 Liisa ti 10.12.2013 |
VIIKKO TYÖNHAKUA LONTOOSSA. Sain juuri kuulla saaneeni duunia. Alkaen maaliskuusta. Mä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, koska tämä tarkoittaa sitä, että joudun joka tapauksessa jatkamaan duunin metsästystä – kolmen kuukauden toimettomuus kun ei sovi mulle eikä varsinkaan mun pankkitilille. Onneksi mut myös palkattiin tällä viikolla hoitamaan yhtä tutkimusprojektia, mutta kyse on tosissaan vain muutaman päivän proggiksesta. Toisin sanoen, työnhaku jatkuu edelleen samaan tahtiin kuin aiemminkin.
Millainen se tahti sitten on? Havainnollistaakseni sitä päätin pitää viime viikon ajan päiväkirjaa työnhaustani ja siihen liittyvistä puuhista. Kirjoitin tuntemuksiani ja ajatuksiani ylös mahdollisemman spontaanisti ja rehellisesti. Tämän tuloksena postaus on pitkä ja paikoin myös ärsyttävän sekava… mutta suoraan sanottuna sellaista on myös työnhaku Lontoossa. :)
Maanantai
Minulla on aamulla haastattelu kello 9.30. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia istun täyttämässä papereita. Sitten tapaan haastattelijani. Haastis menee niin hyvin, että hän esittelee minut myös kahdelle kollegalleen. Haastattelijani kertoo, että suosittelee minua jatkoon, ja että rekryprosessin seuraava tapaaminen saattaa olla jo tällä viikolla.
Haastattelun jälkeen minulla on pari tuntia vapaata. Kiertelen vähän aikaa kaupungilla. Sitten menen yliopistoni uratoimistoon, jossa istun tunnin ajan lukemassa kirjaa ja odottamassa vastavalmistuneille opiskelijoille tarkoitetun workshopin alkua.
Kyseessä on kolmen tunnin sessio, jossa käymme läpi CV:tä ja työhakemuksia rekrytoijan näkökulmasta. Saan ihan hyviä vinkkejä ja ymmärrän entistä paremmin sen, miten vaikeaa tämänkokoisessa kaupungissa on löytää työtä: omalla alallani on jokaista työpaikkaa kohtaan monta sataa hakijaa, ja moneen muuhun työhön on yhtä paljon tunkua.
Tämä mielessäni jään toimistolle selailemaan uraoppaita ja työilmoituksia, kunnes on aika siirtyä seuraavan koulutustilaisuuteen. Tällä kertaa vuorossa on vain tunnin luento, jossa käsitellään sitä, miten meidän ”kansainvälisten opiskelijoiden” kannattaa markkinoida osaamistamme omissa kotimaissamme. Suomessakaan moni työnantaja ei välttämättä tajua, miten hyvä yliopisto UCL on; QS:n mukaan maailman neljänneksi paras, ja lähes jokaisella globaalilla listalla kymmenen parhaan joukossa. Vertailun vuoksi, Suomen ehdottomasti paras koulu, Helsingin yliopisto, löytyy kansainvälisiltä listoilta yleensä sijoilla 60-100. Pakko tosin sanoa, että oma stadin kandilaitokseni, viestintä, komeilee QS:n tämän vuoden rankingissä sijalla 43, eli kyllä Suomessakin osataan. ;) Muut kotimaiset korkeakoulut eivät yleensä mahdu edes maailman sadan parhaan listalle. Vertailun vuoksi, pelkässään Lontoossa on 8 yliopistoa, jotka ovat Times Higher Educationin mukaan maailman 40:n parhaan joukossa.
