Never again

Koska tää on treeniblogi niin aluksi höpisen vähän treeneistä. Tulin Lontoosta viime perjantaina ja jäin Helsinkiin pariksi päiväksi. Tapasin valmentajani Annan lauantaina Töölö Gymillä. Enpä tiennyt millanen tappotreeni mua ootti. Anna veti mulle peppu-takareisi treenin, jonka jälkeen itku ei ollut kaukana. Jalat olivat tulessa! Treeni meni juuri sinne minne piti ja fiilis oli mahtava. Kiitos Annan   Tapasin myös ohimennen upean tiimisiskoni Jaden, jonka kanssa olin samassa huoneessa MM-kisoissa. Muutenkin päivä oli yksi parhaista pitkään aikaan.

Sitten ajastani au pairina.. Painotan, että kerron omasta kokemuksestani ja mulla kävi huono tuuri.  Olisi pitänyt ottaa selvää perheestä enemmän etukäteen. Uskallan jopa väittää, että kokemukseni oli rankempi kun kumpikaan mun kisadieteistä.

Jo ekan työviikon jälkeen huomasin olevani aivan loppu. Tein töitä 10-12 tuntia per päivä ma-pe. Ajattelin kuitenkin, että ehkä tää on vaan eka viikko. No eipä ollut… Koko kaksi kuukautta tein noin pitkiä päiviä. Työtehtäviini kuului lasten hoito ja kotityöt. Iltaisin salilla käyminen oli minulle henkireikä. Silloin sain hetkeksi omaa aikaa.

Jos minulla on joskus lapsia, toivon että osaisin kasvattaa heidät ilman liiallista lellimistä ja ilman fyysistä kuritusta.

Parin viikon jälkeen huomasin, että itkin lähes joka päivä pelkästä väsymyksestä. Tajusin miten tärkeää on läheisten läsnäolo, olitpa missä päin maailmaa tahansa. Ilman läheisten tukea on vaikea olla onnellinen.

Tutustuin muihin au paireihin ja sain aivan ihania uusia ystäviä. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman muita suomalaisia. Viikonloput oli ehottomasti koko kokemuksen parasta aikaa, kun pääsi kiertelemään ympäri Lontoota huippu tyyppien kanssa! Jollain tavalla kiinnyin myös perheeseen, etenkin lapsiin vaikka tiesin etten olisi pystynyt olemaan enää päivääkään siellä töissä. Lapset ovat mulle edelleen todella tärkeitä. Lähdin perheestä sovussa, molempien päätöksellä. Luulen, että tän perheen kohdalla kotiapulainen ja au pair olivat menneet sekaisin.

Kun palasin Suomeen ja näin itseni ENSIMMÄISTÄ KERTAA peilistä, oli järkytys suuri. Huomasin kuinka pahaolo näkyi mun kehossa. Tuli taas todistettua, että ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olin siis saanut reippaasti lisäkiloja. En ole lihava, mutta isompi kun lähtiessäni. Tajusin, että Lontoossa söin mun pahaan oloon.

Tulipas tästä nyt synkkäpostaus, mutta semmosta se elämä välillä on. Olen taas vahvempi ja yhtä kokemusta rikkaampi! Ihana olla taas kotona Suomessa. Rauhallista joulua kaikille ja muistakaa pitää läheisistänne huolta! 

<3:Eve