Siis olisihan se pitänyt osata arvata, että kansa rakastaa rakkaustarinoita – myös köykäisiä ja juustoisia sellaisia. Kun pikkusormi kauniisti viime torstaina ojennettiin, niin olkoon tässä sitten koko käsi. Jatkoa Aussitarinalle, eli THE DATE.

7.10.2010 – Vivve, Australia – Jotain hyötyä kahvilastakin

Mulla on ollut vähän sana hukassa tässä verbaalisessa vuodatuksessa. Inspistä ja aihe(i)ta kyllä riittäisi metritolkulla, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomaan ajatusten ja tunteiden pukemisen sanoiksi olevan näin vaikeaa. Vaikka se överidramaattiselta kuulostaakin, niin se on pelkästään positiivista. En vaan osaa päättää, että mistä tätä kaikkea lähtisi purkamaan, ja mieluiten niin, että tapahtumat tulisivat sanoiksi sellaisena mitä ne tilanteet todellisuudessa tuntuivat. Mä yritän nyt parhaani.

Perjantai muuttui pikakelausvauhtia alkuillaksi, kun mä vaan pursusin intoa ja hyvää fiilistä ja jännitystä. Purin jännityksen kerrankin älykkäästi, eli taiteilin itselleni tosi kivat loivat kiharat, valitsin vaatteet ilman stressiä, siivoilin ympäriinsä. Mitä kauemmas päivän reunaan aurinko lipui, sitä enemmän mua alkoi jännittää. Jännittyneenä musta tulee todella mielenkiintoinen tapaus, hiljainen ja stressaava ja muutekin ihan täys paranoidi. Mun itseluottamus muuttuu jännitykseksi, persoona päivästä yöksi, oikeastaan vain silloin, kun on kyseessä joku tosi ihana.
Esimerkiksi vaikka joku supersöpö valokuvaaja-asiakas kahvilasta kutsuu sut sen näyttelyn avajaisiin.
K yritti rauhoitella mua, ja toisteli kerta toisensa jälkeen kaiken olevan ihan hyvin, ja mun säilyvän hengissä kävi miten kävi. Matka Surry Hillsiin meni hiljaa taksin ikkunasta pois tuijottaen, en kyennyt rentoutumaan lainkaan. Ainoa asia mikä pyöri päässä oli se, että se oli tosi söötti, ja että se oli vähän nyt tai ei ikinä- hetki – joko tunnelma olisi heti käsinkosketeltavasti sähköinen ja iltamat jatkuisi samaan suuntaan, tai sitten se olisi vaivauttava ja nopea pistäytyminen.

Gallerialle kävellessä mä tajusin, etten ole syönyt mitään, ja syömättömyys tekee musta ihan maanisen. Ratkaisu: ensimmäiseen vastaantulevaan kinkkipuljuun vetämään mitävaan uppopaistettua kasvisrullaa. Ja voih, pienen välipalatankkauksen jälkeen sitä onkin ihan kuin uusi ihminen! Käveltiin loppumatka gallerialle, tuijotin K:n puhelimen navigaattoria tarkkana kuin porkkana, ja kysyin aika monta kertaa et ”mitä mä nyt sanon sille ja ja sanonko mä sille käsipäivää vai mitä, siis eihän se välttämättä ees tiiä mun nimee!11″. Onneksi löydettiin perille aika nopeasti, ja galleria oli korkean talon ylimmässä kerroksessa. Kello oli jo sen verran paljon, että välitöntä trafiikkia portaissa ei käynyt, vaikka rapun edessä tyylikkäästi pukeutuneita miehiä norkoilikin kessuttelemassa.Käveltiin puisia portaita ylös verkkaasti, ja vasta juuri ennen ylimpään kerrokseen kapuamatta oli pakko pysähtyä hengittämään viisi kertaa syvään, ja kysymään itseltään että mitähän mä taas olen ajatellut.

Ja sitten se oli menoa.

