mennessä kunnon pikkusiskoviikonloppu käynnissä. Eilen töistä päästyäni aloitin kokoillan televisiomaratonin pikkusiskoni ja ystäväni kanssa. Mä tykkään kaiken kiireen ja kalenterin täyteisen elämän ohella myös pitää kunnon televisioiltoja tai jopa päiviä.. hups. Syksy on siitä(kin) ihanaa aikaa, kun telkkarista tulee ihan hirmuisesti mun lempiohjelmia! Tämän hetken lemppareita ovat ehottomasti Iholla (!!!) ja Vain elämää. Kestosuosikkeja tietenkin Salatut elämät ja Emmerdale sekä Bigbrother (haha). Luojan kiitos ohjelmia on helppo tallentaa.. muuten istuisin kaikki illat television ääressä. 

Onneksi, ainakin toistaiseksi, upeat syyskelit houkuttelevat mut ulkoilemaan myös viikonloppuisin. Tänään siskoni kanssa menimme varmaan elämämme aikana kymmenennettä kertaa Ween Maan Wiljaa -markkinoille kiertelemään kojuja ja nauttimaan auringonpaisteesta. 

Vaikka markkina-alue ei ollut järjettömän suuri, saimme kulutettua siellä aikaa lähes kolme tuntia.  Söin muuten pitkään aikaan parhaan lounaani tuolla. Voiko ruoka maistua missään niin hyvältä kuin ulkona? Ei varmastikaan. Ja mikä parasta; osallistuimme ”joka arpa voittaa” -arpajaisiin siskoni kanssa, ja mä voitin päähän laitettavan sateenvarjon. Haha, voisiko pyörityyppi parempaa varustetta syksyyn toivoakaan?  

Onneksi vielä on melkein puolet viikonlopusta edessä päin ja ehdin tekemään vaikka ja mitä! Nyt laitan musiikin soimaan, valmistaudun iltaan ja toivotan ihanat viikonlopun jatkot  

Rakkaudella Jassu

Arvatkaas mistä olen unohtanut täällä kirjoittaa? Viime kevään pääsykokeistani. Mun elämäni kolmansista korkeakoulujen pääsykokeista.

Nyt on neljäs syksy, kun mä olisin voinut aloittaa jossain korkeakoulussa. Neljäs syksy kun en aloittanut missään koulussa. Neljäs syksy kun en tiedä minne mä haluan.
Ensimmäinen syksy, jolloin alkuperäisten suunnitelmieni mukaan olisin halunnut aloittaa jossain korkeakoulussa, oli onnettomuuden jälkeinen syksy. Silloin olin sairauslomalla ja mun lukio venyi siinä vaiheessa neljään vuoteen. Eli oli itsestään selvää, etten silloin voinutkaan olla aloittamassa uudessa koulussa. Toisena syksynä, jolloin olisin voinutkin jo päästä opiskelemaan, halusinkin pitää väliä opiskeluista. Tätä edeltävänä keväänä kävin kuitenkin katsomassa millaisia pääsykokeet ovat, lukematta niihin.
Vuosi sitten oli se kolmas syksy, jolloin en valitettavasti päässyt opiskelemaan paikkaan, minne olisin halunnut – liikuntatieteelliseen. Päätin luovuttaa (jo ensimmäisen hakemisen jälkeen) yliopiston suhteen, joten tämän vuoden keväänä hain jälleen, kuten ensimmäisellä kerralla, ammattikorkeaan.
Tänä vuonna luin kerrankin kunnolla ja sain jopa tukea lukemiseeni. Silti mulle ei jäänyt päähän oikein mitään. Pääsykoepaperin saatuani kaikki, mitä olin lukenut, katosi mun päästäni. Eli ei, mä en todellakaan saanut hakemaani opiskelupaikkaa.

Mä luulen, että joidenkin mielestä voi olla noloa kun kerron täällä pääsykokeisiin lukemisistani. Tai siitä, kuinka kovasti haluan päästä kouluun. Enkä edes koskaan pääse minnekään. Ehkä se onkin vähän noloa, mutta haluan kertoa täällä myös epäonnistumisistani. Eikö epäonnistumiset ole aivan inhimillisiä?

Ennen onnettomuutta mun ei tarvinnut kuin kuunnella oppitunneilla, niin pärjäsin kokeissa täysin lukematta tai tekemättä läksyjä. Kokeisiin luvun tai läksyjen tekemättä jättäminen ei varmasti ollut fiksuimpia tekojani, mutta pärjäsin silti aika hyvin. Nykyään, vaikka kuinka luen, mun päähän ei tunnu jäävän mikään. Siihen mä en ole vielä tottunut, ja se kyllä välillä ärsyttää mua.
Musta tuntuu, että mä en voi hakea sinne (kouluun) minne haluaisin, vaan mun täytyy pikkuhiljaa vain miettiä minne ihmeeseen mä edes voisin päästä sisään..

Just nyt mä olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen, etten ole päässyt minnekään kouluun. Mä olen saanut työpaikaltani maailman mahtavimpia työkavereita (ja työkavereista tullut ystäviä), joihin en välttämättä olisi tutustunut jos olisin päässyt jonnekin opiskelemaan. Vaikkei työtehtäväni ole ehkä sitä, mitä loppuelämäni haluan tehdä, nautin jokaisesta työpäivästäni niin paljon, ettei mulla ole kiirettä edetä sieltä muualle.
Kuten olen joskus kertonut, mä uskon, että kaikella on tarkoitus. Näköjään mun ei ole ollut vielä tarkoitus päästä minnekään opiskelemaan, ja se kelpaa mulle. Ainakin toistaiseksi.
Saa nähdä mitä suunnitelmia ja unelmia tulevaisuudelle rakennan tässä tulevien kuukausien aikana. Mihin suuntaan lähden reittiäni rakentamaan? Eiköhän musta vielä jonain päivänä jotain tule, muutakin kuin ”ylioppilas, eli ei vielä mikään”.

Rakkaudella Jassu