Suosituimmat
 Liisa
ti 27.11.2012 |
The naked truth?
Olen seurannut viime päivinä suomalaisissa blogeissa kiertänyttä naked truth –haastetta suurella mielenkiinnolla. Mulle oli alusta alkaen selvää, että haluan osallistua keskusteluun jollain tapaa; mutta miten? Meikittömän kuvan julkaisu ei olisi mikään suuri paljastus, sillä suuri osa täällä julkaisemista kuvistani on sellaisia joka tapauksessa (niin myös kaikki tämän postauksen kuvat). Siksi kirjoitin kuvien yhteyteen myös tämän pitkän tekstin, ja toivoisinkin kaikkien sen sinnikkäästi loppuun asti kahlanneiden osallistuvan keskusteluun kommenttiboksissa, jos kiinnostusta vain riittää.
Aloin itse oikeastaan käyttämään mitään meikkiä vasta yliopistossa. Olin tietysti sitä ennenkin tutustunut meikkeihin työkuvioissa, mutta en muista oikeastaan ikinä meikanneeni kouluun tai edes lukioon huulikiiltoa enempää. Mitään yhtä syytä tähän ei nyt tule mieleen: kuten olen aiemmin kertonut, en ole myöskään ikinä värjännyt hiuksiani eikä minulla ole korvaläväreitä. Aika kuvaavaa on, että ostin ensimmäisen ripsarini 20 minuuttia ennen Vanhojen tanssejani, kun autossa matkalla kouluun tajusin, että tosiaan, se voisi olla ihan hyvä lisä juhlamekon ja upean kampauksen kaveriksi :D.
Tästä aiheutui tietysti se, etten osannut epäillä muidenkaan käyttävän meikkiä, ellei se ollut jotain todella erottuvaa, kuten kirkkaanpunaista huulipunaa tai sinistä ripsiväriä. Jälkikäteen on vähän vaikea ymmärtää, miten en muka huomannut niin itsestäänselvää juttua, mutta luulen sen johtuneen siitä, etten yksinkertaisesti ajatellut asiaa. Muistan kuitenkin edelleen hyvin, minkälainen shokki minulle oli jossain koulun uinti- tai liikuntatunnilla nähdä muut oppilaat meikittä. Ihmettelin, miten erilaiselta monet tutuista näyttivät, ja kehitin salaa itselleni iskulauseen ”meikkaaminen on feikkaamista!”. Tein myös periaatepäätöksen, että en ikinä laita ensimmäisille treffeille meikkiä, koska se olisi poikien harhaanjohtamista. Ah, ihanaa teini-iän ehdottomuutta. :D
 Näiden vuosien aikana suhtautumiseni meikkaamiseen on muuttunut aika paljon. Toisaalta näen edelleen sen huonot puolet ja olen oikeasti todella, todella huolestunut siitä, millaisen mallin meikkiin ja muuhun itsensä muutteluun hurahtunut yhteiskunta antaa nuorille ja vähän vanhemmillekin tytöille. Miten vaikea on sanoa ei tekorusketukselle, hiuspidennyksille tai hampaidenvalkaisulle, vaikkei sellaisia haluaisi, jos yhä useampi kaveri, tuttu tai julkkis turvautuu niihin? Olen monesti ärsyyntynyt siitä, että suuri osa naistenlehtien sisällöstä tuntuu olevan pelkkää satunnaisella julkkishaastattelulla tai seksioppaalla höystettyä muoti- ja meikkimainosta, ja vielä ärsyyntyneempi siitä, miten usein tekokynnet, -ripset ja korkkarit esitetään naiseuteen kiinteästi kuuluvana itsestäänselvyytenä, kun oikeasti niiden käyttö ei kerro mitään kenenkään naisellisuudesta (tai miehekkyydestä), vaan henkilökohtaisista valinnoista.
Ennen kaikkea mua kuitenkin on aina ärsyttänyt meikkaamisessa siihen usein liittyvä tekopyhyys. Minua on jo pienenä suututtanut ja huvittanut, kun suomalainen iltapäivälehdistö on kansainvälisten kauneuskilpailujen yhteydessä kauhistellut etelä-amerikkalaisten missien kauneusleikkauksia ja hehkuttanut, että kulloinenkin Suomen kilpailija on (yleensä huonosta kisamenestyksestään huolimatta) ainakin aito. Hei, tekeekö silikonirintojen puute aidon ihmisestä, jolla on päällä paksu kerros meikkiä? :D En todellakaan väitä, etteikö vahvasti meikattu ihminen olisi aito (aitouden käsitteestä lisää vähän myöhemmin), mutta mielestäni on huvittavaa väittää, että hän olisi jotenkin aidompi kuin joku kauneusleikkauksessa käynyt.