Onko tällaisten tilastojen kuuleminen mukavaa ja jopa imartelevaa? Kyllä. Auttavatko ne työnhaussa Suomessa? En ole ihan varma. Epäilen ennemminkin, että jos menisin luettelamaan tän kaiken jossain kotimaisessa duunihaastattelussa, kukaan ei ainakaan palkkaisi mua. :P Vakavasti puhuttuna, yliopistolistausten oikeellisuudesta keskustellaan paljon jo akatemian sisälläkin, ja jotain ei-akateemista työnantajaa ne eivät Suomessa varmaan juurikaan kiinnostaisi. Täällä asia on vähän eri, kun jopa ylioppilaskirjoitusten tulokset suositellaan ilmoittamaan CV:ssä, haha. Mutta ennen kaikkea: se, että yliopistoni on tuottanut viisi nobelisita, ei vielä tarkoita sitä, että minusta tulee kuudes, eikä se, että koko Coldplayn porukka on käynyt UCL:n, vielä tee minusta seuraavaa suurta rokkistaraa. Vaikka pakko sanoa, että mun laululahjoilla jopa fysiikan Nobel on lähempänä kuin rokkitähteys. ;)
Tiistai
Herään yhdeltätoista. Olin nukahtanut eilen ennen kuin ehdin edes laittaa herätyskelloa, eikä poikaystäväni ollut raaskinut herättää minua, kun olin edellisenä iltana päässyt kotiin niin myöhään. No, kymmenen tunnin unilla on hyvä jatkaa kiireistä viikkoa.
Saan soiton eiliseltä haastattelijalta: hänen esimiehensä haluavat kuin haluavatkin tavata minut. Sovin tapaamisen perjantaiksi. Saan sähköpostia toisesta paikasta, jonne olin hakenut jo yli 2kk sitten, ja josta en uskonut kuulevani mitään. Kun en ole kiireiltäni vastannut sähköpostiin muutamassa tunnissa, soittaa yrityksen edustaja ja varmistaa, olenhan tulossa haastatteluun. Lontoossa odotetaan nopeaa tahtia. Ainakin työnhakijoilta. ;)
Tänään yliopistolla vuorossa oleva workshop käsittelee arviointikeskuksissa onnistumista. Tekisi mieli jättää se väliin ja jäädä kotiin lukemaan kirjaa, mutta en halua antaa periksi toimettomuudelle, johon työnhakijat helposti tippuvat. Loppujen lopuksi tajuan, että mun pitää valita työpajan tai haastatteluun valmistumisen väliltä: olen seuraavana päivänä menossa haastatteluun kustannustaloon, ja, yhtenä tehtävistäni on esitellä joku heidän viimeisen vuoden aikana julkaisemistaan kirjoista. Olen kyllä lukenut paljon kyseisen kustantajan vanhempia teoksia, mutta gradun vuoksi tän vuoden lukulistani on koostunut lähinnä tieteellisistä artikkeleista ja oppikirjoista. Päätän siis omistaa illan haastatteluun valmistautumiselle.
Onneksi valitsemani julkaisu löytyy yliopiston kirjastosta. Olen aika nopea lukemaan, mutta parisataasivuisen kirjan huolellinen läpiluku vie kuitenkin reilut kaksi tuntia. Se ei haittaa, sillä ihastun teokseen täysin: olisipa työnhaku aina näin mukavaa. :)
Keskiviikko
Tänään on taas haastattelupäivä. Onneksi kustantamoon saa mennä vähän rennommissa vaatteissa, ja voin kauluspaidan sijasta pukea päälleni siistin mekon. Eikä tarvitse edes laittaa ripsaria! Se on ihan hyvä, koska juuri ennen lähtöä saan tietää, että varsinainen unelmaduunini meni sivu suun. Hain sitä jo syyskuussa, ja prosessi on ollut niin pitkä, että joudun puremaan huultani, jotten rupeasi itkemään. Tekisi mieli jäädä kotiin katsomaan Pretty Little Liarsia, mutta onneksi saan patistelua itseni ulos ovesta ajoissa – olisi hölmöä pilata yksi duunimahdollisuus sen vuoksi, ettei saanut toista.
Matkalla haastattelupaikalle mua nolottaa jo oma reaktioni, ja ihanan vilkas aamuinen Lontoo lahjoittaa minulle roppakaupalla energiaa. Itse haastattelu on hauska, mukava ja virkistävän epäformaali: muistan taas, miksi haluan luovalle alalle. Ei sillä, että olisin edes ehtinyt unohtaa. :)
Torstai
Olen hakenut copywriteriksi erääseen yritykseen, ja selvittänyt pitkän rekrytointiprosessin kolme ensimmäistä askelta. Tänää vuorossa on seuraava: harjoitustehtävät. Minun tulee kirjoittaa yritykselle kolmessa tunnissa blogipostaus minulle ennestään tuntemattomasta aiheesta. Tehtävä mittaa paitsi kirjoitustaitoani, myös tiedonhakuvalmiuttani. Kummankaan ei pitäisi olla ongelma.Saadessani tehtävänannon eteeni minua alkaa kuitenkin naurattaa. Aiheekseni on valittu yksi todella spesifi, ohjelmointiin ja koodaamiseen liittyvä kysymys. Apua, enhän mä tiedä tästä yhtään mitään! Tuntuu hurjalta kirjoittaa tekstiä asiasta, josta on kuullut ensimmäisen kerran puoli tuntia aikaisemmin. Saan kuitenkin tehtävän palautettua ajoissa, ja olen oppinutkin taas jotain uutta. Ehkä. Illalla on taas aika lähettää hakemuksia. Päivän saldo on 20. Saatekirjeineen ja mukautettuine CV:neen se on aika paljon. Alan taas kerran olla aika kyllästynyt koko prosessiin, ja joudun taas muistuttamaan itseäni, että toimettomuus, laiskottelu tai itsesääliin vaipuminen eivät ainakaan ole toimivia työnhakustrategioita.
