#TÄÄONMUNJUTTU

Mäki kun muutkin! Tässä siis mun tarinani siitä, miten lajin pariin olen päätynyt ja miksi tää on mun juttu.

So… how did we end up here?

Olen koko ikäni harrastanut liikuntaa ainakin joissain määrin. Välillä se on tarkoittanut lähes jokapäiväistä lenkkeilyä, välillä muutamaa tanssituntia viikossa, välillä paria treenikertaa viikossa. Koen olleeni siis ihan tavanomaisen liikunnallinen lapsi/nuori, mutten kuitenkaan mikään himoliikkuja. Lenkkeily ja show-tanssi olivat kuitenkin ala-asteelta lähtien lähinnä sydäntäni ja niitä tulikin harrastettua säännöllisesti kaikkein pisimpään. Ala-asteen lopulla harrastin myös ratsastusta useamman vuoden, mutta se homma jäi, kun solisluun poikkeamisen myötä tuli pitempi tauko, jonka jälkeen motivaatiota harrastukseen oli huomattavasti vähemmän.

Olen aina nauttinut liikunnan tuomasta olosta ja itseni haastamisesta. Muistan sen tunteen, jonka sain 9-vuotiaana juostessani perinteistä metsälenkkiäni ja sen voittajantunteen joka vallitsi lenkin jälkeen kun tajusin pystyneeni juoksemaan lenkin nopeammin kuin viimeksi. En ole koskaan ollut kovin kilpailunhaluinen, enkä voinut sietää esim. koulun juoksukilpailuja. Muistan kun kahdeksanvuotiaana osallistuin johonkin kunnan järjestämiin maastojuoksukisoihin ja voitin! Ainoa huono puoli oli se, että olin sarjani ainoa osallistuja :’D Se ei kuitenkaan riemuani vähentänyt, muistan miten olin itsestäni aivan mielettömän ylpeä ja voittaminen tuntui ihanalta, vaikka se tuossakin tapauksessa tarkoittikin vain yhden hengen kilpailua Minulle oli tärkeämpää se, että pystyin päihittämään itseni kuin se, olinko parempi kuin muut. Kilpailunhalua siis itseasiassa löytyy, mutta vain suhteessa itseeni, ei niinkään muiden voittamiseen (kuten tässä postauksessa pohdin).

2009/2010, painoa tais noihin aikoihin olla 45-50kg…

Yläasteella liikunta tarkoitti minulle edelleen show-tanssia ja lenkkeilyä. Välillä oli kuitenkin kuukausia, jolloin urheilu rajoittui ainoastaan niihin pariin tanssituntiin. Yläasteen aikana venyin kuitenkin reilut 20cm pituutta, joten ajoittainen liikkumattomuus ei todellakaan näkynyt hontelossa varressani. Terveydenhoitajan tapaamiset olivat yhtä tuskaa, kun vaaka näytti terkkarin mielestä liian vähän ja hän oli varma, että sairastin anoreksiaa. Koita siinä nyt sitten vakuutella että kyllä mä hei syön ja en mä edes harrasta hirveästi liikuntaa kun tämä oli jo diagnosoinut mut anorektikoksi… Siinä vaiheessa kuitenkin suhtautumiseni ruokaan oli vielä ihan tervettä ja liikunnan määrä oli ennemminkin liian vähäistä kuin liiallista. 13-15-vuotiaana kroppaan liittyvät epävarmuudet koskivat laihuudesta stressaamisen sijaan ennemminkin sitä, että tulin muutaman vuoden muiden tyttöjen perässä fyysisen kehityksen suhteen. Toisin sanoen olin yläasteen alussa muita päätä lyhyempi ja rintavarustukseni oli täysin olematon Mua sanottiin Pikku-Eekaksi ja pojat heitti tietenkin sitä perinteistä lautaläppää ja kyseli oisko aika harkita silikonien hommaamista. Välillä otin tuollaiset kommentit raskaammin ja kyllä osa heitoista jäi kaivelemaan pitkäksikin aikaa, mutta onneksi usein pystyin jättämään ne omaan arvoonsa.