Minusta tosin on myös huvittavaa väittää, että ihminen, joka ei ikinä meikkaa, olisi aidompi kuin joku meikkaava, samoin kuin olisi huvittavaa väittää että hampaitaan Pepsodentilla hoitava ihminen olisi vähemmän aito kuin joku, joka ei turvaudu tällaisiin turhiin apuvälineisiin vaan luottaa luonnon hänelle suomiin avuihin. ;) Asia on mielestäni yksinkertainen: ihmisen aitous on jotain ihan muuta.
Näenkin aitous-feikkiys-debatin perustuvan pitkälti valtataisteluun sanojen merkityksestä. Mitä on luonnollisuus? Mitä on totuus? Onko meikitön ihminen ”paljas”, jos hänellä kuitenkin on vaikkapa tekorusketus, valkaistut hampaat tai värjätyt hiukset? Entä jos hän on käynyt kauneusleikkauksissa? Entä jos hän on ottanut botoxia? Entä jos hänellä on korvakorut? Entä jos hän on pessyt hiuksensa? Entä jos hän laittoi aamulla kosteusvoidetta? Entä jos hän harrastaa liikuntaa tai tarkkailee ruokavaliotaan estääkseen lihomisen?
 Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mihin haluamme vetää viivan luonnollisuuden ja feikkiyden välille. Valitettavan usein se linja tuntuu kulkevan ”oman itsen” kohdalla. Totuus on kuitenkin se, että huomattavan iso osa nykypäivän nuorista länsimaalaisista naisista on tehnyt itselleen jotain ”luonnotonta” – olipa se sitten hiusten värjäys tai ripsivärin käyttö. Esimerkiksi huulten suurentamista botox-ruiskeella tai niiden korostamista huulipunalla ei tietenkään voi verrata toisiinsa monestakaan syystä (kyseessä on kaksi täysin eriluokan operaatiota, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi hinnan ja tulosten pysyvyyden perusteella). Silti on mielestäni aiheellista kysyä, voimmeko tuomita ensiksi mainitun feikkinä, jos turvaudumme itse jälkimmäiseen. Se, että huulipunan käyttö on tavallisempaa, ei tietenkään ole mikään peruste tai oikeutus (tjeu Humen giljotiini!). Kenellä siis on oikeus määrittää, mikä on luonnollista ja mikä luonnotonta, mikä totta ja mikä valhetta?
Mielestäni on tärkeä pohita myös sitä, miksi muiden meikkaaminen, suihkurusketukset tai kauneusleikkaukset häiritsevät meitä. Miksi meillä on niin kiire osoittaa, että hei, ei toi ole oikeasti niin kaunis kuin se esittää olevansa? Ja kenelle sen haluamme todistaa? Ymmärrän tietysti argumentit tyylikkyyden puutteestaa (joskin tämäkin on ennen kaikkea mielipidekysymys), mutta voiko jonkun tyylittömyys muka ärsyttää muita sen verran, että kynnys ääneen lausutulle tai nettiin kirjoitetulle paheksunnalle ylittyy?
Tästä päästäänkin siihen, että nykyisin suhtaudun meikkaamiseen huomattavasti aiempaa ymmärtäväisemmin ja näen selkeästi myös sen positiivisen puolen. Valitettavaa tai ei, mutta kaikki tämän maailman ihmiset eivät tunne oloaan niin itsevarmaksi, että haluaisivat esiintyä meikittä missään – ja toiset vain yksinkertaisesti pitävät itsestään enemmän meikattuina, eivätkä siksi koe tarvetta astua ovesta ulos missään muussa muodossa (tästäkin lisää vähän myöhemmin). Meikkaaminen on jokaisen henkilökohtainen valinta, ja jos sipaisu tai vaikka paksu kerros meikkiä saa jonkun tuntemaan olonsa paremmaksi, it’s so worth it! (Varsinkin, jos tarkistaa meikkiensä eettisyyden ja luontoystävällisyyden – mutta ihmisenä, joka matkustaa lentokoneilla monta kertaa vuodessa, tuntuu vähän tekopyhältä edes mainita tätä).
