Elämä voitti sittenkin..

Tämä päivitys olisi pitänyt tehdä jo kahdeksan vuotta sitten. Miettikää, kahdeksan.

Tarkoitus ei ollut koskaan tehdä tästä sen suurempaa numeroa, mutta puhuin hieman ohi suuni aikoinaan Big Brotherissa ja sen jälkeen tämä olikin sitten julkista tietoa. Muistan aina että kun olin viettänyt suljetuissa tiloissa 47 vuorokautta ja ensimmäinen varsinainen lööppi jonka näin itsestäni oli teksi-tv:n etusivulla: ”BB-Niko vankilaan?”. Silloin olin ihan varma että pian saan kirjeen jossa minut kutsutaan armeijaan tai sivariin, mutta ei.. kenestäkään ei kuulunut vuosiin.

..kunnes..

Viime vuonna hetkeä aikaisemmin kun olin lähdössä jälleen kerran Big Brotheriin minulle tuli postitse kirje jossa oli kutsu siviilipalvelukseen. Minua kehotettiin hakemaan minulle kirjattu kirje postitse. En koskaan tehnyt tätä vaan päätin vielä hetken siirtää asian syrjään ja olla miettimättä tätä asiaa sen suuremmin. Olen mestari siirtämään asioitani aina ”huomiseen”. Tää ”huominen” tuli ihan muutaman kerran.

Lopulta mä sitten kavereiden painostuksen alaisena soitin johonkin toimistoon ja kysyin että voitaisiinko minulle postittaa uusi kirje, edellinen oli ”mennyt ohi”. Palvelukseen astuminen kirjattiin tämän vuoden alkuun. Sain kuitenkin jälleen kerran puhuttua itselleni lykkäystä. Tätä oon tehnyt niin monesti ja aina samana päivänä kun tää päivä koitti. En missään nimessä ole ylpeä itsestäni, suorastaan häpeän miten lapsellisesti toimin tämän asian suhteen.

Kuukaudet kului ja tää asia kummitteli kokoajan takaraivossa. Ei ollut päivääkään ettenkö miettinyt että milloin se lopullinen kutsu tulee? mitä teen? menenkö vankilaan? Olin lukenut muutaman haastattelun netistä ihmistä jotka eivät suostuneet armeijaan eivätkä sivariin. Lopulta kutsuisi vankila. Enhän mä pärjäisi vankilassa viikkoa kauempaa. En todellakaan. Pientä lohtua toi ajatus siitä että nykyisin saa näissä totaalikieltäytymissä suorittaa sen vankilan kotonaan. Sulle laitetaan nilkkaan panta jonka vankina sä olet vuoden. Et saa nauttia alkoholia, et poistua kaupungista, et oikeastaan tehdä mitään. Ilmeisesti töissä saisi käydä ja muutaman paikan ilmottaa missä voi käydä pannan kanssa.. Olin jopa valmis tähän!

Mietin että vuoden aikana varmana säästäisin hurjan määrän rahaa kun en voisi liikkua missään. Voisin kirjoitella kotona ja vihdoinkin saattaa päätökseen kirjan jota olen kirjoittanut enemmän tai vähemmän useiden vuosien ajan. Shoppaillahan voisi netissä, mutta ongelmaksi tuli se että kuka helvetti kävisi mun puolesta postissa jos en saisi liikkua missään?

Kuukauden kului.. ja lopulta kilahti kotiin se viimeinen kirje. Minun pitäisi astua palvelukseen 17.11.14 ja ellei minua tuona päivänä nähdä siviilipalveluskeskuksessa, mut voidaan pidättää. Tää shokki tuli mun eteen muistaakseni elokuussa. Mä istuin kotona aivan tiedottomassa tilassa. En oikeen tiennyt mitä tehdä ja kenelle puhua. Välillä mä vaan itkin yksin ja mietin että kuinka paska ihminen mä olenkaan etten saa näinkin yksinkertaista asiaa suoritettua. Jossain vaiheessa mä itkin vihaani tätä yhteiskuntaa kohtaan, mutta hetkessä mä tajusin että mä en voisi olla lainkaan tyytyväisempi kotimaahani ja siihen miten turvassa me täällä ollaankin.

