Juutalaisten massamurha toisen maailmansodan aikana on yksi ihmiskunnan häpeäkohtia. Monet meistä haluavat uskoa hyvään maailmaan, ja ihmisiin, jotka tekevät hyviä tekoja. Mutta ottaen huomioon historian tapahtumat sekä tapahtumat nykypäivänä esimerkiksi Lähi-idässä ja Ukrainassa saa tämän toivon kyseenalaiseksi. On sanonta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja se on varmasti totta. Monet ihmiset ovat saaneet kärsiä koston ja vihan seurauksista, myös ne, jotka eivät ole sitä ansainneet tai joilla ei ole ollut mitään tekemistä pahuuden levittämisen osalta. Monet sodasta selvinneet ympäri maailmaa kärsivät posttraumaattisesta stressistä sekä unettomuudesta, tähän kuuluvat myös juutalaiset. Alla olevat lainaukset hum.fi sivustolta, juutalaisesta Lilly Millneristä, jonka äiti kuoli muutamaa tuntia ennen vapauttajien tuloa ja joka painoi neuvostojoukkojen saapuessa 16 kiloa, kuvaa hyvin selviytyneiden juutalaisten ajatuksia ja elämää ennen ja jälkeen toisen maailmansodan:
Alle 10-vuotiaana Lilly joutui todistamaan omin silmin murhia, raiskauksia ja julmaa nöyryyttämistä. Hän näki, kuinka saksalaissotilas murskasi pienen lapsen kallon seinää vasten ja kuinka lapsen äiti epätoivoissaan tappoi itsensä syöksymällä pää edellä samaan seinään. Raakuudesta tuli jokapäiväinen asia ja kuolemasta väistämätön kohtalo, jonka lapset tiesivät itseäänkin odottavan.
Lilly päätyi Suomeen, meni naimisiin, sai kaksi lasta, erosi, teki monenlaisia töitä, jäi eläkkeelle, mutta on öisin yhä kuolemanleirillä. ”Vähän aikaa sitten näin unta isästäni. Unessa minä toivoin, että isä ottaisi minut syliin, mutta hänellä oli kädet selän takana ja hän käveli takaperin kauemmas minusta. Joskus herään keskellä yötä painajaiseeni ja ajattelen, että kaikki se kamala olikin vain unta. Mitään niin pahaa ei ole voinut oikeasti tapahtua. Joskus minuun iskee valveillakin outo epätodellisuuden tunne, koska normaalissa elämässä ihminen saa murhasta tuomion, mutta näistä murhista niin moni selvisi ilman minkäänlaista rangaistusta.”
”Mikään ei saa minua uskomaan Jumalaan tai ihmisen hyvyyteen. Olen nähnyt niin paljon pahuutta, etten voinut edes kuvitella, että sellaista pahuutta olisi olemassa. Nyt uskon vain tähän hetkeen, en mihinkään muuhun. Iloitsen siitä, että olen terve, ja tyydyn siihen, mitä minulle on elämässä jäänyt.”
Millnerin lapset ovat uskoneet, ettei äiti itke lainkaan, mutta joskus äiti itkee. Viime vuonna Millner kävi Tel Avivin diasporamuseossa, jossa pyritään Steven Spielbergin sponsoroimassa projektissa keräämään tiedot kaikista holokaustin eloonjääneistä. Millner kävi jättämässä museoon omat henkilötietonsa.
”Kun museon rouva näytti minulle tietokoneelta sukulaiseni nimet ja jokaisen kohdalla luki nimen perässä ’dead’, silloin minä rupesin itkemään. Tyttäreni ei ollut koskaan nähnyt minun itkevän, joten hän kuvitteli minun saaneen jonkin sairauskohtauksen ja alkoi huutaa apua. Myöhemmin hän kertoi kaikille hyvin hämmästyneenä: ’Voitko kuvitella, äiti itki!’”
Julkaistu Suomen Kuvalehdessä no 15-16 1998. Toim. Saska Snellman.
Lähde: http://www.hum.fi/eloonjaaneet-kertovat/lilly-millner/
Muistakaamme, että ylläoleva Lilly Millnerin kokemus ja ajatukset eivät ole vain historiaa, ne ovat myös nykypäivän todellisuutta.
Ei kommentteja