 Niin hyvä ja onnistunut kuin naked truth –kampanja onkin ollut, mua on välillä siihen liittyviä keskusteluja lukiessa hämännyt monesti esiin tullut ajatus siitä, että meikittä esiintyminen on rohkeuden ja itsensä hyväksymisen merkki. Esiintyminen kuvissa ilman meikkiä ei mun mielestä ole universaali merkki rohkeudesta kahdesta syystä: 1. suuri(n) osa ihmisistä tekee niin muutenkin koko ajan ja 2. kuvaan voi aika paljon vaikuttaa esimerkiksi valaistuksella tai objektiivin valinnalla. Itseluottamus taas on sen verran monimutkainen aihe, että meikittömien kuvien julkaisu voi olla yhtä hyvin osoitus sen vahvuudesta kuin yritys vahvistaa sitä.
Moni kampanjaan osallistuva on kirjoittanut, että kyseessä on heille iso ja paljon rohkeutta vaativa askel, ja sen ottaminen sekä lukijoilta saatu positiivinen palaute on ollut heille tärkeää. Tarkoituksenani ei olekaan millään tavalla kiistää tai vähätellä tätä: päin vastoin, on todella hienoa, että niin moni on lähtenyt mukaan fiksuun kampanjaan, joka monelle on tarkoittanut itsensä ja pelkojensa voittamista – ja se kyllä on rohkeaa.
Se, mitä yritän kaiken jaarittelun keskellä sanoa on vain, että se, ettei ole valmis julkaisemaan omia meikittömiä kuviaan ei välttämättä kerro rohkeuden, itseluottamuksen tai ainakaan aitouden puutteesta. Esimerkiksi mummoni, joka on todella rohkea ja kaiken lisäksi rautaisella omanarvontunnolla varustettu ihminen, ei suostu lähtemään kotoaan ilman meikkiä. Ja oi, kuinka paljon negatiivista kommenttia hän onkaan tämän johdosta saanut. Yleisimmin kommentit tuntuvat liittyvän pinnallisuuteen (ja tulevat, yllätys yllätys, lähinnä naisilta – miehillä on liian kova kiire kuolata mummoni perään, jotta he ehtisivät kommentoida tämän meikkejä millään tavalla :p). Ensinnäkin, mitä on pinnallisuus? Jos sillä tarkoitetaan pyrkimystä näyttää hyvältä, niin oi kyllä, mummoni on todella pinnallinen. Mutta tämän lisäksi hän esimerkiksi on sodan ja vielä sotaa paljon raskaampienkin asioiden läpi elänyt selviytyjä, pitkän uran television parissa luonut insinööri ja edelleen päälle seitsemänkymppisenä kymmentuntista työpäivää ja täyttä viikkoa painava uranainen, joka on luonut harrastuksestaan itselleen toisen ammatin. Ei, mummoni ei halua esiintyä meikittömänä missään valokuvissa, saati sitten julkaisisi itsestään meikitöntä kuvaa Internetiin, mutta tämä johtuu vain siitä, että hän on löytänyt itselleen parhaiten sopivan tyylin eikä näe mitään syytä poiketa siitä.
Toinen asia, joka minua mietityttää, on se, voiko naked truth –tempaus edesauttaa terveemmän minäkuvan syntymistä blogien lukijoiden joukossa. Varmasti joku voi saada lisää itsevarmuutta siitä, että näkee kauniina pitämänsä bloggaajan meikittömänä, etenkin, jos ei ole aikaisemmin ymmärtänyt, miten iso vaikutus meikeillä voi olla. Toisaalta, pelkään pahoin, että lopputulos voi olla jossain tapauksissa myös päinvastainen: epävarma ihminen tuntee olonsa entistä epävarmemmaksi ajatellessaan, että ”kaikki muut” kyllä näyttävät hehkeiltä myös au naturel.
Jos lukijoissa oikeasti istuu joku heikolla itsetunnolla varustettu ihminen, en ole varma, että bloggaajien meikittömien kuvien näkeminen olisi omiaan nostamaan hänen itsetuntoaan. Eikä tämä johdu siitä, että bloggaajien kuvat olisivat jotenkin ”epäluonnollisia” tai siitäkään, että bloggaajat olisivat jotenkin keskivertonaisia kauniimpia (en väitä etteikö näin olisi, en vain tiedä, onko – ja taas kohtaamme sanojen merkitysten määrittelyn vaikeuden) vaan siitä, että ihminen, jonka itsetunto on oikeasti heikko, näkee herkästi toiset todellisuutta paremmassa ja itsensä todellisuutta pahemmassa valossa. Omat ”virheet” huomaa haluamattaan, muiden taas on helppo sivuuttaa kokonaan.
