Rakastan istua kahvilassa ja tarkkailla muita ihmisiä. Keksin mielessäni tarinoita ihmisten taustalle ja yritän ratkoa kuviteltuja yhtälöitä syiden ja seurausten välille. Kuinka jonkun elämä on valunut alamäkeen kadunmieheksi, ja toisten taas tyylikkään puvun sisään ja kalliiden aurinkolasien taakse.

Tänään mietin, kuinka vaikeaa on olla yksinäinen. Terasseilta bongaa paljon ihmisiä parhaassa keski-iässä, kauniina kesäpäivänä nauttimassa auringosta ja viileästä oluesta. Yksin.

Kuinka monelle yksinäisyys lopulta on tietoinen valinta? Viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut ymmärtää tahatonta yksinäisyyttä ja sen tuomaa tuskaa aina vain enemmän. Tämä johtuen ammatistani, hullunkurisista työajoistani sekä työn perässä juoksemisesta. On vaikea asettua tiettyyn porukkaan, kun tietää kohta taas vaihtavansa kuvioita. En siis väitä olevani yksinäinen, mutta ymmärrän myös sen, että aina se ei ole tietoisesti valittua.

Hallitsen onneksi sosiaalisen median niin hyvin, että osaan sitten kolmekymppisenä etsiä seuraa Tinderistä kun tajuan edelleen asuvani kahden katin kanssa kaksiossa.

Oli miten oli, uskon keski-ikäisissä suomalaisissa olevan yksinäisiä ihmisiä kahmalokaupalla ja johtuen nimenomaan siitä, että tietotaito tai vaihtoehtoisesti kiinnostus verkostoitumispalveluihin ei ole riittävä.

Nykypäivän yhteiskunta jättää helposti ulkopuolelle. Jos viidenkympin huitteilla jää ”edellisestä elämästään” tyhjän päälle, voi alusta aloittaminen olla hyvin hankalaa. Nuorisolle sosiaalisen elämän ylläpitäminen on helppoa, kun hallitsee somen sekä uuden ajan verkostoitumispalvelut ja niiden mahdollistaman yhteydenpidon niin vanhoihin kuin uusiin tuttavuuksiin.

Nämä virtuaalimaailmassa toimivat ”palvelut” kuitenkin tekevät paljon hallaa sille valtavalle ryhmälle, jotka edelleen tarvitsisivat tukea ja sisältöä omaan seurapiirielämäänsä ihan oikeasta sosiaalisuudesta ja kasvokkain tapaamisesta.

Kuka enää menee juttelemaan Matille, joka istuu seuranaan ainoastaan puoliksi juotu oluttuoppi. Matin vaimo lähti lapsineen velipojan matkaan ja talo meni myyntiin. Matti muutti töiden perässä toiselle puolelle suomea eikä tunne ketään. Ei sitten ketään.

Ei Matti osaa käyttää Tinderiä saatika tehdä seuranhakuilmoitusta firstdate.comiin. Matti osaa hädintuskin soittaa vanhalla nokialaisellaan, joka on toiminut kaikki kalareissut läpi vuosikymmenen (joka taisikin jäädä Nokian ainoaksi tälläiseksi malliksi).

Kalatarvikekaupan ikkunaan oli yön aikana ilmestynyt ”löydät meidät facebookista” -teksti ja ostokset siirtyneet kadulta verkkosivujen taakse. Ei ole Matilla facebookkia, ja nyt se mukava kaupankassakin on kulurakenteellisista syistä siirtynyt ruudun taakse postittamaan Rapalaa. Ei ole edes sitä vähäistä seuraa, jonka kanssa aikaisemmin vierähti tovi jos toinenkin harrastuksista rupatellessa.

Mistä tämä ryhmä löytää seuraa? Ei voi kuin toivoa, että Matilla käy flaksi ja hän tapaa baarissa kaltaisensa.

Ja jos mietitään elämää parinkymmenen vuoden päähän, on silloin oletusarvona varmasti se, että jokainen ihminen osaa hallita elämäänsä internetin kautta.

Myös silloin on kuitenkin varmasti olemassa ryhmä, joka ei ole sosiaalisesta verkostoitumisesta kiinnostunut, tai joille se ei välttämättä ole edes ollut mahdollista. Edelleenkään ei ole itseisarvo, että kaikkien perheiden vanhemmilla on varaa ostaa lapsilleen helvetin kalliita älypuhelimia, jotta muksut pääsevät osallistumaan toistensa nälvimiseen ja selfieiden jakamiseen luokan WhatsApp -ryhmässä.

En voi kuin koko sydämestäni toivoa, että edelleen tänäkin päivänä vanhemmat muistavat opettaa lapsilleen myös tosielämän taitoja. Opettaa, että myös tuntemattomille ihmisille voi puhua ja katsoa silmiin.

