On tosi vaikeeta sanoa yhtä tiettyä päivää mistä tää kaikki alko, mutta kyllä jonkinlaisia piirteitä tulevasta on aina ollut mahdollista tunnistaa. Luonteenpiirteiltäni olen aina ollut perfektionisti ja todella huono häviäjä. Ei kai se mikään ihme ollut että olin tyytymätön ulkonäkööni, useammat tytöt ovat.
Ylä-asteen alussa itsetunto oli tosi alhanen ja noina aikoina tunsin olevani yksinkertaisesti suurin ja lihavin. Silloin verhouduin vain mustiin liian suuriin vaatteisiin, enkä oikeastaan itsekään tiennyt vaatekokoani. Olin myös koko ylä-asteen ajan mm. karkki–, sipsi – limsa- ja ties missä lakossa. Motiivina silloin oli vaan näyttää paremmalta, enkä halunnut luopua lihaksista jota laji vaatii. Paino oli silloin 51kg.
Klassisesti media ja joka puolelta tulevat laihdutusvinkit lisäsivät terveysvillitystä. Vertasin itseäni jatkuvasti kavereihini ja mietin monesti että on tehtävä jotain tälle ällöttävälle kropalle. Usein ideat jäivät sikseen eikä herkkulakko sinänsä pudottanut painoa. Söin suhteellisen terveellisesti ja olin kiinnostunut kaikesta ruokaan ja kaloreihin liittyvästä. Selviä anoreksian tuntomerkkejä oli toki tunnistettavissa, mutta paino oli normaali. Helposti anoreksiasta unohtuu että oire on paljon enemmän psyykkinen kuin fyysinen.
Ensimmäinen isku päin naamaa tuli kun en ollut sen kummemmin murehtinut painostani ja kävin vaa’alla ensi kertaa pitkiin aikoihin 2010 keväällä. Silloin paino oli 56kg, suurin mitä se oli koskaan ollut. Se järkytti ja mietin vaan miten olin päästänyt itseni tähän kuntoon. En tietenkään mennyt katsomaan peilikuvaani, olinko jotenkin todella lihava nyt. 162 cm pituiselle paino oli vielä normaali, mutta kammoksuin pelkkää sanaa normaalipainoinen. Aloitin kesä-kuntoon dieettini ja laihduinkin muutaman kilon kesäksi 2010.
(omakuva)
Kesällä hieman hoikempana paino ei miellyttänyt ja otin radikaalimmat konstit käyttöön. Pelkillä terveellisillä elämän tavoilla on vaikea pudottaa painoa, kun se oli itselleni normaali. Innostuin pussikeitto dieetistä jolla laihduin 51kiloon. Suuri motivaatio oli hoikistua, kun syksyllä olin lähdössä USA vaihtoon vuodeksi.
Jenkeissä ollessani yritin syödä mahdollisimman terveellisesti. En halunnut tulla lihoneena takaisin, mikä on tyypillistä ulkomaille muuttavilla. Syksy meni rauhallisesti ja pidin painoni peruslukemissa. Koulussa söin aina omat eväät ja kävin akrobatia tunneilla. Ruoka oli vieläkin pään sisällä pyörivä kummitus, mutta olin jo aika tottunut siihen. Uutena vuotena 2011 tein lupauksen itselleni laihdutuksesta. Kotiin palatessani halusin olla hoikka, suunnittelin jättäväni kiloni Amerikkaan.
2011 kevät oli kurinalaista aikaa. Koulu alkoi joka päivä 8.00 ja sitä ennen pakotin itseni lenkille. Heräsin 4.30 juoksemaan, jotta olisi varmasti aikaa urheiluun ja lihaskuntoliikkeisiin. Olin älyttömän väsynyt koulussa ja nukahtelin tunneilla. Joka päivä pukeuduttiin koulupukuun, eikä ulkopuoliset huomannut laihtumista. Toki puku kävi löysäksi, mutta itse tiesin että se oli merkki edistyksestä. Etelässä aurinko tuli nopeasti keväällä ja oli bikinikelien aika. Host-perhe oli hieman järkyttynyt muutoksestani. Tuolloin olin 45 kilon paikkeilla.