 Kuten olen jo yrittänyt tehdä selväksi, tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä kampanjaa kohtaan, vain pyrkimys miettiä, mitä muuta voisi oikean asian edistämiseksi tehdä. Minulla ei ole tähän vastauksia. Toisaalta uskon, että meikin käytön väheneminen yhteiskunnallisella tasolla auttaisi varmasti estämään monen naisen epävarmuuksia, toisaalta taas yksilötasolla olisi typerää vaatia ketään luopumaan meikkaamisesta tai edes vähentämään sitä ”yhteisen hyvän nimissä”. Meikkiteollisuudella on tietysti näppinsä pelissä, mutta sekään ei ole mikään abstrakti mörkö, vaan tavallisten ihmisten pyörittämä koneisto, joka tekee myös paljon hyvää niille, jotka oikeasti kokevat meikkiä tarvitsevansa. Median osoittaminen syyttävällä sormella on tietysti helppoa (kuten olen itsekin tässä postauksessa osoittanut, haha), muttei ongelmatonta: ohjaako media markkinoita, vai markkinat mediaa?
Niin kornilta kuin tämä saattaakin kuulostaa, mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että paras tapa lähestyä ongelmaa on miettiä ja tarvitessa korjata omaa asennettaan. Kuten kirjoitin postauksen puolivälissä, olemme monesti nopeita tuomitsemaan muita itsellemme sopivimpien standardien mukaan. Tämä voi ilmetä niin Mischa Bartonin selluliittien kauhisteluna, Kim Kardashianin tyylittömyydelle naureskeluna, laseja käyttävän luokkakaverin kiusaamisena kuin miesten huomiota keräävän kollegan kadehtimisenakin. Kenenkään tyylittömyys, avonainen toppi, lyhyt hame, vahva meikki tai meikkaamisesta kieltäytyminen eivät ole syy kiusaamiseen, tuomitsemiseen tai ilkeämieliseen juoruiluun. Hollywood-tähdistä julkaistavat meikittömät paparazziotokset tai Milanossa uraa luovien mallien vartaloiden kauhistelu eivät pidemmän päälle auta ”luonnollisen” kauneuskäsityksen leviämisessä, vaan ilkeän ja epäsolidaarisen ilmapiirin luomisessa.
Totuus ei löydy meikkihyllystä tai meikinpoistoaineen takaa, eikä meikkaaminen tai meikkaamattomuus kerro mitään ihmisen aitoudesta. Tärkeää on pyrkiä hyväksymään paitsi itsensä, myös toiset – ja yllättävän usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä.
Kuten postauksen alussa sanoin, kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne asiasta. Oletteko samaa mieltä? Eri mieltä? Miten yhteiskunnallista ilmapiiritä voisi tämän asian suhteen muuttaa rennompaan ja hyväksyvämpään suuntaan? Sana on vapaa.
