 Tämän kylän homopoika pe 21.03.2014 |
 Tarzanin (Jon-Jon Geitel) ilmestyminen lavalle punastutti ja hihitytti. KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy Yhteistyö: Teatteriliput saatu Helsingin Kaupunginteatterilta. Helsingin Kaupunginteatterissa sai eilen ensi-iltansa Disney-elokuvaan sekä Edgar Rice Burroughsin kirjoihin perustuva Tarzan. Vankkumattomana Disney-fanina olin paikalla jo ennakkonäytöksessä tiistaina. Yllättävää kyllä, alkuperäinen Tarzan eeppisine mustavalkoelokuvineen on ollut itselleni lapsuudessa Disneyn versiota tärkeämpi. Disneyn animaatio ilmestyi vuoteen 1999: se osui ikävaiheeseen, jolloin Disney oli hetkellisesti elämässäni vähän syrjässä. Vanhat, mustavalkoiset Tarzan-elokuvat näin taas pienempänä, ja olin niistä hyvinkin innoissani. Nykyisin saattaisin noissa mustavalkoelokuvissa keskittyä ehkä vähän enemmän Tarzanina heiluneeseen olympiauimari Johnny Weissmulleriin ja irtokorvilla afrikannorsuiksi muutettuihin intiannorsuihin. Joka tapauksessa Tarzanilla on aina erityinen paikka sydämessäni. Siksi innostuinkin kuullessani Helsingin Kaupunginteatterin ottavan Disneyn Tarzan-musikaalin esitettäväkseen. Teatterivierailuun valmistautuessani katsoin viimeinkin ajatuksella ja tarkasti Disneyn Tarzanin. Väkisinkin mietin elokuvan mahdollisuuksia musikaalina: elokuvan musiikki ei ole syystä tai toisesta aivan saavuttanut aidon klassikon asemaa. Toisaalta mietin liaaneja ja muuta viidakossa liikkumista: onko viidakon henkeä mitenkään mahdollista saada siirrettyä teatterilavalle ilman Broadway-mittakaavaa?  KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy Täytyy myöntää, että alussa olinkin epävarma: esitys kyllä alkoi, mutta huolestuttavan jähmeästi. Tuntui, että olin katsomassa lastennäytelmää, joka ei saa mukaansa täysillä edes lapsia. Musiikki tuntui juuri niin tarttumattoman tahmaiselta kuin elokuvankin perusteella muistelin. Musikaalille tärkeä ja ominainen piirre, tunteen välittyminen ja tarttuminen katsojaan nimenomaan musiikin kautta, jäi puuttumaan. Hyvissä ajoin ennen väliaikaa kuitenkin tapahtui Disney magic trick: tunnelma vapautui, energisoitui ja yhtäkkiä koko teatteri oli yhtä mahtavaa viidakkomusikaalia. Lumous myös kesti läpi koko show’n: usein tuntuu, että tunnelma väsähtää loppua kohden, ja väliajalta palatessa tunnelmaa ei edes yritetä kasata uudestaan. Tarzanissa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole, vaan show sai väliajasta vain uutta puhtia viedä katsojan vielä vahvemmin mukanaan. Musikaalin alkupuolella keskitytään Tarzanin kasvuun lapsesta aikuiseksi. Gorillat pohtivat, saavatko Tarzanin eläimille vaaralliset ihmispiirteet vallan vai voiko Tarzan yhä elää apinaperheensä joukossa. Alkupuolella Tarzan nähdään lapsena (roolissa vuorottelevat Luka Haikonen,Wiljami Miettunen ja Pablo Ounaskari), myöhemmin aikuisena (Jon-Jon Geitel, Saska Pulkkinen). Vähäpukeinen aikuinen Tarzan muistutti Lontoossa näkemästäni Leijonakuningas-musikaalista: kun pikku-Simbaa näyttelevä lapsi hyppää kulisseihin ja tilalle loikkaa aikuinen vähäpukeinen, huolellisesti treenattu Simba, yleisö suorastaan kohahti. Aivan yhtä selvää reaktiota ei kuitenkaan Tarzanin kasvu aiheuttanut, vaikkakin takanani istuneiden varhaisteinityttöjen punastelevaan hihitykseen olisi ollutkin luontevaa liittyä. Jon-Jon Geitel oli Tarzanina luonteva ja olenkin iloinen, että pääsin näkemään juuri Geitelin: aiemmin olen nähnyt Geitelin lavalla Aleksanterinteatterin Aladdin-musikaalissa. Geitel Disney-prinssinä-sarjani siis vain täydentyi. Myös Elina Aallon Jane oli kaikessa ujossa pidättyväisyydessään ja hienostuneisuudessaan onnistunut. Muutkin näyttelijäsuoritukset olivat tasaisen hyviä, eikä