2011, painoa rapiat 50kg

So, what happened next? 15-vuotiaana ollessani Lontoossa lomailemassa, erään mallitoimiston kykyjenetsijä bongasi minut meksikolaisesta ravintolasta, pyysi minut toimistolle käymään ja vakuutteli, että minulla voisi olla upea tulevaisuus mallimaailmassa. Kävi kuitenkin ilmi, että koska asuin eri maassa, olin vielä liian nuori kyseisen toimiston listoille, joten asia jäi siltä osin siihen. Monen mutkan jälkeen ajauduin kuitenkin tekemisiin erään suomalaisen mallitoimiston kanssa. Olin aina ollut erittäin hoikka, joten silloin tuli melkoisena shokkina se, että minulle kerrottiin että pitäisi laihduttaa. Muistan elävästi ne hetket kun seisoin mallitoimiston ison peilin edessä alusvaatteisillani ja minulle näytettiin missä kaikkialla minulla on ”liikaa tavaraa”. Luulin silloin mallin töiden olevan se mitä haluan, joten tein työtä käskettyä. Aloin laihduttamaan. Pian sain mm. kuulla, että juoksu on vaihdettava kävelyyn, etteivät reisilihakseni kasva liikaa. Tämän myötä juoksuharrastus jäi ja treenini koostui pitkälti ryhmäliikuntatunneista ja mielettömästä määrästä muuta aerobista. Elin lähinnä rasvattomalla raejuustolla ja omenoilla. Aamulla oli herättävä tekemään vähintään puolentunnin vatsalihastreeni, unohtamatta tietenkään vyötärönympäryksen mittaamista ja vaa’an kyttäämistä. Treenimäärät nousivat ja ruokamäärät vähenivät, paino jatkoi putoamistaan, mutta olo oli jatkuvasti kehnompi. Kaiken maailman sitruunamehu-vaahterasiirappi-dieetitkin tuli testattua. Alimmillani painoin vain 50kg, mikä on suhteellisen vähän 174senttiseen varteen. On sanomattakin selvää, että terveys oli tuosta kaukana. Onneksi lähipiirini huomasi tilanteeni ennen kuin menin pahempaan jamaan ja jätin malliympyrät vuoden 2012 alussa. Vähitellen ruoka alkoi maistua, mutta ei todellakaan terveellä tavalla. Ahmiminen tuli kuvioihin. Nyt kun ”sai syödä”, se homma lähti käsistä. Edelleen söin keskimäärin todella niukasti, mutta välillä sain ns. ahmimiskohtauksia, jolloin saatoin syödä pussillisen leipää, paketin jäätelöä, litrakaupalla jogurttia ja myslejä.. kaikki yhden illan aikana. Nuo kuukaudet ovat ehkä olleet mun elämäni ahdistavimpia. Hävetti suoraan sanoen aivan helvetisti, joten en kertonut asiasta kellekkään. Ja sekös lisäsi ahdistusta, kun oli aivan yksin sen asian ja niiden ajatusten kanssa. Lisäksi oli todella pelottavaa, kun kontrolli petti niin totaalisesti ja vaikka pää sanoi ei, niin silti ne jalat kävelivät sinne jääkaapille hakemaan lisää ruokaa. Hallinnan tunne oli tipotiessään. Vaikka näitä kohtauksia ei ollut kovin usein, ehkä noin kerran viikossa muutaman kuukauden ajan, ne tuottivat todella paljon ahdistusta ja ennen kaikkea pahaa oloa. Tuntuu oudolta kirjoittaa tästä nyt julkisesti, kun aiemmin olen puhunut asiasta vain parille ihmiselle. Tahdon nyt kuitenkin kirjoittaa asiat niinkuin ne todella ovat menneet. Olen saanut nämä asiat käsiteltyä itseni kanssa jo melko hyvin, joten pystyn myös kertomaan niistä avoimesti Kesti siis tosiaan pitkään ennen kuin kehonkuva alkoi muuttua terveemmäksi, ruokakäyttäytyminen palasi normaalimmaksi eivätkä ruokailutilanteet eivät enää ahdistaneet. Tuollaiset muutokset tapahtuvat sen verran hitaasti, että on hankala arvioida, missä vaiheessa sitä on palannut ”terveen kirjoihin”. Mallitouhujen lopettamisen jälkeen ja ahmimisajan myötä painoni oli kuitenkin noussut peräti 15 kiloa reilussa puolessa vuodessa. Tyytyväisyys omaan vartaloon oli tuossa vaiheessa melko kaukana…