|
|
Liisa
ke 10.07.2013 |
Apua, yhdyssanat! Huomenta! Tai Suomessa varmaankin jo päivää? Tänään teimme aamun ratoksi poikaystäväni kanssa Kotimaisten kielten laitoksen sivuilta löytyvän yhdyssanatestin. Kannattaa käydä kokeilemassa! Älä vielä lue tätä pidemmälle, jos haluat itse tehdä testin! Ensimmäinen virheeni oli oikeastaan typerää taktikointia, kun valitsin ”illan vietto” ja ”illanvietto” -vaihtoehdoista ensimmäisen, koska ajattelin, että se on ainakin oikein. Esim. On mukavaa viettää viikko hyvässä seurassa. Yhdenkin illan vietto kivassa porukassa piristää kummasti. Tietysti mun olisi pitänyt miettiä itse esimerkkilausetta, jolloin oikean vastauksen löytämisen ei olisi pitänyt tuottaa ongelmia. Toinen virheeni sen sijaan johtuu ihan vain siitä, etten tiennyt, mikä vaihtoehto on oikea. Noloa. Valitsin siis ”Pariisin-suurlähettilään” sijasta vaihtoehdon ”Pariisin suurlähettiläs”. T virnisteli iloisesi päästessään ihmettelemään, miten Laudaturin äikästä kirjoittanut tyttö voi tehdä niin yksinkertaisen virheen. Ilmeisesti en käyttänyt esseissäni hirveästi yhdyssanoja. :D T selitti sitten mulle, että suurlähettiläs-esimerkissä että taustalla on sama logiikka kuin esimerkiksi ”Pariisin-lomassa”. Koska kyseessä ei ole Pariisi-kaupungin oma suurlähettiläs tai oma loma, tulee väliin väliviiva. Mutta sitten rupesimme miettimään: kirjoitetaanko Pariisin-loma oikeasti noin, vai ihan vain ”Pariisin loma” tai jopa ”Pariisinloma”? Entä sitten matkat: ”Italian matka”, ”Italian-matka” vai ”Italianmatka”? Käääk! Koska kirjoitan blogissani matkoista ja lomista usein, olisi oikean vastauksen tietäminen erityisen tärkeää. Googlettelemalla asiasta löytyy vähän ristiriitaista tietoa. Jos ruudun toisella puolella siis on äikänmaikkoja tai muuten vain taitavia kirjoittajia, help me out! :) Teille, jotka teitte testin: minkä tuloksen saitte? (Kaikki yli 10/12 -tulokset tullaan sitten sensuroimaan kommenttiboksista, just so you know! ;)) |
|
Liisa
pe 06.09.2013 |
Kyllä, olen koukussa!Olen jo pitkään ajatellut, että mun tulisi joskus kirjoittaa teille siitä, miten kova Italia-innostukseni on oikeastaan saanut alkunsa. Vaikka hehkutan täälläkin maailman kauneinta maata enemmän kuin usein, en ole ikinä tainnut kertoa tarkemmin suhteestani Italiaan ja italiaan. No, eilisen postauksen julkaistuani muistin, että olen joskus vanhaan blogiini tehnyt sellaisen Liza <3 Italia -postauksen, ja kuinka ollakaan, löysin kuin löysinkin tämän tekstin arkistojen kätköistä. Tämä on jo yli 3 vuotta vanha, mutta edelleen ihan totta… Italia-riippuvuudesta kun ei noin vain pääsekään eroon.
 Hei, olen Liza in London -blogin pitäjä ja olen italoholisti. Kulutan italialaista musiikkia viikossa ainakin tuplasti sallitun annosmäärän. Mitä tulee italialaisiin lehtiin, shoppailuni on holtitonta silloin, kun annan sille vallan. Tunnen myös vastustamatonta himoa Akateemisen italian oppikirjavalikoimia kohtaan. En osaa hillitä itseäni edes seurassa, mistä syystä monet tapaamiset ja keskustelut menevät siihen, että jauhan italian ihanuudesta ihmisille, jota aihe ei välttämättä voisi vähempää kiinnostaa. Tämä on jo alkanut vaikuttaa maineeseeni: jotkut pitävät minua tyypillisenä Italiaan hurahtaneena tyttönä, jota kiehtovat varmasti vain luigit ja mariot (innostukseni Super Marioon onkin sitten aivan oma postausaiheensa). He eivät kuitenkaan ymmärrä, että ongelmani on paljon syvempää tasoa. Yksi syy riippuvuuden syntyyn ja ensimmäisiin, varovaisiin kokeiluihin italian kielen ja kulttuurin saralla teini-iässä kieltämättä olivat söpöt, leveähymyiset ja tummasilmäiset pojat, joita tapasin lomamatkoillani Etelä-Eurooppaan. Koukkuun minut saivat kuitenkin ennen kaikkea maan ilmapiiri ja sen asukkaiden – niin miesten kuin naistenkin – valloittava elämäniloisuus ja vieraanvarainen ystävällisyys yhdistettyinä reippaaseen kipakkuuteen ja räiskähtelevään temperamenttisuuteen. Kun sitä on kerran kokeillut, ei enää osaa olla ilman. Lukioiässä riippuvuuteni syventyi entisestään, kun