kenenkään suorituksissa ollut valittamista. Ainoa hämmentyneitä ajatuksia herättänyt hahmo oli kuitenkin Tarzanin gorillakaveri Terk (Matti Leino, Pekka Hiltunen). Hahmo tuntui kovasti keskeneräiseltä ja irtonaiselta sekä suhteessa itseensä että ympäröivään näytelmään. Hahmon funktioksi tuntui jäävän vain Tarzanin älykkyyden korostaminen ja sitä kautta Tarzanin epätietoisuuden vahvistaminen. Hahmo olisi kaivannut enemmän luonnetta ja ylipäätään roolia: nyt tuntui, että lavalla hääri vain apinapukuun puettu Matti Leino. Fyysisesti apinan nahkoihin oli kyllä menty, henkisesti ei niinkään. Tarinan edetessä juoni saa lisäjuonteita: Jane saapuu tutkimusmatkaseurueensa ja gorillanhimoisen metsästäjän kanssa viidakkoon. Muutenkin paikkaansa hakeva gorillabestis Terk (Matti Leino, Pekka Hiltunen) vieraantuu Tarzanista entisestään. Lopussa käydään pohdiskelevaa keskustelua perheestä. Keskustelu onkin enemmän kuin paikallaan nykypäivänkin Suomessa. Janen (Elina Aalto, Raili Raitala) todetessa, etteivät gorillat ole Tarzanin todellinen perhe, toteaa Janen isä (Eero Saarinen, Matti Olavi Ranin) viisaasti, että perhe on se, minkä perheeksi tuntee, eikä se voi olla epätodellinenkaan. Erilaisten perhekokemusten käsittely tuleekin Tarzanissa erilaisuuden ja itsensä löytämisen ohella hyvin esiin.  KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy Erityinen ilo silmälle oli viidakon gorillalauma. Apinamaisissa liikkeissä, äänissä ja olemuksissa oli todella onnistuttu. Street dance-koreografiaa ja toinen toistaan villimpiä köysien varassa kieppumisia olisi mielestäni voinut hyödyntää enemmänkin. Nyt tuntui, että akrobatia jäi vähän kiusanteoksi: tällaista osataan, mutta ei tehdä. Jännittävää oli nähdä lavalla myös ihan oikeaa tulta. Kuitenkin se, mitä näytettiin, näytti erittäin hyvältä. On varmasti fyysisesti rankkaa olla apina. Suurten, viihde edellä menevien kaupallisten teatterikappaleiden tuominen näyttämöille herättää varmasti joissain närää. Se voi olla aiheellista, tai sitten ei. Koko perheelle suunnattu Tarzan kuitenkin toimii tehtävässään mainiosti: se viihdyttää eri ikäisiä ja varmasti antaa erityisesti lapsiyleisölle puhuttavaa ja mietittävää pitkäksi aikaa. On tärkeää muistaa, että näistä, teatterielämyksiä kokeneista lapsista tulee tulevaisuudessa sekä teatteria tekevät että teatteria kuluttavat aikuiset. Siltä kannalta Tarzan on mitä oivallisin valinta. Sekä Helsingin Kaupunginteatterilta ohjelmistoonsa kuin teatterimatkaa suunnittelevalle kulttuurin ystävällekin. |
|
Tämän kylän homopoika su 16.03.2014 |
Tänne on tullut taas talvi. Ei onneksi ihan niin kovilla lumisenteillä ja pakkasasteilla kuin aiemmin lupailtiin, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin. Tällainen talvi on oikeastaan juuri minulle mieluinen: lunta ja pakkasta lähinnä koristeeksi. Toisaalta tämä talven paluu tökkii, sillä päiväkausien kevätaallon jälkeen mielessä on vain lyhytvartiset tennarit, värit, kesäriennot, venyvät terassi-illat ja festivaalipassit. Takatalvea uhmaten lähdimme Killen kanssa kävelylle ja ostoksille Cittariin. Perinteisesti pyörähdimme muutaman askeleen Kupittaan puistossa, jossa ei tietenkään ollut minkäänlaisia eläimiä, talvi kun. Eläimet palaavat aitauksiinsa infotaulujen mukaan vasta kesäkuun alussa, järjettömän pitkä talviloma heillä! Huvitti myös kyltit, joissa huolestuneille puistossakävijöille kerrottiin, että lintuaitaukseen kaivautuvilla vapaana elävillä naakoilla ei ole aitauksessa hätää, vaan ne pääsevät aitauksesta pois samaa reittiä kuin ovat sinne kaivautuneetkin. Naakat eivät siis vaadi keneltäkään toimenpiteitä. Ihanan valveutunutta, jos joku todella on naakoista huolestunut! Ihmiskunnalla lienee vielä toivoa.
