Rakastan istua kahvilassa ja tarkkailla muita ihmisiä. Keksin mielessäni tarinoita ihmisten taustalle ja yritän ratkoa kuviteltuja yhtälöitä syiden ja seurausten välille. Kuinka jonkun elämä on valunut alamäkeen kadunmieheksi, ja toisten taas tyylikkään puvun sisään ja kalliiden aurinkolasien taakse.
Tänään mietin, kuinka vaikeaa on olla yksinäinen. Terasseilta bongaa paljon ihmisiä parhaassa keski-iässä, kauniina kesäpäivänä nauttimassa auringosta ja viileästä oluesta. Yksin.
Kuinka monelle yksinäisyys lopulta on tietoinen valinta? Viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut ymmärtää tahatonta yksinäisyyttä ja sen tuomaa tuskaa aina vain enemmän. Tämä johtuen ammatistani, hullunkurisista työajoistani sekä työn perässä juoksemisesta. On vaikea asettua tiettyyn porukkaan, kun tietää kohta taas vaihtavansa kuvioita. En siis väitä olevani yksinäinen, mutta ymmärrän myös sen, että aina se ei ole tietoisesti valittua.
Hallitsen onneksi sosiaalisen median niin hyvin, että osaan sitten kolmekymppisenä etsiä seuraa Tinderistä kun tajuan edelleen asuvani kahden katin kanssa kaksiossa.
Oli miten oli, uskon keski-ikäisissä suomalaisissa olevan yksinäisiä ihmisiä kahmalokaupalla ja johtuen nimenomaan siitä, että tietotaito tai vaihtoehtoisesti kiinnostus verkostoitumispalveluihin ei ole riittävä.
Nykypäivän yhteiskunta jättää helposti ulkopuolelle. Jos viidenkympin huitteilla jää ”edellisestä elämästään” tyhjän päälle, voi alusta aloittaminen olla hyvin hankalaa. Nuorisolle sosiaalisen elämän ylläpitäminen on helppoa, kun hallitsee somen sekä uuden ajan verkostoitumispalvelut ja niiden mahdollistaman yhteydenpidon niin vanhoihin kuin uusiin tuttavuuksiin.
Nämä virtuaalimaailmassa toimivat ”palvelut” kuitenkin tekevät paljon hallaa sille valtavalle ryhmälle, jotka edelleen tarvitsisivat tukea ja sisältöä omaan seurapiirielämäänsä ihan oikeasta sosiaalisuudesta ja kasvokkain tapaamisesta.
Kuka enää menee juttelemaan Matille, joka istuu seuranaan ainoastaan puoliksi juotu oluttuoppi. Matin vaimo lähti lapsineen velipojan matkaan ja talo meni myyntiin. Matti muutti töiden perässä toiselle puolelle suomea eikä tunne ketään. Ei sitten ketään.
Ei Matti osaa käyttää Tinderiä saatika tehdä seuranhakuilmoitusta firstdate.comiin. Matti osaa hädintuskin soittaa vanhalla nokialaisellaan, joka on toiminut kaikki kalareissut läpi vuosikymmenen (joka taisikin jäädä Nokian ainoaksi tälläiseksi malliksi).
Kalatarvikekaupan ikkunaan oli yön aikana ilmestynyt ”löydät meidät facebookista” -teksti ja ostokset siirtyneet kadulta verkkosivujen taakse. Ei ole Matilla facebookkia, ja nyt se mukava kaupankassakin on kulurakenteellisista syistä siirtynyt ruudun taakse postittamaan Rapalaa. Ei ole edes sitä vähäistä seuraa, jonka kanssa aikaisemmin vierähti tovi jos toinenkin harrastuksista rupatellessa.
Mistä tämä ryhmä löytää seuraa? Ei voi kuin toivoa, että Matilla käy flaksi ja hän tapaa baarissa kaltaisensa.
Ja jos mietitään elämää parinkymmenen vuoden päähän, on silloin oletusarvona varmasti se, että jokainen ihminen osaa hallita elämäänsä internetin kautta.
Myös silloin on kuitenkin varmasti olemassa ryhmä, joka ei ole sosiaalisesta verkostoitumisesta kiinnostunut, tai joille se ei välttämättä ole edes ollut mahdollista. Edelleenkään ei ole itseisarvo, että kaikkien perheiden vanhemmilla on varaa ostaa lapsilleen helvetin kalliita älypuhelimia, jotta muksut pääsevät osallistumaan toistensa nälvimiseen ja selfieiden jakamiseen luokan WhatsApp -ryhmässä.
En voi kuin koko sydämestäni toivoa, että edelleen tänäkin päivänä vanhemmat muistavat opettaa lapsilleen myös tosielämän taitoja. Opettaa, että myös tuntemattomille ihmisille voi puhua ja katsoa silmiin.
Ihmisiin voi ihan oikeasti tutustua rannalla, kaupassa, baarissa, kirjastossa tai harrastusten parissa. Aina ja ikuisesti.
Internet ja verkostoituminen neljän tuuman näytöltä ehkä antaa ihmiskunnalle paljon, mutta se myös ottaa. Ja se ottaa nimenomaan niiltä, jotka eivät sitä hallitse.
0