©Nadi Hammouda Muistan kun toimistolla sanottiin että tässä kuvassa näkyy hyvin toi mun ongelma-alue, eli reidet, joista pitää saada massaa pois anteeks mitkä reidet….

2012, rimppakinttu juuri ennen mallijuttujen lopettamista

Noihin aikoihin löysin kuntosaliharrastuksen, ja voin kyllä myöntää että aluksi motivaation lähteenä toimivat ulkonäölliset seikat. Salitreenini olivat kuitenkin erittäin rajoittuneita, tein todella pienillä painoilla ja todella pitkiä sarjoja. Lisäksi minulla ei ollut suoraan sanoen mitään hajua siitä miten olisin treenannut. Yläkroppaa en tietenkään treenannut ollenkaan, koska olisin tietenkin alkanut näyttämään miehiseltä! ;D Voi voi voi, miten sitä olikaan tietämätön! Kaikesta tietämättömyydestä huolimatta polte salille oli kova ja treenaaminen tuntui hyvältä. Joitain tuloksiakin alkoi ainakin omaan silmään näkyä! Tavattuani nykyisen poikaystäväni Jonnen, aloin käymään hänen kanssaan salilla ja treenityylini muuttuivat totaalisesti; hän teki minulle treeniohjelman, opetti tekniikkoja ja auttoi tekemään sarjat loppuun asti. Vasta silloin aloin ymmärtää ylipäätään miltä lihaksessa kuuluu tuntua treenin aikana. Aloitin myös yläkropan treenaamisen, olihan se jo aikakin! ;D
Vähitellen kuukausien kuluessa aloin kiinnostumaan fysiikkani muuttamisesta enemmän, haaveilin salaa fitness-lavoista ja aloin katsomaan tarkemmin mitä suustani laitan alas. Treenit olivat kovia, mutta söin auttamatta liian vähän. En yksinkertaisesti tiennyt mitä syödä ja minkä verran. Syömishäiriöajoista oli kuitenkin kulunut vasta reilu vuosi, joten takaraivossa painoi tietyllä tapaa edelleen lihomisen pelko, vähäiset ruokamäärät ja ah se ihana kilokalorien kyttääminen. Salaatti oli mielestäni oikein riittävä ruoka rankan treenin jälkeen..
Syksyllä 2013 tutustuin samalla salilla käyvään personal trainer Tanja Koskiseen. Hän teki minulle aluksi pelkän ruokaohjelman ja antoi muutamia vinkkejä treeneihin. Tämän ruokaohjelman myötä opin syömään huomattavasti enemmän. Aluksi tuntui vaikealta syödä niin suuria määriä, pää oli edelleen sitä mieltä että kohta pullahdan kuin pullataikina. Vähitellen syöminen kuitenkin helpottui, kroppa tottui korkeampiin ruokamääriin, aineenvaihdunta alkoi pelata ja pääkin tajusi pikkuhiljaa että se ruoka ei ole mikään vihollinen.

Hahah, keväällä 2014 sitä oltiin vähän tuhdimmassa kunnossa :’D paino tais tuohon aikaan olla vähän vajaa 70kg.