Syntymäpäiväni tuli kevään lopussa ja perhe tuli katsomaan mua. Olin taas laihtunut muutaman kilon ja 43 kilossa paino pysyikin kaikkein kauiten. Sisarukset ja vanhemmat toki huomauttivat laihtumisesta, mutteivät osoittaneet järkytystä. Myöhemmin sain kyllä kuulla että äiti oli silloin jo ottanut yhteyttä kaikenlaisiin lääkärituttaviinsa.
(omakuva)
9 kiloa pienempänä tulin takaisin Suomeen iloisena nähdessäni kaikkia kavereita. Kesälle oli paljon suunnitelmia, mutta monet kaatuivat itseni takia. En pystynyt päästämään itseäni rutiineista. Olin mieluummin kotona heräämässä lenkille, kuin juhlimassa extra kaloreiden pelossa. Ihmettelin myös eikö kukaan ollut huomannut laihtumistani, kun siitä niin harvoin kuulin suoraan. Tästäkin myöhemmin viisastuneena olen kuullut että se järkytti, eikä kukaan uskaltanut huomauttaa uudesta ulkomuodostani, josta olin itse varsin tyytyväinen.
Kesällä minut patistettiin ensimmäistä kertaa syömishäiriö psykologille. Siellä vedin perushymyn kasvoilleni, jota oli Jenkeissä harjoiteltu enemmän kuin tarpeeksi. ”Ei mulla ole mitään hätää, kaikki on hallinnassa.” En ollut varma siitä oikeasti itsekään ja terapeuttitätikin oli sitä mieltä että hyvinhän se tyttö hengittää. Enempää tapaamisia sinne klinikalle ei sitten ollutkaan, kun kyseinen psykologi jäi kesälomalle. Myöhemmin ajateltuna se oli vain hyvä, en usko että häneltä olisi missään vaiheessa tullut kunnon diagnoosia kohdalleni.
Kesän jälkeen tunsin oloni hieman epäonnistuneeksi, eikö se ollutkaan paras kesä ikinä? Ajattelin tuolloin että ainut taitolajini on laihduttaminen joten miksen laihduttaisi kunnolla, niin että joku vihdoin huomaisi. Syksyllä kouluun mennessäni minulle ostettiin kuntosalikortti. Monia järkyttää miksi vanhempani panostivat urheiluuni, mutta selitys on yksinkertaisesti se että miten sitä estämään. Äiti sanoi, ettei mua voitu kahlita penkkiinkään ja että olisin kyllä löytänyt keinot urheiluun ilman salikorttiakin. Tottahan se oli. Äiti myös sanoi, että sillä oli turvallisempi olo kun kuntoilin julkisella paikalla, jossa apu oli lähellä. Kaatuilin monesti lenkillä ja tulin kotiin polvet auki. Koulun alussa mun dieetti oli uudistunut 1000 kalorista ja lenkkeilystä 500 kaloriin päivässä ja salille aina kun ehti.
Ensimmäinen lukio jakso oli tosi sumunen enkä oikeastaan muista siitä paljoakaan. Kävin salilla joka päivä, hyppiksellä tai koulun jälkeen. Energia riitti siihen että pysyin suunnilleen pystyssä. Paino putosi alkusyksystä 40 kiloon. Olin siis laihtunut muutaman kilon mutta se ei tuntunut riittävältä. Mulla oli aikoja aina keskussairaalalle, milloin psykologia, milloin ravintoterapeuttia. Koulun alussa olin saanut uuden psykologin, joka ryhtyi käsittelemään mua ihan eri tavalla. Hymyilin taas ja sanoin että kaikki on ihan hyvin. ”Oon täällä vaan siksi kun muut haluaa.” Se kuitenkin kyseli ja kyseli ja lopulta pillahdin itkuun. Sen diagnoosi oli aika suoraan anoreksia nervosa.