aloitin maailman kauneimpana kielenä pitämäni italian opinnot. Laiminlöin muita läksyjä, sillä en voinut lopettaa italian kieliopin läpikäymistä silloinkaan, kun olin tehnyt oppikirjaamme jo kolme kappaletta eteenpäin. Kuten riippuvaisille usein käy, kehityin yhä taitavammaksi italian käyttäjäksi. Koulussamme järjestetyt scambio culturalet (nämäkin ansaitsevat kyllä oman postauksensa!) vain pahensivat tilannetta. Kaiken lisäksi perheeni, italianopettajani ja ystäväni, joista monet alkoivat valikoitua italiaan kohdistuvan kiinnostuksensa ansiosta, syvensivät italoholiaani entisestään: teimme lisää lomamatkoja Italiaan, sain Joululahjaksi Italian sanakirjan, paras ystäväni poltti minulle ystävänpäiväksi Italian lovers collectionin ja vietin tuntikausia tsättäillen netissä italialaisten ystävieni kanssa. Jo ennen lukion alkua olimme lomamatkalla Sardegnalla löytäneet Tiziano Ferron. Hänen musiikkinsa osoittautui kohtalokkaaksi italoholiani synnyssä: kun sitä on kerran maistanut, on mahdotonta lopettaa levyn soittamista kymmenenkään kuuntelukerran jälkeen. Aloin osoittaa suoranaisen välinpitämättömyyden merkkejä muita oppiaineita kohtaan: ruotsin kirjoituksia edeltävänä iltana kuuntelin deklinaatiojen kertaamisen sijaan taukoamatta Tizianoa. Kirjoitin tietysti myös italian, sillä en häpeillyt riippuvuuttani lainkaan vaan olin päin vastoin valmis näyttämään sen koko maailmalle. Koska suhteellisuudentajuni oli tässä vaiheessa jo hämärtynyt, jännitin italiaa enemmän kuin muita ylioppilaskokeita, vaikka käytin siihen valmistautumiseen eniten aikaa ja vaikka se ei antanut lähtöpisteitä yliopistoa varten. Kuinka iloinen olinkaan, kun sain yo-juhlassa Italian kulttuurikeskukselta stipendiksi harrastuneisuudesta jätimäisen italia-italia -sanakirjan. Voitteko kuvitella mitään muuta, mitä nuori tyttö mieluummin tekisi saavuttuaan kotiin yo-bileiden jatkoilta, kuin selailisi paksun opuksen hentoja sivuja sanojen synonyymeja ja etymologiaa ihaillen. En ole edes yrittänyt rimpuilla riippuvuudestani eroon: päin vastoin, olen yliopistossa jatkanut italian opiskelua yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Tämän lisäksi yritän säälimättä saada muita samaan koukkuun. Muistakaa, teitä on varoitettu!  Haha :D Kolme vuotta sitten kirjoitettu tarina on sittemmin saanut jatkoa mm. kuuden kuukauden Italia-vaihdolla. Innostukseni ei kyllä ole sen myötä ainakaan laantunut. Olen ehkä oppinut sen verran tavoille, etten heti ensimmäiseksi kerro uusille ihmisille tavattaessa tästä dramaattisesta sivusuhteestani, mutta kyllä sen edelleen minusta huomaa. ;) |
|
Liisa
to 09.01.2014 |
Instagram Travel Thursday: Fiilistelytyttö Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi. Tee unelmistasi totta. Älä mieti, vaan tee. Kuulostaako tutulta? Self help -oppaat, life-coachit ja naistenlehdet tuntuvat etenkin näin vuodenvaihteen aikaan jatkuvasti painottavan sitä, että unelmilla on vain yksi tarkoitus: tulla toteutetuiksi. Monet tuntuvat jopa olevan sitä mieltä, että haaveiluun käytetty aika on hukkaan heitettyä aikaa: samalla ajalla kun ehtisi jo tehdä jotain konkreettista unelmiensa toteutumisen eteen.
Älkää ymmärtäkö mua väärin: liputan täysiä aktiivisuuden ja tavoitteiden… tavoittelun puolesta. Mutta mielestäni unelmilla, haaveilulla ja fiilistelyllä on myös oma arvonsa – sen lisäksi että ne ovat ainakin minulle välttämättömiä ensimmäisiä askeleita asioiden saavuttamiseen. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – ja hyvin unelmoitu on ainakin puoliksi suunniteltu.
Mulla on tästä useampi esimerkki. Otetaan vaikka aurinkoinen kesäpäivä vuonna 2010, kun istuin Kampin-asuntomme leveällä ikkunalaidalla ja pohdin, että olisi kiva opiskella Lontoossa. Tuijotin ulos ikkunasta vastapäisen talon vaaleanpunaista seinää ja kuvittelin samalla itseni suurkaupungin kaduille, kahviloihin ja museoihin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin sähköpostiini kilahti hyväksymiskirje University College Londonista.