Mä ajattelin että mä jään kotiin makaamaan ja kun tuo kirjeeseen kirjattu päivä koittaa.. mä en vaan avaa ovea kenellekkään ja jos joku tulee läpi oven niin mä juoksen parvekkeelle ja hyppään sieltä alas. Pudotus ei olisi kovinkaan suuri ja voisi olla helpompaa ehkä istua vankilassa kipulääkkeiden vaikutuksessa. Ihan oikeasti. Mun päässä on pyörinyt niin outoja ajatuksia ja mielikuvia että jossain kohtaan mä olin ihan varma että mä oon sekoomassa ja jos mut jonnekkin viedään niin se on korkeintaan kellokosken mielisairaala.

Muutamille kavereille puhuin aiheesta ja siitä miten hukassa mä oon kaiken tämän suhteen. Koitin kuitenkin viimeiseen asti esittää vahvaa ja hoin itselleni ettei mulle voi tapahtuu mitään pahaa. Tän asian voi hoitaa puhumalla ja varmana mä jossain vaiheessa lottosinkin että voittaisin 7 miljoonaa ja voisin ostaa itselleni vapautuksen.

4.lokakuuta.2014 

Olin itkenyt putkeen kolme vuorokautta. Mä aloin olemaan jo niin turta kaikkeen että mä ajattelin että mun elämä on ohi. Tää ei johtunut siitä että ”laskettuun” päivään alkoi olemaan hieman yli kuukausi aikaa. Vaan siihen että mun maailman rakkain ihminen makasi tällä hetkellä sairaalassa ja juuri leikattuna. Kyse oli mun äidistä. Mä tiedän että jokainen sanoo samaa, ”mun äiti on maailman paras äiti”. Mä todellakin seison tuon lauseen takana. Mun äiti merkkaa mulle koko mun maailmaa. Se ei paitsi ole mun äiti, ystävä, turva ja tuki. Se on mulle kaikki mitä mulla on. Mä välillä iltaisin vaan mietin sitä miten onnellinen mä olen että mulla on juuri se äiti kun mulla on. Mä välillä vieläkin itken sitä miten vaikee lapsi mä oon toisinaan ollu. Mä itseasiassa itken nytkin, vaikka kaikki on hyvin.

Toisin oli 4.lokakuuta.2014 kun olin ensimmäistä kertaa käynyt katsomassa äitiä sairaalassa. Se oli päivä milloin mä lopulta romahdin ihan täysin. Mä en vaan jaksanut enää esittää että kaikki on hyvin. Tuntu että koko maailma on kaatumassa sun niskaan ja asiaa ei tietenkään helpottanut se että tämä kaikki tapahtui mun työpaikalla. Musta tuntu välillä että mä en saa henkeä, niin hajalla mä olin muutaman vuorokauden valvomisen ja työnteon ohessa.

Mä olin vain hetkeä aikaisemmin puhunut mun äidin kanssa puhelimessa ja eihän kukaan leikkauksen jälkeen, sairaalassa päivän maanneena voi kuulostaa samalta kuin aina aikaisemmin. Mulle se oli selvä merkki siitä että äiti ei voi hyvin. Mä rakensin päässäni sellaiset painajaiset hetkessä että mun pää meinasi räjähtää. Mä kävelin keskustassa ratikkaan aivan kuin zombie. Tuntu että mun jokainen askel oli niin raskas että matka Forumista muutaman kymmenen metriä kesti ikuisuuden.

Lopulta mä saavuin sairaalaan ja näin äitini. Samalla kun koitin nieleskellä mun kyyneleitä ja peittää sen tuskan mikä mun sisällä oli, olin tyytyväinen että näin maailman rakkaimman ihmisen mun edessäni. Äiti näytti hieman erinlaiselta kun ennen ja mä koitin vaan kuvitella miltä se näyttää meikeissä ja terveenä. Mä pelkäsin että jos mä nään sen viimeisen kerran niin haluan säilyttää siitä parhaan mahdollisen mielikuvan mun päässäni.

Vajaan tunnin kuluttua äitiä tultiin hakemaan ja viemään jonnekkin kuvauksiin. Tässä kohtaan mä poistuin paikalta ja toivotin äidille tsemppiä ja halasin sitä varovasti, koska mä pelkäsin että se menee mun halauksesta rikki. Se näytti jotenkin niin hauraalta ja sellaiselta miltä mun supernainen ei ollut koskaan ennen näyttänyt.