Viimeinen tikki oli 6 viikon jälkeen koulun alusta. Aika tarkkaan yksi jakso oli mennyt kun menin psykologille ja kerroin mun päivästä. Selitin tyytyväisenä että päivä on mennyt hyvin ja oon pysynyt rutiineissa. Jostain syystä mun psykologia ei miellyttänyt mun suunnitelmat ja se kysy että millon aion lopettaa. En tiennyt itekkään, halusin vaan laihtua. Kyse ei ollut enää ulkonäöstä, en ollut itse asiassa kattonut peiliin pitkään aikaan. Numerot olivat vaan mun tavote, mitä pienempi sen parempi. Salilla kävin nyt kaksikin kertaa päivässä, aerobisen kuntoilun parissa.
Mun psykologi soitti kotiin ja oli sitä mieltä että nyt tarvitaan perhetapaaminen. En voinut käsittää että miksi, mullahan meni varsin hyvin. Lääkäri kyseli vähän mun kuulumisia ja sanoi ettei näin voi jatkua. Itkin kun mulle varattiin aika osastotutustumiseen. Pieni osa kuitenkin mussa tunsi helpotusta. Olin ihan älyttömän väsynyt, enkä hallinnut itseäni ollenkaan.
(omakuva)
(omakuva)
Osastolla olin yhden koulujakson ajan. Se oli opettavaista, mutta henkisesti rankkaa aikaa. En vieläkään tuntenut itseäni liian laihaksi, vaikka paino oli reippaasti alle neljänkymmenen ja painoindeksi 14,5. Vahdittu aamupuuro meni kurkusta alas itkua pidätellen ja oli tosi vaikea tottua 2000 kalorin ruokavalioon, kun aikaisemmin se oli alle 500. En voinut hyvin osastoaikana, mutta äiti kertoi että se nukku sikeästi ensi kertaa pitkään aikaan, kun tiesi että olin turvassa. Mut punnittiin pari kertaa viikossa ja sydämenlyöntejä tarkkailtiin. Vaikken viihtynyt vahdituissa olosuhteissa, olihan se helpotus että stoppi tuli. Osastolle pääsyn aikaan mun sydän löi hengenvaarallisen hitaalla, oli kai vaan tuuri ettei se pysähtynyt esimerkiksi juoksumatolla.
Kotiin pääsin osastolta 6 viikon jälkeen. Lääkäreiden mielestä mua olisi pitänyt pitää vielä kauemmin, ainakin siihen asti että paino olisi hieman normaalimpi. En kuitenkaan kestänyt siellä oloa, ikävöin kotia ja kavereita. Halusin normaaliin elämään, takas kouluun. Olin jo vuoden jäljessä oman ikäisistä vaihtovuoden takia, enkä halunnut tehdä lukiota neljään vuoteen. Hoitoneuvottelussa sovittiin avohoidosta, painotarkkailusta ja äitikin oli nyt kotona vuorotteluvapaalla.
(omakuva)
Tällä hetkellä painan 45kg. Joskus tuntuu hirmu vaikealta, kun ajatukset pyörivät ruuan ympärillä, mutta edistystä on tapahtunut. Psykologia tapaan säännöllisesti ja kavereilta saa tukea. Enää en ole missään lakoissa, mutta syön terveellisesti. Huono omatunto kolkuttaa vieläkin, jos olen syönyt roskaruokaa tai jos en ole urheillut tarpeeksi. Menee luultavasti vielä vuosia ennen kuin syöminen voi olla täysin normaalia. Suosittelen kaikille kirjaa ”Lupa syödä” joka avarsi aika paljon omia ajatuksia. Opin mm. että salaattikastike on oikeasti terveellistä, vitamiinit imeytyvät paremmin pienen määrän rasvaa kanssa. Kun on omistanut koko elämänsä laihdutukselle, tosiasiat saattavat vähän hämärtyä. Olisi hyvä, että laihduttamista suunnitteleva puhuisi jonkun asiantuntijan kanssa. Suosittelen myös tutkiskelua valokuvien kautta, kun oma peili harvoin kertoo totuuden. Syömishäiriö on niin piilevä sairaus, ettei sitä ulkoa päin huomaa. Psyykkinen sairaus on paljon vaikeampi korjata, kuin esimerkiksi kasvain joka leikataan pois.