Heti gallerian ovensuussa seisoi itse taiteilija pitkän ystävänsä kanssa, ja mun hengitys salpautui samassa paikassa. Lemppariasiakas, joka täten lempinimetään/lyhennetään vaikka LA:ksi, äkkäsi mut välittömästi, ja sen silmissä syttyi parin tuhannen watin valo, ja se tuli välittömästi halaamaan mua. ”Apua, mun suosikki suomalainen baristani! Mä luulin että sä olet landella!” Mä selitin silleen semi-paniikissa papattaen että joo ei me mentykkään tänään ja ja olin vaan tääl lähettyvillä illallisella ja ja päätin tulla moikkaamaan. Mun hätäiset selittelyt katkaisi LA:n pitkä ystävä, jonka spontaanisti ja suurella riemulla kysyi ”OO, onko tää _se_ suomityttö josta sä sanoit?”. Mä olin aika hämmentynyt, ja niin oli kaikki kolme muutakin. Joo, se olen minä, ja olen ilmeisesti jo tuttu tässä huoneessa. Sitten tehtiin pikainen esittelykierros (esittelin myös viimein itseni), jonka jälkeen meidän sidekickit lähtivät hakemaan drinksuja (rosé-viiniä ja redbullia. ei sekoitettuna, tosin), ja me jäätiin ovensuuhun juttelemaan.

Aika äkkiä paniikki laantui, sillä niin lämpimään hymyyn ei voi reagoida stressillä. Mä vaan hymyilin takaisin, ja kai meillä oli joku pitkä keskustelukin, mutten muista siitä paljoa. Totesin vain, että mun täytyy nyt saada katsoa näitä töitä läpi rauhassa. (KUMINAUHATEORIA!)
Kesti varmaan puoli minuuttia, ja se tuli mun viereen seisomaan. Puhuttiin lisää jostain aika yhdentekevästä, tuijotettiin toisiamme kuin vajaavaiset, ja sitten tuli taikasanat; ”mitä sä oot ajatellut tehdä tänään?”. Mun vatsa totisesti heitti volttia, mutta cooleuden ja paniikin sekoituksena en oikeastaan vastannut mitään yksiselitteistä. Sitten K tuli katsomaan mun kanssa loput valokuvat, ja koodikielellä kysyin hänen mielipidettään. K tuijotti seinää muka kiinnostuneena, ja murisi suupieli muovista viinilasia vasten sen olevan niiiiin söötti ja ”niin into you”, että mun olisi pakko vastata kutsuun kyllä kiitos.

Hetkessä tunsin taas parin tosi pitkillä ripsillä kehystettyjä silmiä, ja LA oli taas siinä, nyt kysymässä mikä töistä oli mun suosikkini. Nimesin varmaan kuusi suosikkiani, koska ne olivat valehtelematta aika upeita kaikki. Sitten LA kysyi uudelleen, että haluisinkohan mä ehkä mahdollisesti maybe perhaps lähteä sen kanssa Oxford art factorylle katsomaan paria keikkaa, ja ehkä ottamaan muutaman drinksun? K oli juuri sopivasti vieressä selittämässä kuinka hän ei millään pääse tulemaan kun on pakko mennä tuoreen poikkiksensa kanssa hengaamaan (joo, näin nämä sinkkukaverit vaan kuolee sukupuuttoon..), ja mä sain hyvän sauman vaan nyökytellä myöntävästi. ”Riippuu ihan koska on lähtö?” mä kysyin, sillä avajaiset olisivat auki vielä reilusti yli puoli tuntia. LA – samalla muita avajaisvieraita päännyökkäyksellä ja nopealla moikkauksella tervehtien- sanoi, että hän on nähnyt näitä bileitä jo ihan tarpeeksi, ja hän haluaa lähteä mun kanssa nyt, hän hakee vaan takkinsa ja mennään. Edelleen vähän ihmetellen myhäilin möntävän vastauksen, ja sovittiin että nähdään alhaalla – mun ”pitää saattaa K taksiin”. Käännyin kannoillani ja lähdin tosi tyylikkäästi ulos ovesta, ja minulle ominaisella innokkuudella ja hyperventiloinnilla pudotin käsilaukkuni sisältöineen rappuset alas. Nätisti kolisi pinkki kamera pitkin puuportaita, kuin myös puhelin huulikiilto huulirasva purukumia lompakko…. Nää on näitä mun oman elämän arkisia feilauksia, joihin olen jo onneksi tottunut.

