Maailman kaunein kaupunki?

Mulla on kiva työpaikka. Niin kiva, että melkein harmittaa ottaa seuraavat kolme duunipäivää vapaaksi. Ja samalla ei harmita yhtään, koska poissaolon syynä on matka kaupunkiin, jota en ole saanut mielestäni siitä lähtien, kun jätin sen taakseni melkein kolme vuotta sitten.

Firenze. Renessanssin kehto, turistien suosikkikohde, yksi maailman kauneimpia seutuja. Minulle tämä on vaihtokaupunkini, paikka, jossa asuin puoli vuotta. Nyt matkustan sinne vain kolmeksi yöksi, mutta tuntuu melkein siltä, kuin olisin palaamassa kotiin. Yhteen niistä.

Näen jo mielessäni ilta-auringossa kylpevän Santa Maria Novellan aukion, Arnon yli kiipeävät sillat. Kauniisti kaartuvan Via Delle Belle Donnen – miten jollain kadulla voikin olla niin ihana nimi?

Poikaystäväni mielessä taas siintävät kapeat kadut, niille lankeava kaunis valo.
- Ja se pato, jolla otettiin aurinkoa. Salainen Firenze. Kukaan muu ei tiedä sitä, paitsi me.

Hymyilen, sillä minäkin tietysti muistan meidän patomme. Kuinka monena iltana istuimmekaan sen päällä ohilipuvaa jokea ja kaupungin kattoja tuijotellen. Miun pitää silti korjata poikaytäväni väite siitä, ettei paikkaa tuntisi kukaan muu.

– Ja ne muut auringonottajat, sanon.
- Se oli vitsi, kulta.

Tällä hetkellä en ymmärrä vitsejä. Olen niin tohkeissani. Firenze, täältä me tulemme!