Mä voisin tähän loppuun vielä sanoo pari sanaa.
Muistan oikeestaan kaikki noi alkuvaiheet. Isot vaatteet, itseinho (ei suostunut tulemaan meidän tyttöjen kanssa yhteisiin kuviin) ja pussikeittodietti.. En mä osannu ajatella että se oikeesti laihduttaa, onnistuu siinä ja sit koko homma lähtee käsistä. Kun Mari lisäs kuvia jenkeistä ja itestään facebookiin niin huomashan niistä jo suuren muutoksen. Sitten kun ekaa kertaa näin sen suomessa niin koko homma paiskautu ihan vasten mun kasvoja. Missä se Mari on joka sinne jenkkeihin lähti? Ne kilot todellakin jäi sinne amerikkaan. Me tyttöjen kanssa monesti puhuttiin kuinka asialle pitää tehä jotain ja Marillekin huomautettiin asiasta, mutta kun on oikeesti psyykkisesti sairas, niin ei sitä tajua ja saatiin vaan tyttö vihaseks.
Mä oon niin helpottunut kuinka nyt kaikki on paranemaan päin ja kuinka on tarjottu apua ja apu on otettu vastaan. Kun syksyllä kuulin, että mari on joutunut ostastolle niin purskahin melkein itkuun. Pistin heti viestiä, jossa kerroin kuinka rakas se on mulle ja että sä tuut selviimään tästä. Onneks Marre on selviytyjä ja voittaja joka kyllä tietää, että me kaverit ja perhe ollaan täällä sen tukena ♥ love ju!
Tosi koskettavasti ja ihanasti kirjoitettu tarina, Mari! Tosi upeeta että pystyt näin avoimesti kertomaan sun oman tarinan.Tuli kyyneleet silmiin kun luin tätä tekstiä. Oot upee tyttö ja tosi kaunis <3 paljon paljon tsemppiä taisteluusi!!
iso kiitos tästä tarinasta sen omistajalle♥ sai kyyneleet mun silmiin.. ite oon hieman alipainoinen ja nyt älysin etten ikinä haluu joutua noin pahaan jamaan. nyt jaksan tsemppaa itteäni oikeeseen suuntaan:)
tosi hyvä idea tehdä postaus tästä aiheesta! näitä ruokavalioon/urheiluun/laihduttamiseen keskittyviä blogeja lukee varmasti moni, joka voi itestään tunnistaa noita sairauden oireita, jotkut alkupäästä ja jotkut varmasti jo pitemmältä.. tosi koskettava teksti, ei voi muuta sanoo! paljon paljon tsemppiä Marille jatkossa, vaikutat ihanalta ihmiseltä :)
Hiljaiseksi vetää, mutta älyttömän hienoa että eteenpäin mennään ja tukea löytyy! :)
Marilta tosi hyvä postaus, onneks se alkaa tajuamaan että noin ei oo hyvä elää :( kohtuu pitää olla laihduttamisellakin, tsemppiä paranemiseen! :)
<3
<3
<3 rakkaista rakkain mari. taa oli tosi hyva!
<3 minä itkin..
mina myos!
LUIN myös ton Lupa Syödä -kirjan. Sain sen äidiltä pahimmassa vaiheessa ollessani. Lukiessani tunnistin itseni, mutten pystynyt muuttamaan ajattelumallejani, vaikka tiesin ne vääristyneiksi. Hurjaa kamppailua jokaisesta suupalasta.