Ulkona muita odotellessa minä ja K supatettiin sananmukaisesti (tai ainakin about) suu vaahdoten siitä, et hei iiX mitä tässä nyt tapahtuu ja apua se on söpö ja apua apua apua! Sitten vasta tajuttiin, että K menee ehkä uuden siippansa luokse yöksi, ja mun tavarat plus landekamat on K:n luona. Ja lähtö luonnollisesti tosi aikasin aamulla. Panikoitiin hetki sitä, että hei Viivi otatko sä nyt nää avaimet vai otanksmää, vai miten me tehdään? Päätettiin niin, että K ottaa avaimet, ja jemmaa ne ulos paikkaan X, jos siis kotiutuu ennen mua. Jos mä taas tulisin himaan (näin sulavasti sitä voi naapuriensa taloa väittää omakseen..) aikaisemmin, voitaisiin me soittaa sille mun good ol’ hyvännäköselle naapurille, joka sit voisi päästää mut sisään. Ja niin, onhan se mun oma koti samalla kadulla, että mikäs siinäkään.. Sotasuunnitelmien spekulointi loppui todella huomaamattomasti kuin betoniseinään, kun LA astui rapusta kadulle. Ahaa, ai se on vaan me kaksi lähdössä sinne klubille. Ei huono ollenkaan. K sanoi LA:lle lämpimään tapaansa moimoit, ja sanoi Vivven olevan nyt hänen vastuullaan, ja LA:n olevan huomenna mullan alla jos mua ei näy ja kuulu aamujunaan. LA lupasi pitää musta hyvää huolta, ja sitten me lähdettiin kävelemään Paddingtoniin.

Kävelymatkalla olin jo päässyt yli paniikista ja stressistä, sillä mulla ei ollut enää mitään pelättävää – mä olin jo saanut mitä mä halusin. Aikaa jutella ja hymyillä typerästi kahdestaan. Oltiin kuin sokea johdattamassa sokeaa; mulla ei ollut harmainta aavistusta millä ihmeen sivukujalla me oltiin, ja LA melbournilaisena on aivan yhtä ulapalla. Löydettiin Oxford streetille yllättävän helposti, ja mentiin hakemaan jotain pikaista välipalaa. Viimeistään siinä kohtaa kun me jaettiin yhteistä pizzasliceä (bbq kana, ei mun oma suosikki, muttei mitenkään huonokaan) ja vitsailtiin mun olevan maailman omistautunein asiakaspalvelija, mulla oli sellanen kutina että siitä alkaisi aika loistava ilta.

Oxford art factorystä olen ehkä aikaisemminkin maininnut jotakin – se on yksi mun lempibaareja Sydneyssä. OAF on vähän niinkuin Tavastia Stadissa, mutta jotenkin modernimpi, ja siellä esiintyvät bändit ovat aina hyvin voimakkaasti tietynlaista hipsteri-ryhmää, ja huomattavasti marginaalisempia staroja. Siellä on aina laidasta laitaan eri tyylisiä ja eri ikäisiä tyyppejä, ja kaupungin oudoimpien asuviritysten kotipaikkanakin voi kyseistä klubia pitää. Niin jännittävä iltana pidin myös siitä, että tiesin paikasta kaiken; paljonko maksaa corona, missä on vessat, kummalla lavalla on parempi meininki, eikä siis tarvinnut panikoida pikkujutuista.
Mentiin heti tiskille yhdessä, tilattiin samaa (..tietenkin se maksoi), skoolattiin monella kielellä ja monta kertaa, ja lähdettiin lavanreunaan katsomaan viittapukuisten teinipoikien rokkibändiä. Samasta nurkasta löytyi myös se LA:n pitkä ystävä, ja tämän seurassa olleet kaksi tyttöä. Katsottiin keikkaa aika äimänä, ja mun yli vyörysi sellainen valtavan suuri onnellisuusaalto, kun huomasin LA:n katsovan mua hymyillen. Jatkuvasti. Mä hymyilin takaisin, mutta käänsin aina pääni pois takaisin lavalle. Ei mitään liian läpinäkyvää.