Vasta kun mä olin päässyt meilahden sairaalan vastaanoton ohi mä uskalsin itkeä. Mä en oikeen edes halua mennä takaisin siihen hetkeen ja niihin minuutteihin kun mä kävelin loputtomalta tuntuvaa katua pitkin. Mun päässäni pyöri miljoona asiaa. Mä kirosin ääneen Jumalaa ja kysyin ääneen miksi juuri mulle tapahtuu tää kaikki. Kuvasin pienen pätkän puhelimeen videota siitä miten epätoivoisessa tilanteessa mä olin. Halusin että jos mun puhelin joskus löydettäisiin niin sen löytäjä voisi olla varma siitä että mä olin pohjalla ja en oikeen tiennyt muuta ratkaisua.

Mä seisoin mannerheimintien varrella ja katoin muutaman kerran kun siitä ajo ohi ratikoita. Nyt tullaan siihen tilanteeseen että mä en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan uskonut sanovani tätä ääneen. Mä en myöskään koskaan uskonut että mä tulisin tämmöisen tilanteen eteen että mun mielessä edes pyöri ne ajatukset. Mä katoin muutaman kerran miten nopeesti ne ratikat menee ja että minkä eteen mä hyppäisin ja missä kohtaan. Lisäksi mä pohdin että kuinka varma kuolema se olisi, koska muutamaa vuotta aikaisemmin mä olin nähnyt kun eräs mies jäi ratikan alle ja selvisi siitä. En koskaan unohda sitä sen huutoa kuinka voimakkaasti se karju. Tähän oli tultu. Tiesin että seuraavana päivänä olisi mun syntymäpäivät.. nyt vaan piti miettiä että juhlitaanko ne pilven päällä vai kokeillaanko vielä kerran nousta jaloilleen?

En tiedä oikeen mikä siihen sitten tuli. Pettikö pokka vai voittiko elämänhalu lopulta? Mutta hyvin selvää on että mä en sinne ratikan alle koskaan hypännyt, koska kerron tätä tarinaa nyt teille. Mä oon aina uskonut siihen että mun olkapäillä istuu maailman parhaimmat suojelusenkelit ja siinä tilanteessa ne jälleen näytti mulle voimansa. Kaiken sen epätoivon ja tuskan keskellä ne sai mut vedettyä pois siitä tilanteesta ja niiden kiskojen luota. Mä kävelin ohi pysäkkien ihan vaan että mun pää selkeytyis ja saisin raitista ilmaa. Koitin laittaa kaiken väsymyksen piikkiin ja siihen että en ehkä kyennyt ajattelemaan järkevästi. Ajattelin että ne ratikat kulkee siellä myös huomenna ja jos mä voin siirtää asioita kahdeksan vuotta, mä varmana voin siirtää ratikan alle hyppäämistä vuorokaudella.

Mun kaveri soitti mulle. Se kyseli mitä suunnitelmia mulla oli illaksi. Olihan sentään lauantai ja mulla oli seuraavana päivänä syntymäpäivät. Ehkä se kuuli äänestä tai luki rivien välistä, mutta se keräsi jengin kasaan & kutsu itse itsensä mun luokse iltaa istumaan. En mä niille koskaan kertonut että vain muutamaa tuntia aikaisemmin olin keikkunut manskulla ja meinannut hypätä ratikan alle. Mä en tiedä miten pitkälle mun ajatukset olisi vielä sinä iltana mennyt ellen mä olis saanu muuta ajateltavaa. Mutta ne pelasti mut. Ne todellakin pelasti mut.

5.lokakuuta.2014

Nukuin yöni paremmin kuin aikoihin. Jos totta puhutaan, mä sammuin edellisenä yönä mun sänkyyn. Syntymäpäivät. Sosiaalinen media paukkuu ja tuhannet ihmiset kirjoittaa mulle onnitteluita ympäriinsä. Kaikki kaverit lähettävät tekstiviestejä. Päässäni ei pyöri yhtä vahvasti samat asiat kuin edellisenä päivänä, mutta sanottakoon että olo ei edelleenkään ole kuin voittajalla. Mä olen viettänyt syntymäpäiväni televisiossa koko Suomen edessä.. matkustanut ulkomaille ja viettänyt syntymäpäiväni siellä.. herännyt eräänä vuonna siihen että ulkona satoi ensilumi mun syntymäpäivänä.. Nyt olen matkalla meilahden sairaalaan viettämään syntymäpäiväni. Äiti on eiliseen nähden äärettömän hyvässä kunnossa. Nousee sängystä pystyyn ja kuikuilee ulos ikkunasta & kiroilee että ei jaksaisi maata enää ainuttakaan vuorokautta sairaalassa. Supernainen on palannut! En väitä etteikö mua vieläkin jännittäisi miten tästä selvitään ja onko kaikki nyt tämän asian suhteen hyvin.. eiliseen nähden tilanne on kuin valovuosien päässä. Nauretaan ja mutustellaan suklaata.