En usko, että ruoan ajattelu koskaan katoaa täysin elämästäni, mutta ainakin se on vähentynyt.
Olen oksentanut välillä, ja välillä syönyt liian terveellisesti. Päänsisäiset kamppailut on kovia, ja läheiset eivät aina huomaa sitä.
Voimia!<3
Nim. ”Anoreksia+bulimia selätetty vuosi sitten”
<3 ihanin!
Voi miten rohkeeta että Mari kerto tästä. Onneks paranemaan päin!
hei olisikohan tuo mari kiinnostunut vastaamaan lukijoiden kysymyksiin? niinku semmonen kysy marilta-postaus?
Täytyy kysästä !! =) eiköhän
tää oli ihana postaus ja iso edistysaskel jakaa tarina kaikkien kanssa! <3
Tsemppiä! Hyvin koskettava tarina oli, ja hyvin paljon samoja ajatuksia mitä itsellänikin on ollut nuorempana.:)
ihana postaus! ja tosi rohkeeta kertoo asia jossain netissä!(:
Hirmu hyvin kirjoitettu tarina, ja ihana kuulla että Mari voi nyt jo paremmin! Tsemppiä hänelle:)
todella kiva tämmönen postaus! munkin parhaalla kaverillä on syömishäiriö ja se on osastolle enkä yhtään tiedä miten auttaa! :(
tää oli todella koskettava tarina ja kunnioitan että tää on uskallettu jakaa myös näin muidenki kanssa! Hurjasti voimia marille! :)
Mullekin tuli itku, mut onneks ollaan menossa parempaan! Marre rakas <3
meidän marre <3
Olin Marin kans samalla luokalla ylä- ja ala-asteella ja muistan ku se söi aina babyporkkanoita ja kadehti pieniä ihmisiä. En ois vaan koskaan arvannu että se ois johtanu näin pahaan. Mari oli nii elämänilonen ja ihana!<3 Tsemppiä ja voimia hirveesti paranemiseen! :)
Todela rohkeaa kun pystyy kertomaan asiasta omalla nimellään ja omilla kuvillaan. (: Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja tsemppiä. Tämä postaus pisti todellakin ajattelemaan ja toivon, että monet (varsinkin nuoret epävarmat tytöt) lukevat tämän ja rupeavat ajattelemaan todellakin asiaa, mikä voi riistäytyä helposti käsistä.
Mieletön postaus, ja vielä kerran kiitos kaverillesi! Hän voi olla itsestään todella ylpeä, kun uskalsi jakaa tämän muille ja uskon vielä, että tällä postauksella on ennaltaehkäisevä vaikutus tai ainakin toivon, että tämä herättää ajatuksia laihduttajien keskuudessa.
Iso Kiitos teille molemmille!(=
voi miten koskettava.. tsempppiä <3
Tosi hyvä postaus! Pakko linkittää tämä teksti omassa blogissa! :)
tosi koskettava tarina paranemisia marille! ootte molemmat tosi kauniita <3
<3
Mun pikkusisko on tän Marin kaveri ja mä oon siinä sivukorvalla kuullu paljon juttuja tästä ja siitä miten huolissaan Marin perhe ja perhetuttavat siitä on ollu. Se on ollu aika hirveetä kuultavaa… Tällä hetkellä käyn samalla salilla kun Mari ja aina välillä kauhistelen sitä juoksun määrää mutä se siellä vetää, kun koko mun salitreenin ajan neiti vaan juoksee, huhhuh. Mutta helpottavaa on tietää että kaikki on nyt kuta kuinkin hyvällä mallilla!
