 Liisa pe 12.10.2012 |
Pääsin eilen seuraamaan läheltä jännittävää, koskettavaa ja aina välillä myös hauskaa draamaa. Käytän sanaa draamaa sen ensisijaisessa merkityksessä: kävimme ystävieni kanssa Hamsptead Downstairs -teatterissa katsomassa Donny’s Brain -näytelmän. Myöskään ”seuraamaan läheltä” ei esiinny lauseessa kuvainnollisessa merkityksessä: istuimme ensimmäisellä rivillä, aivan kiinni lavassa.
 Emmekä olleet ainoita: varsinaisen Hamsptead Theatren yhteydessä toimivaan saliin mahtuu vain 80 ihmistä. Sen keskellä on pitkulainen esiintymislava, jonka kummallakin puolella on kaksi pehmustettua, sohvamaista penkkiriviä. Numeroituja paikkoja tai edes paikat toisistaan erottavia käsinojia teatterissa ei ole, vaan ihmiset istuvat vierekkäin sinne, minne haluavat tai mahtuvat. Kaikki ovat myös lähestulkoon kosketusetäisyyden päässä näyttelijöistä: eilen huomasin monta kertaa, ettei minun ja esiintyjän välissä ollut metriäkään. Kaikki tämä yhdessä tuo teatteriin todella tiiviin ja intiimin tunnelman.
 Olin etukäteen lukemieni arvioiden perusteella arvannut, että tunnelma teatterissa olisi oikein rento, ja uskalsin siksi pukeutua sään vaatimalla tavalla. Onneksi pinkit kumpparini ovat niin ihanat, että voin hyvillä mielin käyttää niitä kaupungilla. Yleensä ne ovat myös sateenvarjoon yhdistettynä täydellinen suoja sadekelejä vastaan. Eilen mulla ei kuitenkaan ollut käytössäni sateenvarjoa, jonka olin onnistunut rikkomaan maanantaina, ja tiesin, että kastusin litimäräksi jo ennen juna-asemalle ehtimistä, jos lähtisin tavallisessa takissa siihen kaatosateesen. Onneksi poikaystäväni kehotti minua lainaamaan hänen vedenpitävää takkiaan. Hetken empimisen jälkeen tajusin, että käytännöllisyys menee tällä kertaa tyylikkyyden ohitse, ja vaikka T:n takki oli mulle aivan liian suuri, piti se mut lämpimänä ja kuivana ja oli niin mukava, että ihastuin siihen täysin! Itse asiassa, harkitsen samasta matskusta tehdyn takin hankkimista myös itselleni – mieluusti pinkkinä ja sellaiset kymmenen kokoa pienempänä. ;)
 Vaikka kuvasin teatterin tunnelmaa rennoksi, käsittelee esitys todella vaikeita aiheita, ja sen neljä näyttelijää laittoivat itsensä täysillä likoon tulkitessaan henkilöhahmojensa tunteita. Donny’s Brain alkaa tilanteesta, jossa aivovamman saanut mies ei tunnista sänkynsä vieressä istuvaa vaimoaan, vaan rakastaa edelleen entistä puolisoaan ja tämän tytärtä, jotka on itse aikanaan jättänyt ilkeällä tavalla – ainakin entisen kumppanin mielestä. Soppaa hämmentää tutkimusta tekevä nuori lääkäriopiskelija, joka yrittää auttaa potilasta ja tähän liittyviä naisia. Sivujuonena tarinassa seurataan myös Donnyn entisen avovaimon ja tämän tyttären suhdetta. Enempää en paljasta! Lontoossa asuville tai tänne matkustaville tiedoksi, että näytelmän pyörii vielä reilun viikon ajan ja niin minä kuin mukana olleet ystäväni tykkäsimme siitä kaikki!
Vaikka ette ehtisi katsastamaan juuri tätä nimenomaista näytelmää, suosittelen kuitenkin tutustumaan Hampstead Downstairsiin josssain vaiheessa. Tila on tarkoitettu kokeilevalle ja tuoreelle näytelmätaiteelle ja tarjoaa alan ammattilaisille paikan kokeilla siipiään ilman paineita kaupallisesta menestyksestä tai kriittisistä arvioista: kriitikoita ei kutsuta suurimpaan osaan esityksistä. Kaupungissa, jossa monet teatterit tuottavat loppuunmyytyjä esityksiä toisensa perään, on tällaiselle paikalle varmasti tilausta. Ja oman kokemukseni mukaan, menipä Lontoossa katsomaan isoa musikaalia tai pientä kellarinäytelmää, voi laadusta olla varma.
|
|
|