Tuon sähköpostin saapumisen aikaan olin juuri viettämässä vaihtokevättäni Firenzessä. Oli vähän hassua, että olin päätynyt juuri sinne, koska laitoksellani ei alun perin ollut vaihtosopimusta paikallisen yliopiston kanssa. Olin vain sattumalta lukenut kaupungista ja ruvennut miettimään, miten ihanaa olisikaan viettää vaihtoaikansa juuri siellä. Miten monessa museossa ehtisinkään käydä, miten inspiroivassa ympäristössä saisin vahvistaa rakkauttani italiaan ja Italiaan… tarpeeksi haaveiltuani otin yhteyttä laitokseni vaihtokoordinaattoriin, ja pari vuotta myöhemmin sain kirjoittaa matkatavaratageihin määränpääksi Firenzen. :)
Mun on siis pakko tunnustautua fiilistelytytöksi. Tykkään haaveilla, unelmoida ja suunnitella, enkä edes häpeile sitä. Tämä korostuu erityisesti matkailun suhteen. Olen aika varma, että käytän yhtä paljon matkoista haaveiluun ja niiden suunnitteluun kuin ”oikeaan” lomailuun. Jo Rough Guiden avaaminen, TripAdvisorin sivuilla surffailu ja muistiinpanojen tekeminen saavat minut innostuneeksi. Puhumattakaan siitä, jos oikeasti varaan jonkun matkan: alan etsiä aiheeseen sopivaa kirjallisuutta, selata muiden matkailijoiden Flickr-fotoja, googletella ravintola- ja retkisuosituksia. Ja saan melkein tuntea olevani paikan päällä jo kauan ennen lentokoneen, junan tai laivan lähtöä.
Okei, on totta, että aloittamieni reissusuunnitelmien ja toteutuneiden matkojen määrät eivät käy ihan yksi yhteen – mutta mitä sitten? :) Mielessäni olen uinut Islannin kuumissa lähteissä ja lasketellut Alpeilla, vaan irl budjettini ei juuri tällä hetkellä mahdollista kumpaakaan – enkä edes osaa laisketella. :P Tietysti homma toimii molemmin päin: joskus mulle on tarjoutunut lähteä kivalle matkalle ihan ex tempore, ja olen totta kai tarttunut tilaisuuteen sen suurempia miettimättä. Elä unelmaasi, älä unelmoi elämääsi? Ei, vaan mieluiten tee molempia. :)
Tunnustaako joku muukin haaveilun tärkeäksi osaksi matkailuharrastusta? Millaisia matkasuunnittelijoita te yleensä olette? Aloitatteko fiilistelyn ja suunnittelun, vai avaatteko matkaoppaan ensimmäistä kertaa perillä aurinkotuolissa lojuen? :)
**************************************
Instagram Travel Thursday on kokoelma matkailuun ja instagramiin liittyviä postauksia. Suomessa projektia vetävät Kaukokaipuu, Destination Unknown ja Running with Wild Horses -blogit, ja niiden sivuilta löytyy paitsi lisätietoa, myös ohjeet osallistumista varten.
|
|
Liisa
to 30.01.2014 |
Instagram Travel Thursday: Patikointia englantilaisella maaseudullaOlen kaupunkilaistyttö. There’s no doubt about that. Rakastan kaupunkeja, niiden rajattomilta tuntuvia mahdollisuuksia; pilvenpiirtäjien vahvoja linjoja sinistä taivasta vasten; ihmisvilinän tarjoamaa anonymiteettia ja kahvilan ikkunapoydässä vilkkaalle kadulle tuijotellen vietettyjä hetkiä. Ja vaikka pienet, keskiaikaiset mukulakivikaupungit à la Tallinna onnistuvat hurmaamaan mut joka kerta, ovat suuret eurooppalaiset metropolit ehkä eniten se mun juttu.