Aivan mahtava postaus! Ja muutenkin Enna tykkään iha älyttömästi sun blogista (siitä vanhastakin), sulla on kiva tyyli kirjottaa. Ja kiitos kaverilles, että kertoi tarinansa täällä. Vau, liikutuin kyllä. Ja tsemppiä hänelle! :)
Kiitti Jassu!! Mäki tykkään sun blogista kun oot niin ihanan elämänhaluinen ihminen ja muutenkin on kiva seurata sun elämää :-) ja liittyyhän noi jutut vähän mun ammattiinkin niin sillai hauskaa lueskella ;-D
Rohkea postaus ja osittain hyvin tutun oloinen tarina, kun itselläkin tuo sairaus on ollut aikoinaan…
Miten muuten susta tuntuu puhua näistä urheilu/terveysjutuista kyseisen kaverin kuullen? Musta tuntuu, että kun olin paranemisvaiheessa, niin tosi moni kaveri vältteli mun kanssa puhumista liikunnoista, terveellisestä syömisestä tai kaiken maailman karkki tms. lakoista.
Vaatii hirmusest rohkeutta postata tämmöinen postaus! Itselläni oli joskus vuosi sitten lieviä anoreksian oireita, mutta onneksi pääsin niistä yli. Tsemppiä kaverilles (: !
Kiitos tästä postauksesta, tää oli tosi koskettava, ihan kylmiä väreitä meni ja pisti kyllä ajattelemaan, koska tunnistan itestäni niin paljon samoja piirteitä.. Onneks tää Mari on nyt kuitenkin paranemaan päin! :)
Ihanaa ku on ihmisii jotka uskaltaa jakaa tällasia kokemuksia muiden luettavaks :) onneks Mari oot jo matkalla parempaan!
Tosi hienosti kirjoitettu ! :) Onneks löytyy tommosia ihania kavereita ja perheitä jotka tukee ja auttaa :)
Tosi pysäyttävä postaus. Pakko myöntää että seuratessani Marin vaihtariblogia huomasin moneen otteeseen Marin laihan ulkomuodon, mutta en osannut kyllä aavistaa mikä sen takana onkaan. Mutta Mari on taistelija ja sinä enna ihana <3
Onko Marilla vielä vaihtariblogia? Olis kiva lukea myös sitä :)
http://mari-usassa.blogspot.com/ tässä se on mutta mari tuli jo vuos sitten kotii :)
paljon tsemppiä marille vielä paranemiseen! kyyneleet vaa valu ku luin tätä tekstiä! tosi hyvä kun tämmöne postaus on koska tää muistuttaa kyllä monelle laihduttajalle ettei kannata liian pitkälle mennä! :)
Tosi mielenkiintonen postaus ja tarina! Mukava juttu että kaikki kääntyi lopulta hyväksi :)
koskettava teksti! tuli tosi haikea olo, pari tekstin kohtaa tuntui kun olisin itse kirjoittanut ne muutama vuosi sitten kun sairastin anoreksiaa… tsemppiä marille!
voi miten koskettava juttu :/ kun joku ehdotti että tuo mari vastailis meidän kysymyksiin tms niin musta se ois kans tosi kiva idea! menin jotenki ihan sanattomaks tästä tekstistä, en voi muuta ku toivoa parasta ja antaa suuren suuret voimahalit marille<3 ja sulle ja muillekkin marin läheisille myös tietenki :) oon muuten aina kadehtinu noita marin hiuksia, kellään ei oo yhtä kauniita :)
Tuli kyyneleet silmiin, kun luin tätä tekstiä. Kiitos Mari, että jaoit tarinasi. Tsemppiä sulle, oot sitkee mimmi!
mä tiesin jo yläasteella että tähän Marin laihdutus johtaa.. :/ onneks kaikki on nyt parempaan päin :)
ihanasti ja koskettavasti kirjotettu! mari oot paras valmentaja, tsemppiä<3:)
Mä muistan kun ennen Marin lähtöö jenkkeihin juttelin jonkun kaa ja olin ihan varma, että se sairastuu siellä syömishäiriöön. Oli sen käytös jos sillonkin sh:n puolella, esim. läksiäisiin se oli leiponut niin paljon niitä kaikkia herkkuja muille, eikä ite koskenut. Ja se dieetti ennen lähtöö. Ei olis pitäny pelotella Maria jenkkikiloilla :(
Marin blogia lukiessa/facebookia selaillessa pysty helposti poimimaan sh:n merkkejä: paljon kuvia ja juttua ruoasta, laihtumisen ja oman laihuuden vähättelyä. Ja kyllä niistä kevään kuvista jo huomas, että ei se enää ollut normaalin mitoissa. Ja voi miten paljon säikähdinkään kun Marin selkäranka paistoi kerran telinesalilla viime kesän lopulla.