Perjantai
Viikon viimeinen haastattelu. Täällä on tiukka pukukoodi: joudun vetämään päälle sekä kauluspaidan että bleiserin. En voi olla miettimättä, miten huvittavia tällaiset business-vaatetukset pohjimmiltaan ovat: kuin lastentarhan pukuleikki. Kymmenen minuutin jälkeen olen kuitenkin jo ihan myyty uudelle tyylilleni ja päätän, että voisin pukeutua joskus näin jopa työajan ulkopuolella. No, katsotaan nyt. :PHaastattelu menee oikein hyvin, ja saan jo iltapäivällä yritykseltä puhelun, että he pitivät minusta todella paljon – ja haluaisivat kutsua mut maanantaiksi palkalliseen harjoitteluun. Mikäs siinä. Illalla täytän kuitenkin lisää työhakemuksia. :)
Lauantai
Vapaapäivä, jee! Olisin vielä vähän aikaa sitten luullut, ettei työnhakijalla muita olekaan. Nyt tiedän paremmin, haha. Tänäänkin vietän kuitenkin pari tuntia erään hakemuksen parissa: paikka on todella kiinnostava, hakemuslomake pitkä ja vaativa, ja täyttöaikaa vain seuraavan viikon loppuun. Sunnuntai
Aamulla poikaystäväni paljastaa mulle ohimennen esiintyneensä joskus Tavastialla. Anteeksi, mitä? Eikö Tavastialla keikkailu ole Suomen mittakaavassa aivan älyttömän iso juttu? Miten voi olla, etten ole aiemmin tiennyt tätä? Mietin nopeasti mielessäni, onko minullekin jäänyt vielä joku vanha saavutus hihansuuhun, jotta voisin vetäistä sen esiin N-Y-T NYT. Kirjoituskilpailujen voitot ja teini-iän lehtikuvat on kuitenkin esitelty T.lle jo aikoja sitten. Tarvitsen jotain kivaa uutta uraylpeiltävää, ja vähän äkkiä! :)Kuulostaako yhtään tutulta? Älkää huoliko, en ole muuttamassa blogiani miksikään Lizan kootut duunivalitukset -saitiksi – hauskempaa sisältöä on tulossa ihan pian. Samoin kun tän blogin ihan eka arvonta! Stay tuned! ;)
|
12 kommenttiaVastaa |
Haha, tämä oli kyllä hauska postaus! Ja onnittelut duunin saamisesta vaikka joudut vielä hakemaan lisää!
Hauska, että tykkäsit! Kiitos, Laura! :)
Sinut on haastettu :))
http://im-gonna-live-my-life3286.blogspot.fi/2013/12/blogihaaste.html
Jeiii kiitos haasteesta Rebecca! :)
Tätä postausta oli hirmu hauska lukea! Brittien työmarkkinat kuulostaa suorastaan pelottavalta. Minäkin aion vakaasti vielä hakea työpaikkaa ulkomailta, mutta tämän tekstin luettuani voin onneksi vielä huokaista onnesta, ettei vielä ole sen aika. On näköjään hiukkasen monimutkaisempaa kuin perustyönhakuprosessi Suomessa ;)
Kiva että tykkäsit lukea, ja toivottavasti en nyt anna ihan väärää kuvaa näistä markkinoista! Kyllähän joillain aloilla on varmasti helpompaa, ja toisaalta, jokuhan jokaiseen munkin hakemaan paikkaan on varmaan kuitenkin valittu. Ei siis todellakaan ole tarkoitus pelotella. That said, kaipaan kyllä itsekin välillä sitä Suomen työnhakua, kun yksi haastattelu (ja monesti vieläpä yksi hakemus) riitti työn saamiseen eikä mistään ylimääräisistä kokeista tai moniosaisista tapaamisista ollut tietoakaan, haha!