Ihmisiin voi ihan oikeasti tutustua rannalla, kaupassa, baarissa, kirjastossa tai harrastusten parissa. Aina ja ikuisesti.

Internet ja verkostoituminen neljän tuuman näytöltä ehkä antaa ihmiskunnalle paljon, mutta se myös ottaa. Ja se ottaa nimenomaan niiltä, jotka eivät sitä hallitse.

”-Se nyt vain on niin.”

Kuullostaako tutulta? Oletko joskus törmännyt lausahdukseen?

Minä olen, monesti. Töissä, opiskellessa, vapaa-ajalla, pankissa, postissa ja ties missä muualla.

Olen ajanut sitä päin avaruusraketilla ja yrittänyt selättää sen sekä piestä hengiltä. Olen saanut sen syövytettyä pois omasta mielestäni, mutta kuitenkin se aina jostakin nostaa päätään ja putkahtaa ulos. Aina eri asiayhteydessä ja eri kehossa.

Arjessa kohtaa asioita, jotka tuntuvat olevan osalle ihmisistä itseisarvoja. Ravintolassa syödään pihviä, kirkossa käytetään mustaa pukua ja aikuisena hankitaan lapsia. Ja isona mennään sitten naimisiin, vastakkaisen sukupuolen kanssa tietenkin.

Tämä kaikki johtuen siitä, että ravintolassa on aina syöty pihviä, kirkossa on aina käytetty mustaa pukua ja naimisiin on aina menty. Vastakkaisen sukupuolen kanssa tietenkin.

Se nyt vain on niin.

Mikä? On siis miten?

Tulen hulluksi ihmisten kanssa, jotka eivät voi kuunnella loogista selitystä uudelle toimintamallille, vaan vanhan kansakunnan putkiaivoina ovat päättäneet jo etukäteen ettei muita mahdollisia vaihtoehtoja ole.

Kuinka paljon ihmisen täytyy pelätä, jos vanhojen tapojen ja käytäntöjen kehittämisyritykset nostattavat niskavillat pystyyn? Onko tutusta ja turvallisesta arjesta sekä oman mukavuusalueen ulkopuolisesta elämästä esiin nostettu ajatus todella näin kauhistuttava?

En ymmärrä. Miksi hääpäivän illallisen pitää olla viimeistä riisinjyvää myöten suunniteltu niin, ettei minkäänlaisille mahdollisille muutoksille ole suotu pienintäkään henkireikää.

Ettei vain sattuisi mitään. Etten vain kokisi mitään, ja etten vain tuntisi mitään uutta.

Kokemukset sekä tuntemukset ovat ihmisen moottori ja polttoaine. Jossei ole valmis kohtaamaan mitään uutta, sammuttaa itsensä ja tekee pakkolaskun. Käy liian pienellä liekillä. Uusien näkökulmien ja -kenttien avulla ihminen mahdollistaa itselleen oman maailmankuvansa laajentamisen ja positiivisten yllätysten kokemisen.

Tätä ei vain kaikki ymmärrä, ei sitten millään.

Vaikka kuinka yrität selittää sedällesi, että myös tatuoija on ammatti ja että se tosissaan tekee sinut onnelliseksi, ei Raimo jumalauta tajua. Ei tajua.

Tatuoinnit ovat epäsiistejä, piirtäminen ajanhukkaa ja tatuoijat narkkareita. Näin on aina ollut, ja varmasti tulee aina olemaan. Raimon vaimo Ritu komppaa vielä vieressä, että tarjoilijat ovat huoria ja homous on sairaus.

Niinpä. Niinpä niin. Yritäpä takoa järkeä päähän ihmiselle, joka kulkee laput silmillä ja kokee pelkästään omien turvallisiksi kokemiensa ratkaisujen ja päähänpinttymiensä olevan oikeita. Helppoa kuin heinänteko tammikuussa.

Jos saisin toteuttaa yhden toiveen, olisi listallani heti miljoonatilin jälkeen ihmisten silmien avaaminen.

Minkä takia asioita ei voi käsitellä edes hetkellisesti järjellä. Onko tämä jostain minulta pois? Vaikuttaako tämä huomiseen päivään? Menetänkö mitään? Jos vastaat kaikkiin ei, niin mietippä asiaa uudestaan.

En voi myöskään ymmärtää, miten joku voi kokea oikeudekseen tuomita toisen ihmisen omassa elämässään tekemät valinnat.

En usko jumalaan, vaan uskon maailmanluojaksi ennemmin vaikka sen vaahteranlehden Aatamin munien suojana. Mutta olkoot tämän kaikkeuden käyntiin räjäyttänyt kuka tahansa, en millään viitsi uskoa että kenellekkään meistä on annettu oikeuksia nauraa toisten valinnoille tai tehdä pilaa asioista jotka eivät omaan aivokapasiteettiin istu.