Mä toivon todella, että Mari paranee tästä kerralla! Ei näin ihanan ihmisen kuulu kärsiä tällä tavalla. Toipuminen on hidas prosessi, ne äänet vaan pitää oppia jättämään huomiotta. Pitää olla vahva ja uskaltaa sanoa sairaudelle vastaan.
Mari, oot ihana ihan omana itsenäsi <3
Tutustuin Mariin osastolla, ennen naama oli ollut tuttu vain kavereiden ja koulun kautta. Näin heti sen ihanan ihmisen, joka rikkonaisen ulkokuoren alla oli. Onneksi sairaus ei sitä ole kokonaan vienyt. Jo niiden parin viikon aikana jotka osastolla yhdessä vietettiin, opin välittämään tästä tytöstä. Mari on mahtava ja toivon sille vain hyvää. Ihana että on ollut ympärillä myös mahtavia ystäviä tsemppaamassa! ♥
Moi, luin kirjoituksesi ja haluaisin kysyä sinulta apua. Kaverini on laihtunut noin 14kg vuodessa. Ennen hän oli urheilullinen ja normaalipainoinein. Olen yrittänyt kysellä asiasta mutta hän väittää laihtumisen johtuvan keliakiasta, kilpirauhasen liikatoiminnasta jne. joka ruokalajiin löytyy selitys miksei hän mula voi sitä syödä. Yritin puhua hänen poikaystävälleen asiasta mutta hän sanoi että nyt Kaisa on vain täyttä lihasta eikä yhtään rasvaa. Tosi asiassa hän on vaib luuta ja nahkaa. Haluan auttaa ystävääni mutta en tiedä kuinka lähestyä tilannetta parhaaööa mahd tavalla… kiitos jo etukäteen.
Parasta mahdollista tapaa on tosi vaikee löytää kun kaikki tilanteet on niin erlaisia. Kuulostaa siltä ettei Kaisa ite halua myöntää että on syömishäiriö tai ei ole itse sitä vielä tajunnut. Mulla oli se herättävää kun äiti sano sen ihan suoraan että sulla on anoreksia, mutta toisaalta se oli mun äiti jonka viimeisenä luulin ajattelevan niin. Kannattaa kokeilla sellasia syömishäiriö esitteitä (niitä saa ainakin keskussairaalalta) tai sitten SYLI:n sivuilta (Syömishäiriö Liitto). Niistä sun kaveri ehkä huomaa että on oikeasti asiat vähän sekaisin ja että on muitakin jotka tuntee samalla tavalla. Ne esitteet yms. voi auttaa koska niihin kirjoittaneet on myöntänyt häiriönsä ja ne luultavasti oireilee samalla tavalla kun ystäväsi. Ehkä hänkin pystyy myöntämään virheellisen suhteen ruokaan/liikkumiseen ja tätä kautta parantumaan.. Toivottavasti oli edes jotain apua!
Mari
Olen ylpeä sinusta, miten nyt voit, voimia
Täältä löytyy kaikki marin tekemät postaukset :)http://enskis.blogspot.fi/search/label/Mari?m=0
kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa :( luojan kiitos suunta on noussu parempaan päin :) oikein paljon zemppiä sulle ja jatka samaan malliin (siis nykysestä ylöspäin EI enään entiseen) super halaus <3 hienoa nähä että voit paremmin nykyisin :)
Miten voit?halauksia
Mari voi oikein hyvin ;>