Jossain vaiheessa viitottiin toisillemme, että mennään tiskille hakemaan toiset coronat. Sukkuloitiin ihmismassassa tiemme perille, mutta juuri ennen tiskiä joku ultimate hipsterityttöporukka tuli moikkaamaan sitä silmät tuikkien. Mut valtasi ihan minipieni kateellisuus (niillä oli niin oudot vaatteet ja kaikkea muuta tosi ’uhkaavaa’), joka oli kuitenkin nopeasti ohi. LA sanoi niille, että hänen täytyy mennä, ja tuli tiskille mun viereen, ja otti mua kädestä. Awww!  Niiden drinksujen jälkeen, sen bändin lopetettua, mentiin kipaisemaan ulkona (kiertoilmaisu sille, että LA:n huono puoli on tupakointi), jossa sitten vähän erilaisessa iltavalaistuksessa voitiin jaksaa toistemme typeränä tuijottamista.Ohi kulki joku LA:n (myös) megahipsterin näköinen kaveri, jolle LA mut esitteli innoissaan ja hehkuttaen. Mä vaan hymyilin ja vitsailin.

Sitten takaisin sisään, nyt toisen lavan nurkkaan katsomaan toista bändiä. Juotiin vodkaa ja redbullia muka-ironisesti (”siis tästä tulee niin mieleen Gold Coast”), ja sitten LA totesi mulle mun olevan ”tosi cool”, mikä on ehkä parhaita imarteluja ikinä. Etenkin jos se tulee tosi uskottavalta kuulostaen juuri siltä henkilöltä, jolta sen haluisit kuulla. Tässä vaiheessa kello taisi olla jotain yhdentoista korvilla, ja me päätettiin lähteä Bronteen jatkoille. Käytiin uudelleen hakemassa sama bbq-kanapizza, hypättiin taksiin, pidettiin toisiamme kädestä ja naurettiin loputtomasti. Kysyin siltä, että oliko tämä sen suunnitelma alusta alkaen, siitä lähtien kun se tuli aina ostamaan puuroa ja tupla macciatoa? LA vastasi tämän olevan pikemminkin toivomus, eikä suunnitelma, ja mä en voinut muuta kuin nauraa. Ja arvostaa rehellisyyttä.

Mun oma suunnitelma, tai oikeastaan toivomus, oli mennä Bronten rannalle juoksemaan sysipimeään veteen (..kauheen fiksu idea, turvallinen ja muuta, etenkin jos haluaa lahjoittaa itsensä hain kitaan), mutta sitä ennen päätettiin pysähtyä käymään LA:n Sydneyn kämpässä. Vaatimaton ”lomamurju” paljastui aivan hillittömän hienoksi merinäköala-asunnoksi aivan Bronten rannan tuntumassa, ja korkattiin bisset. Kiersin kämppää uteliaana ympäri, ja löysin paitsi pinon LA:n valokuvia, myös hillittömän kasan kuplamuovia! Kuplamuovi on sen verran harvinaista herkkua, että tein siitä itselleni viitan teinipoikabändin innoittamana. Viitta päällä - apua, miten tikahtuakseen se poika jaksoi nauraa!- jumiuduttiin sohvalle valitsemaan vuorotellen joko tosi hyviä, tai tosi karseita biisejä läpperin soittolistoilta.
Ja ulkona oli oikeastaan aika kylmäkin, että ihan suosiolla jätin mun rakennetun romanttiset suunnitelmat rannalla juoksemisesta johonkin toiseen kertaan, ja tyydyin romanttisiin suunnitelmiin sohvalla.
Puhuttiin tuntitolkulla Suomesta, Melbournista, Mörköstä, sen entisestä koirasta nimeltä Zimbwa, meidän kahvilasta, mun tatuoinneista, täkäläisistä eduskuntavaaleista, juutalaisuudesta, maapähkinävoikarkeista… Ja kyllä mä pääsin taas puhumaan suomea, jota LA:n mukaan voisi kuunnella maailman viimeiseen päivään asti.