Säälittävin täällä on se, joka ei voi antaa muille tilaa hengittää.

Jos ikinä pääsen treffeille ravintolaan syömään pihviä, menen kirkossa mustassa puvussa naimisiin, hankin lapsia ja oikean ammatin, olen ainakin yhdestä asiasta täysin varma. Teen samoin kuin omat vanhempani, enkä kiellä lapsiltani asioita kieltämisen ilosta. En tuomitse omien vakaumusteni varjolla, enkä vaadi elämään elämää minun ehdoillani.

Sen sijaan opetan lapseni rakastamaan joka ikistä vastaantulevaa ihmistä samanarvoisena, kokeilemaan jokaista erilaista vaihtoehtoa sekä pitämään kaikki ovet ja ikkunat avoinna.

Näin tänään Facebookissa äärimmäisen kauniin videon naisen kauneudesta sekä sen tuomista ulkonäköpaineista. Se riipaisi jostain syystä niin syvältä, että päätin avautua asiasta oikein tänne asti.

Tämä päivä vääristää ihmiskuvan totaalisesti. Nainen ei liiku kotoaan meikkaamatta, laittamatta tukkaansa ja valitsematta vaatteita. Luottokortilla ostettuja kenkiä löytyy kaapillinen, ja kotoa lähtiessä ei edelleenkään olla tyytyväisiä lopputulokseen.

Miesten kohdalla tilanne alkaa olla sama. Vaatteiden valitseminen vie ikuisuuden, eikä kulu kauaakaan aikaa kun miesten meikkimarkkinat valtaavat oman osansa kauneudenhoitoalan järkyttävästä markkinaosuudesta.

Nykyajan kauneudenhoitovillitys ajaa ihmisen hulluuteen. Ja konkurssiin. Ymmärrän toki kauneudenhoitoalan vaikutuksen taloudessa ja rahamiehien kukkaroissa, mutta kaikelta mainostukseltaan yhteiskunta on unohtanut normaalille kansalaiselle luomansa paineen vakavuuden tyystin.

Kaverit kyllä huomaavat, jos vaatteesi ovat löytöliiteristä ja sääret ovat jääneet ajelematta. Hämeenkadulla kulkeva luottokorttimeikkisirkus ajaa ihmisen itsetuhon partaalle. Ulkonäön eteen tehdään mitä tahansa, sattui se tai ei.

Ja kuka tästä kaikesta hyötyy? Ei kukaan. Ja kaikesta huolimatta aitous, luonnolliset kasvonpiirteet sekä niiden tuoma ilmeikkyys ja tunteet valuvat pilkun jälkeen jatkopaikan lavuaarista alas.

Jos sulla on sairaus ja hiukset lähtee, näytä se. Jos sulla on akne, näytä se. Jos on huono olla, niin anna nyt jumalauta tulla kuuluville!

Kun ihminen verhoutuu haluamaansa kappaan, ei hän ole ruma saatika välinpitämätön omaa ulkonäköään kohtaan. Silloin ihminen kertoo olotilastaan ja viestii siitä myös muulle ihmiskunnalle. Välillä tekee vaan kertakaikkisen hyvää nostaa tukka pystyyn, napata verkkarit jalkaan ja painella terassille.

Ja jos multa kukaan ikinä mitään yökerhoelämän naisista kysyisi, niin vastaisinpa että eipä paljon kiinnosta. Kuka haluaa kotiinsa naisen, josta puolet tippuu sängyn viereen ja toinen samanmoinen jää kiinni tyynyyn? Kolme kiloa lisätukkaa, neljät irtoripset sekä silikonit on vaan liikaa. Minä henkilökohtaisesti haluan tutustua ihmiseen, en kauneuskirurgian vastaanottoon.

Pelkän ulkonäön tuijottaminen, niinkuin myös siihen turvautuminen, on petollista ja silkkaa valehtelua.

Kuka enää aidosti tuntee ihmisiä? Se vaatekaupan kassa jonka luulit tuntevasi, onkin kasa kemikaaleja ja palkalleen ylihintaisia vaatteita.

Ihminen ei ole naama. Ihminen on persoona.

Ei ole väärin olla oma itsensä ja tuntea olonsa mukavaksi. Rakastan vuonna -08 ostamiani kolmeen kertaan poltettuja, pariin kertaan maalattuja ja vähän lyhkäisiksi käyneitä tuulipuvunhousujani yli kaiken. Niillä kuljen vapaa-aikanani aina, eikä kyllä kiinnosta sitten vittuakaan kuka katsoo ja kuka ei.

En voi kuin hattua nostaa niille ihmisille jotka pitävät kadullakulkijoita samanvertaisina ulkonäöstä huolimatta.

Ihmisen pitää olla aito, vain sillä voi tehdä itsensä onnelliseksi. Oikeasti onnelliseksi.

-Tuomas