\
 Tästä huolimatta rakastan myos luontoa, On itse asiassa vähän hassua edes sanoa ”tästä huolimatta”, aivan kuin se, että viihdyn bulevardeilla ja piazzoilla jotenkin vähentäisi hiekkarantoja, aarniometsiä tai järvimaisemia kohtaan tuntemaani arvostusta. Jostain syysta kaupunki ja luonto asetetaan kuitenkin usein vastakkain: matkailijan kuuluu valita, kumpaa hän oikein fanittaa, ja sulkea toinen, jos ei mielestään, niin ainakin matkasuunnitelmistaan. Onneksi Lontoossa ei tarvitse: kotikapunkini lukuisat puistot, metsiköt ja joenrannat pitävät huolen siitä, etteivät asukkaat tai vierailijat pääse etääntymään liian kauas luonnosta. Tästäkin huolimatta on välillä kiva lähteä nauttimaan raikkaasta maalaisilmasta (hahah :D) vähän kauemmaksi, sellaisiin paikkoihin, jossa ei välttämättä edes muista olevansa suurkaupungin lähettyvillä. Juuri niin tein viime viikonloppuna.
 Olen aiemminkin maininnut blogissani Lontoossa järjestättävistä ilmaisista kävelyfestareista, jotka ovat loistava tapa tutustua kaupunkiin. Kävelyjä on tarjolla keskustaa metri metriltä koluavista turistikierroksista aina kaukaisiin lähiöihin suuntautuviin löytöretkiin saakka. Tällä kertaa päätin osallistua yhdelle jälkimmäisistä. Vedin siis päälleni patikointiin sopivat vaatteet ja matkustin metrolla päätepysäkille asti. Ja ei, täällä päätepysäkki ei tarkoita samaa kuin stadissa Ruoholahteen matkaaminen: zonet 5 ja 6 ovat joissain tapauksissa niin kaukana keskustasta, ettei maasedusta puhuminen ole ihan hirveän kaukaa haettua. Ei tälläkään kertaa. Aloitimme parin tunnin mittaisen kavelun High Barnetin asemalta ja päätimme sen Cockfostersin steissille. Väliin mahtui niin ruohokenttia, kukkuloita, järvia, metsää kuin huippukalliita talojakin. Oli muuten hauskaa, etta metrossa matkalle aloituspaikalle katselin ikkunasta yhä vain esikaupunkiaisemmaksi muuttuvaa maisemaa ja surkuttelin mielessani, miten joku joutuukin asumaan näin kaukana keskustasta ja miten väärin on, etta Lontoon korkean hintatason vuoksi monet eivat enää pysty asumaan kaupungissa. Tuntia myöhemmin erään yrjonaikaisen talon ohi kulkiessamme opas mainitsi ohimennen, etta sen myyntihinta oli ollut 20 miljoona puntaa. Kylla, 20 miljoona. Rahapula ei yht’äkkiä enää vaikuttanutkaan siltä kaikkein uskottavimmalta selitykseltä sille, miksi jotkut haluavat asua kyseisella alueella, hahaha. :p
 Minä sanon ”jotkut”, mutta innostunut oppaamme mainitsi koko liudan kirjallisuuspiireistä tuttuja nimiä – häpeäkseni joudun myöntämään, etten tunnistanut suurinta osaa niistä. Alue oli tuttua ainakin Dickensille ja hänen ystävilleen, ja kävelimmepä myös Martin Amisin lapsuudenkodin ohitse. Suurin osa reitistä kulki kuitenkin ihan oikeasti luonnonhelmassa, ja saimme siitä parin tunnin kävelyn jälkeen aika tuntuvan muistutuksen: olimme juuri keskellä metsää, kun aurinkoisen aamun jälkeen pikkuhiljaa pilvisemmäksi muuttuneelta taivaalta alkoi sataa aivan kaatamalla. Lähellä ei tietenkään ollut mitään suojapaikkaa tai julkisen liikenteen pysäkkiä, joten tarvoimme ennalta suunnitellun reitin reippaasti loppuun. Kuten arvata saattaa, saavuin kotiin mutaisena ja litimärkänä, ja hyppäsin heti ensitöikseni (vai ensi töikseni? taas yksi hankala yhdyssana!) kuuuuuuumaan kylpyyn. Mutta arvatkaapa mitä vielä? Suunnittelen jo nyt uutta reissua noihin kauniisiin maisemiin. Koska luonnon keskellä rentoutuminen tekee hyvää. Myös kaupunkilaistytöille.
**************************************
Instagram Travel Thursday on kokoelma matkailuun ja instagramiin liittyviä postauksia. Suomessa projektia vetävät Kaukokaipuu, Destination Unknown ja Running with Wild Horses -blogit, ja niiden sivuilta löytyy paitsi lisätietoa, myös ohjeet osallistumista varten.
|