Täytyy kyllä sanoa että arvostan tota hakutahtia! Ja onnittelut duunista, toivottavasti kuulen pian livenä lisää :D
Hauska kuulla, koska itelle tulee välillä vaan sellainen fiilis että ”mitä ihmettä mä oikein teen väärin?” :D hahaha. Kiitos, ja tietysti! Kyllästymiseen asti! ;)
Onnittelut! Tosi hienoa! Ja hakutahti on tosiaankin tosi vaikuttava! Mun oli tarkoitus tänä vuonna hakea tosi ahkerasti heinäkuusta saakka – joo-o, niinpä niin, tuli laitettua 4 hakemusta… Noin hyvän hakemisen jälkeen kuin sulla varmasti tärppää vielä jotain vähän aikaisemmin alkavaa :)
Kiva postaus, musta oli ainakin kiva lukea!
Kiiiitos paljon! Ja samoin sulle! :) Ei se määrä, vaan se laatu – saat kyllä olla tosi ylpeä, kun löysit töitä noin nopeasti. Ja mun on pakko sanoa, että jo se tieto, että on ainakin keväälle paikka valmiina, on helpottanu stressiä aika paljon, ja toivon, että sen myötä tulee uusien paikkojen hakemiseenkin vähän lisää boostia. :)
Huh, huh. En käsitä, miten on edes mahdollista kirjoittaa 20 hakemusta päivässä, mä en sais lähetettyä 20 hakemusta edes viikossa, vaikka omistaisin päiväni pelkästään sille enkä kävisi töissä. Töiden ohessa onnistuu hyvällä tuurilla viikonloppuna 1-2 hakemusta, niihin kuitenkin menee helposti 2-3 tuntia per hakemus, paikasta riippuen. Ei sillä, mulle ei haettavia paikkoja edes löydy 20:tä kuukaudessa, hyvä jos kahdessa tai kolmessa. Lontoossa on varmaan myöskin hieman enemmän tarjontaa soveltuvista paikoista alalla kuin alalla kuin Helsingissä on.
Haha, toi 20 hakemuksen tahti onnistuu multakin vain silloin, kun kyse on ns. ei oman alan paikoista vaan sellaisista vähemmän vaativista tehtävistä, joihin hakee ”varmuuden vuoksi”. Niihin unelmapaikkoihin hakiessa hakemuksen väsäämiseen saattaa helposti mennä useampikin päivä. Etenkin kun täällä on tapana ns. paremmissa paikoissa pyytää hakemuksen lisäksi esim. esseevastauksia tai muuta (aikaa vievää) ekstraa.l
Ylipäätään sanoisin, että Lontoon suuret hakijamäärät ja siitä seuraava järjettömän kova kilpailu saavat aikaan sen, että täällä on pakko hakea tosi tehokkaasti. Ei Suomessa mun mielestä samanlaiselle tahdille ollut edes tarvetta, kun duuni löytyi usein jo ekan tai viimeistään tokan hakemuksen jälkeen. Lisäksi kun potentiaalisesti haettavia paikkoja on alun alkaenkin paljon vähemmän, ei tule samanlaista ”pakko toimia nopeasti niin ehdin hakea vielä tonne ja tonne” vaan hakemuksia sai väsätä kaikessa rauhassa. Ei siis todellakaan kannata ottaa tota 20 miksikään vertailukohteeksi tai tavoitteeksi – usein on muutenkin paljon parempi kirjoittaa kaksi hakemusta kunnolla niihin paneutuen kuin kaksikymmentä kovassa kiireessä. Olen itsekin joskus miettinyt, pitäisikö keskittyä vain niihin parhaisiin paikkoihin, mutta ainakaan tähän mennessä en ole uskaltanut, kun nopeampi hakemustyyli on kuitenkin tuottanut haastattelukutsuja ja (väliaikaista) työtä, ja toisaalta tiedän, että niihin unelmaduuneihin on vielä tavallista enemmän ja tavallista kovatasoisempaa kilpailua, ettei pelkästään niiden varaan kannata välttämättä laskea.