Niistä syntymäpäivistä tuli sittenkin maailman parhaimmat. Ne vietettiin sairaalassa, mutta ne vietettiin maailman parhaimmassa seurassa. Juuri sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluan jakaa syntymäpäiväni vielä kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia.

eilen se vihdoin tippu postilaatikosta ja pelasti päiväni

Kahdeksan kokonaista vuotta siihen meni. Siihen vaadittiin melkein elämän päättäminen raitiovaunun alle ja miljoona litraa kyyneleitä. Nyt se on vain muisto paperilla ja ei..aihe on sen verran arka ja tuore että vielä se ei naurata. Piti mennä helvetin pohjalle että pystyy taas elämään ja nauttimaan siitä mitä huominen tuo tullessaan.

En hae kirjoituksellani huomiota, sympatiaa, halusin vain kertoa teille miten pohjalle minun piti mennä, löytääkseni rohkeuden todeta että minusta ei olisi ollut siihen. En olisi pystynyt tässä elämäntilanteessa, niiden sekavien tuntemuksien kanssa suorittamaan sitä velvollisuutta joka minulle on syntyessäni määrätty. Tämän valtion on pakko olla maailman paras, sillä se mahdollisti sen että tämän tarinan kuuli yksi ihminen joka kertoi minulle sen jonka olisin halunnut jo kahdeksan vuotta sitten kuulla.

Mä kerroin tämän tarinan siksi että se todellakin vaikutti minuun kokonaisen vuoden ajan. Ne kerrat kun keksin teille tekosyitä siitä että en bloggaa. Milloin oli kiire ja milloin mun kissalla oli ristijäiset (..vaikka en edes omista kissaa). Oli vaikea pitää kulisseja yllä kun ne oli jo totaallisen romahtaneena ja tein vain sen mikä oli pakollista. Muun ajan käytin siihen että mietin kuinka voisin kellot pysäyttää tai keksiä miten kadota maapallolta jäljettömiin.

Äiti voi hyvin ja poika myös. Äidillä päätty juuri sairasloma ja se aloitti uudessa työpaikassa. Mä päätin että laitan elämäni remonttiin ja teen ne asiat nyt mistä olen jäänyt paitsi sen vuoksi että oon ollut niin loppu. Mua vähän kauhistuttaa painaa entteriä ja julkaista tää. Oon aika takki auki tässä nimittäin nyt.. Mut antaa palaa, mä oon bäck the game!

Ja kun mä kamppailin niiden ajatuksien kanssa lokakuussa…Mä soitin apua. Ja mulle sitä tarjottiin. Valitettavasti vasta 5.joulukuuta.2014 eli ellen mä olisi saanu jostain sitä pientä kipinää hoitaa elämääni kuntoon, mä odottaisin vieläkin sitä lääkäriaikaa..jokainen voi miettiä että miten pitkälle ihminen on näiden ajatuksien kanssa valmis olemaan ja elämään ja odottamaan. Vaikka tässä yhteiskunnassa on kaikki hyvin. Ministerit miettii miten facebookista saataisiin poistettua tykkää-nappi, miten kielletään viinan mainostaminen ratikkapysäkeiltä, kuinka varmistetaan se että kaksi saman sukupuolen edustajaa ei voi mennä naimisiin.. Niin mä sanoisin että tässä varmemmin ne ihmiset kuolee siihen että ne hyppää siihen pysäkin edessä olevalle ajokaistalle missä se mainos siitä halvasta talousviinistä on kuin se että ne menee alkoon ja hakee sen viinin ja juo itsensä hengiltä. Varsinkin jos niille on aikaisemmin puhelimessa ilmoitettu että apua ei ole saatavilla ennen kuin muutaman kuukauden päästä..

Kiitos ja anteeksi.