Tyhjässä puistossa oli nopeaa kävellä ja jatkoimme matkaa ostoksille. Tästä aika keskiluokkaisesta tavasta on tullut kiva tapa: sunnuntaisin ei oikeastaan ole muutakaan tekemistä kuin ensin ulkoilla ja sitten kävellä lisää hyllyjen välissä ja vertailla oliiviöljyjen ja nestesaippuoiden litrahintoja ja tuoteselosteita. Vakiintuneeksi tavaksi on tullut napata Cittarista mukaan myös valmiiksi täytetyt patongit. Paikan päällä leivottu ja täytetty ja hintakin on enemmän kuin kohtuullinen. Parhautta.
Kupittaalla käydessä kiinnitän aina huomioni Kupittaan siirtolapuutarhaan. Ennen tulin jotenkin surulliseksi sen nähdessäni: pieni ja suloinen viheralue on ajautunut ahtaalle, suuren automarketin ja ylipäätään laajenevan keskustan ja kerrostalojen väliin. Se näyttää surulliselta. Toisaalta viime aikoina olen ajatellut asiaa toisinpäinkin: Kupittaan siirtolapuutarha on mahtava juuri siksi, että se on suuren automarketin ja laajevan keskustan ja kerrostalojen välissä. Jotenkin siirtolapuutarhat ovat kiehtoneet minua aina: siellä pienet mökit ja piha-alueet ovat vieri vieressä. Siirtolapuutarhalla on varmasti ihan oma henkensä, josta voi vain haaveilla. Ainoa syvempi kosketukseni siirtolapuutarhoihin on oikeastaan Salkkareista, kun Katri ja Taneli muuttivat siirtolapuutarhamökkiin… Jossain Vares-leffassa siirtolapuutarhamökistä (nimenomaan Kupittaalta!) löytyi ruumis. Kovin on aidontuntuista kosketuspintaa minulla! Nyt kun tätä kirjoitusta varten siirtolapuutarhaa googlailin, niin tietenkin Turun kaupunki on suuressa viisaudessaan hankkiutumassa siirtolapuutarhasta eroon. Joku kiistatta älykäs henkilö oli vieläpä asiaa pohtinut yleisönosastolla, että pois vaan homeiset puutalot ja viheralueet, keskusta tarvitsee keskustalle tyypillisiä ominaisuuksia, missään muualla kuin Suomessa ei tällainen viherpiiperrys menisi läpi. Rohkenen olla eri mieltä. Jos Kupittaan siirtolapuutarhaa ollaan raivaamassa, aion olla vaikka yksin mökkeihin kahlehdittuna, kun se päivä koittaa. Niin paljon kuin Turkua rakastan, niin kyllä tämä kaupunki vaan välillä vituttaakin.
Ettei kenellekään jää Kupittaan siirtolapuutarha-osion myötä liian haikea fiilis, haluan esitellä teille uuden kangaskassini. Kassi on meidän ainejärjestömme kassi, ja sen on suunnitellut ihana opiskelutoverini Laura (laurakataryna Instagramissa, on varmaan ok, jos seuraatte häntä). Muusa-kassi (tunnetaan myös nimellä tissikassi) on vain yksinkertaisesti puhdasta neroutta. Innolla odotan ensimmäistä vastaantulijaa, joka kiinnostuu kassista.
Tänään olin jälleen Kinokoplan leffanäytöksessä. Siellä pyöri tänään Bekas. Olen viime viikkoina nähnyt vähän liian monta elokuvaa, jossa hukuttaudutaan, astutaan miinaan, tapetaan tai tullaan tapetuiksi. Siksi onkin ihanaa lähteä huomenna Helsinkiin. Siellä odottavat Ateneumin Tove Jansson -näyttely ja Helsingin Kaupunginteatterin Tarzan-musikaali ja ihana seura. Tekevät luultavasti ihan hyvää traagisen draaman viiltelemälle viihdesielulleni. |
