Olen aiemminkin hehkuttanut sitä, miten paljon tykkään teatteritaiteesta. Voitte siis arvata, miten iloinen olen, että kulinaristinen seikkailumme Brixton Villagessa ei jäänyt viime viikon ainoaksi deitti-illaksi, vaan pääsimme ihanien ruokien lisäksi herkuttelemaan myös lontoolaisella musikaalitarjonnalla. Tässä kaupungissa ei todellakaan ole helppoa valita, mille lukuisista toinen toistaan hienommista näytelmistä iltansa omistaisi, mutta Charing Cross roadilla sijaitsevan Phoenix Theaterin ’Once. The Musical’ osoittautui nappivalinnaksi.
Irlantilaiseen, Oscarilla palkittuun leffaan perustuva musikaali kertoo nuoren miehen ja naisen satunnaisesta, mutta merkitykselliseksi kasvavasta kohtaamisesta Dublinista. Kummallakin on kannettavanaan omat taakkansa, mutta (spoiler alert! :p) musiikki tuo heille lohtua ja saa heidät ihastumaan toisiinsa. Lisäkerroksen juoneen tuo se, että tarinan sankaritar on muuttanut Irlantiin Tsekeistä ja on vieläpä nuori äiti. Näytelmä olikin mielestäni koskettavimmillaan juuri maahanmuuttoon liittyviä tunteita ja haasteita käsitellessään.
Poikaystäväni ei ole mikään musikaalien suurin ystävä, mutta vaikka näinkin hänen ensimmäisellä puoliajalla hapuilevan kelloaan, vakuutti T kuitenkin mulle tykänneensä esityksestä. Tai no, en mä nyt tätä mitenkään inhoa taisi olla se varsinainen sanamuoto. ;) Tämä siitäkin huolimatta, että T:n omien sanojen mukaan singer-songwriter-tyyliset biisit ovat hänestä yleensä ärsyttäviä. Minä sen sijaan tykkään mies + kitara -kombosta muutenkin, joten Oncen irkkuvaikutteiset biisit olivat mun mielestä oikein kivoja. Sen sijaan joidenkin näyttelijöiden feikkiaksentit saivat meidät molemmat tuntemaan olomme vähän epämukavaksi. Ne olivat niin stereotyyppisen ja alleviivaavan itäeurooppalaisia, että yleisölle olisi varmasti selvinnyt vähemmälläkin, että kyse on… wait for it… maahanmuuttajista. Niillä on tietysti kaikilla hassu korostus.
Tämä pieni miinus ei kuitenkaan estänyt meitä nauttimasta näytelmästä – eikä se ole estänyt Oncea voittamasta lukuisia Tony-pystejä. Ymmärrän hyvin, miksi: vaikka Once on pohjimmiltaan rakkaustarina, on se aidompi ja syvällisempi kuin moni kaltaisensa ja käsittelee ajakohtaisia yhteiskunnallisia haasteita: maahanmuuttoa, uuteen yhteiskuntaa sopeutumista, avioeroa, työttömyyttä. Samalla esityksestä huokuu rentous, joka West End -näytelmistä usein puuttuu: näyttelijät esimerkiksi aloittivat soittamisen ja laulamisen jo ennen ovien sulkeutumista (eli yleisön vielä etsiessä penkkejään), ja väliajalla lavalle perustettiin baari, jonne yleisö sai kiivetä hakemaan virvokkeita.
Ah, lähtisin ihan mielelläni katsomaan musikaalia myös tänään! Mitä lauantai-illan suunnitelmia teillä on? Kuka muu on nähnyt Oncen joko leffa- tai musikaaliversiona?
2 kommenttia
Mä oon ostanut Oncen joskus itselleni kirpparilta, mutta se on jäänyt jostain syystä hyllyyn pölyttymään ja unohduksiin. Tän tekstin lukemisen jälkeen tulikin sellainen olo, että taidan kaivaa sen esiin muiden dvd:iden joukosta ja ottaa sen mukaan sunnuntai-illan aktiviteettien pariin… ;) Kiitos siis muistutuksesta!
Loistavaa! Tuu sit kertomaan, mitä tykkäsit leffasta :) Mä haluaisin itsekin nyt ehdottomasti nähdä sen.