Ainiin! Voi olla, että me myös pussailtiin pari kertaa.

Aamulla oli maailman parhainta herätä meren kohinaan ….ja herätyskellon sulosäveliin. LA:n lento takaisin kotikaupunkiin lähti kahdeksalta, mun juna yhdeksältä, eli kello kuusi nouseminen ei ollut mitenkään liioiteltua. LA pakkasi kamojaan, mä ihailin merta, tilattiin yhteinen taksi, ja lähdettiin retkillemme. Vasta K:n kämpän edessä tajusin, etten ole koko aamun aikana sanonut mitään järkevää, paitsi moimoit. No, se tulee parin viikon päästä takaisin.

Samoihin aikoihin K oli tullut omilta retkiltään himaan, ja lähetti mulle monta kertaa OMGOMGOMG -spämmäävän viestin, että apuaa mä en ole kotona iiX oliko kreisii. Ihana K oli käynyt leipomon kautta hakemassa meille uunituoreita suklaacroissantteja, ja alakerran sohvalla kikatellen mässättiin niin stooreilla kuin hiilihydraateillakin. Monta kertaa kuultuani K:n ”arvanneen ihan jo siis siitä mitten se katto sua”, K kysyi multa mitä mä ajattelen koko asiasta ja henkilöstä pitemmällä kaavalla. Mietin hetken -edelleenkin samaa typerää ilmettä naamallani pitäen- ja vastasin, että LA ei ole mun suunnitelma, mutta ehkä toivomus. Ehkä. Sen näkee ajan kanssa. Ei mua huvita alkaa sen kanssa soitella joka ilta, ja surra sitä, etten asu samassa kaupungissa. Enkä kohta enää samassa maanosassakaan. Silti, ehkä se on toivomus – niin selittämättömän hauskaa meillä oli. Niin hauskaa, että pelkästään jo koko stoorin ja henkilön olemassaolon muistaminen tekee mut niin onnelliseksi ja hyvälle tuulelle, että olisi suorastaan ahneutta vaatia enemmän. Niin, siksi mä vaan toivon. Ehkä. Vähän.

En suunnittele LA:n ja mun häitä täyspäiväisesti myöskään siksi, mitä tapahtui Miltonissa.
Se olkoon kuitenkin -kuten vanhoissa satukirjoissa konsanaan- ihan oma tarinansa.Myöhemmin tänään, kun mä en jaksa enkä halua tehdä tänään mitään muutakaan!
Nyt sitä voi vaan huokailla ja ihkuttaa LA:ta, sillä se on jokaisen huokailun ja typerän tuijotuksen arvoinen.

Mun lemppariasiakas ikinä.

 (….vaikka kaikessa huumorintajuttomuudessa ja ironiaa köyhästi ymmärtäen on pakko todeta, että LA:n kutsuminen ’lempiasiakkaaksi’ on aikamoista vähättelyä. En mä lähtisi jokaisen kivan asiakkaan kanssa tuojottamaan merta.  LAn kanssa mä lähtisin vaikka kuuhun tai Suomeen, jos ei siis tarvitsisi ajatella mitään realiteettejä tässä maailmassa ikinä milloinkaan. Kyllä, se on tosi mahtava tyyppi. )

XX