Ei mennyt montaa viikkoa, kun olinkin jo Tanjan kisavalmennettavana. Emmin jonkin aikaa, mutta ajattelin että mieluummin lähden yrittämään kuin kadun myöhemmin luovuttaneeni ennen kuin edes aloitin. Parempi katsoa kuin katua. Lisäksi kaipasin tavoitteellisuutta treenaamiselleni, joten kisavalmennus tuntui siihen kohtaan järkevältä vaihtoehdolta. Halusin nähdä mihin kropastani on ja millaisia tuloksia saan aikaan, jos mulla on joku jolta saan selvät sävelet tekemiseeni Tanjan vetämien treenien myötä sain hivutettua oman treenaamiseni taas seuraavalle tasolle. Fiilis oli jo ensimmäisten viikkojen jälkeen mitä mahtavin. Tuntui, että tää on se juttu mitä mä olen etsinyt. Treenaaminen tuntui paremmalta kuin koskaan. Oli myös todella motivoivaa kun tiesi omaavansa päämäärän, jota kohti tavoitellaan.

Unelmat todeksi 2014 syksy

Tiedän, että tämä laji jakaa paljon mielipiteitä. Mutta mä voin rehellisesti myöntää, että tää projekti on tehnyt vain ja ainoastaan hyvää mulle. Syömistilanteet eivät ole enää aikoihin tuottaneet minkäänlaista ahdistusta ja koen, että suhtautumiseni ruokaan on ruokaohjelman noudattamisen myötä terveempi kuin koskaan. Lisäksi koen, että elämä on aika paljon helpompaa, kun tietää, mitä raaka-aineita kaupasta täytyy ostaa, että pärjää vaikkapa viikon. Ei ole sitä perinteistä ”mitä tänään syötäisiin”-stressiä, kun tietää etukäteen käytettävissä olevat ainekset ja lähtee niistä sitten vaan soveltelemaan. Taloudellisestikin on helpompaa, kun tietää etukäteen minkä verran suunnilleen menee rahaa ruokaan tietyssä ajassa. Mulle yksinkertaisesti sopii ”lapun mukaan” syöminen!
Liikuntakaan ei ole ollut aikoihin mikään kalorienpolttamissuoritus, eikä myöskään ainoastaan väline ”hyvännäköisen kropan” saavuttamiseen. Vaikka tässä lajissa kehitys näkyykin muutoksina vartalossa, en todellakaan tee tätä ainoastaan sen takia. Mua palkitsee ennen kaikkea ne pienet onnistumiskokemukset salitreenin parissa; se jäätävä pumppi, jonka saa lihaksissa aikaan, se kaikkensa antanut fiilis kovan treenin jälkeen, ne kohonneet sarjapainot ja tottakai myös ne konkreettiset muutokset vartalossa. Mutta ei se tavoite ole ”näyttää hyvältä”, niin kuin moni lajista tietämätön tuntuu luulevan. En enää edes tunnista käsitettä ”hyvä kroppa”. Tavoitteeni on kehittää omaa fysiikkaa eteenpäin enemmän lajiin sopivaksi. Mutta tämäkin oman terveyden ehdoilla. Lisäksi mulle on tärkeää, että treenit tuntuvat mielekkäiltä, eivätkä ikävältä suorittamiselta. Toki välillä mennään mukavuusalueen ulkopuolelle (varsinkin nyt dieetillä), mutta pääasiassa tahdon ruoan ja treenin suhteen noudattaa ensisijaisesti sitä, mikä tuntuu musta itsestä hyvältä. Tiedän kokemuksesta, mitä se on kun syöminen ja treenaaminen ovat hirvittävästi ahdistusta ja stressiä tuottavia suorituksia. Ja tiedän että se on kaukana siitä, millaista elämäni tällä hetkellä on. Äärimmäisen kaukana. Muiden ei tarvitse tätä ymmärtää, eikä mun tarvitse muille vakuutella tämän homman järkevyyttä. Jokainen tehköön niin kuin parhaaksi tavaksi itselleen näkee. Tapoja on yhtä monta kuin tekijöitä; kaikille ei sovi samat asiat. Mutta mun mielestä meillä kaikilla on oikeus ”siihen omaan juttuunsa”, jota pitäisi saada tehdä ilman turhaa arvostelua ja mollattavaksi päätymistä.

Niin kauan kun musta itsestä tää homma tuntuu omalta ja oikealta, mä aion tätä jatkaa.
#TÄÄONMUNJUTTU. Deal with it!