Tarzanin (Jon-Jon Geitel) ilmestyminen lavalle punastutti ja hihitytti. KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Yhteistyö: Teatteriliput saatu Helsingin Kaupunginteatterilta.

Helsingin Kaupunginteatterissa sai eilen ensi-iltansa Disney-elokuvaan sekä Edgar Rice Burroughsin kirjoihin perustuva Tarzan. Vankkumattomana Disney-fanina olin paikalla jo ennakkonäytöksessä tiistaina.

Yllättävää kyllä, alkuperäinen Tarzan eeppisine mustavalkoelokuvineen on ollut itselleni lapsuudessa Disneyn versiota tärkeämpi. Disneyn animaatio ilmestyi vuoteen 1999: se osui ikävaiheeseen, jolloin Disney oli hetkellisesti elämässäni vähän syrjässä. Vanhat, mustavalkoiset Tarzan-elokuvat näin taas pienempänä, ja olin niistä hyvinkin innoissani. Nykyisin saattaisin noissa mustavalkoelokuvissa keskittyä ehkä vähän enemmän Tarzanina heiluneeseen olympiauimari Johnny Weissmulleriin ja irtokorvilla afrikannorsuiksi muutettuihin intiannorsuihin.

Joka tapauksessa Tarzanilla on aina erityinen paikka sydämessäni. Siksi innostuinkin kuullessani Helsingin Kaupunginteatterin ottavan Disneyn Tarzan-musikaalin esitettäväkseen. Teatterivierailuun valmistautuessani katsoin viimeinkin ajatuksella ja tarkasti Disneyn Tarzanin. Väkisinkin mietin elokuvan mahdollisuuksia musikaalina: elokuvan musiikki ei ole syystä tai toisesta aivan saavuttanut aidon klassikon asemaa. Toisaalta mietin liaaneja ja muuta viidakossa liikkumista: onko viidakon henkeä mitenkään mahdollista saada siirrettyä teatterilavalle ilman Broadway-mittakaavaa?

KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Täytyy myöntää, että alussa olinkin epävarma: esitys kyllä alkoi, mutta huolestuttavan jähmeästi. Tuntui, että olin katsomassa lastennäytelmää, joka ei saa mukaansa täysillä edes lapsia. Musiikki tuntui juuri niin tarttumattoman tahmaiselta kuin elokuvankin perusteella muistelin. Musikaalille tärkeä ja ominainen piirre, tunteen välittyminen ja tarttuminen katsojaan nimenomaan musiikin kautta, jäi puuttumaan. Hyvissä ajoin ennen väliaikaa kuitenkin tapahtui Disney magic trick: tunnelma vapautui, energisoitui ja yhtäkkiä koko teatteri oli yhtä mahtavaa viidakkomusikaalia. Lumous myös kesti läpi koko show’n: usein tuntuu, että tunnelma väsähtää loppua kohden, ja väliajalta palatessa tunnelmaa ei edes yritetä kasata uudestaan. Tarzanissa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole, vaan show sai väliajasta vain uutta puhtia viedä katsojan vielä vahvemmin mukanaan.

Musikaalin alkupuolella keskitytään Tarzanin kasvuun lapsesta aikuiseksi. Gorillat pohtivat, saavatko Tarzanin eläimille vaaralliset ihmispiirteet vallan vai voiko Tarzan yhä elää apinaperheensä joukossa. Alkupuolella Tarzan nähdään lapsena (roolissa vuorottelevat Luka Haikonen,Wiljami Miettunen ja Pablo Ounaskari), myöhemmin aikuisena (Jon-Jon Geitel, Saska Pulkkinen).

Vähäpukeinen aikuinen Tarzan muistutti Lontoossa näkemästäni Leijonakuningas-musikaalista: kun pikku-Simbaa näyttelevä lapsi hyppää kulisseihin ja tilalle loikkaa aikuinen vähäpukeinen, huolellisesti treenattu Simba, yleisö suorastaan kohahti. Aivan yhtä selvää reaktiota ei kuitenkaan Tarzanin kasvu aiheuttanut, vaikkakin takanani istuneiden varhaisteinityttöjen punastelevaan hihitykseen olisi ollutkin luontevaa liittyä. Jon-Jon Geitel oli Tarzanina luonteva ja olenkin iloinen, että pääsin näkemään juuri Geitelin: aiemmin olen nähnyt Geitelin lavalla Aleksanterinteatterin Aladdin-musikaalissa. Geitel Disney-prinssinä-sarjani siis vain täydentyi. Myös Elina Aallon Jane oli kaikessa ujossa pidättyväisyydessään ja hienostuneisuudessaan onnistunut. Muutkin näyttelijäsuoritukset olivat tasaisen hyviä, eikä kenenkään suorituksissa ollut valittamista.

Ainoa hämmentyneitä ajatuksia herättänyt hahmo oli kuitenkin Tarzanin gorillakaveri Terk (Matti Leino, Pekka Hiltunen). Hahmo tuntui kovasti keskeneräiseltä ja irtonaiselta sekä suhteessa itseensä että ympäröivään näytelmään. Hahmon funktioksi tuntui jäävän vain Tarzanin älykkyyden korostaminen ja sitä kautta Tarzanin epätietoisuuden vahvistaminen. Hahmo olisi kaivannut enemmän luonnetta ja ylipäätään roolia: nyt tuntui, että lavalla hääri vain apinapukuun puettu Matti Leino. Fyysisesti apinan nahkoihin oli kyllä menty, henkisesti ei niinkään.

Tarinan edetessä juoni saa lisäjuonteita: Jane saapuu tutkimusmatkaseurueensa ja gorillanhimoisen metsästäjän kanssa viidakkoon. Muutenkin paikkaansa hakeva gorillabestis Terk (Matti Leino, Pekka Hiltunen) vieraantuu Tarzanista entisestään. Lopussa käydään pohdiskelevaa keskustelua perheestä. Keskustelu onkin enemmän kuin paikallaan nykypäivänkin Suomessa. Janen (Elina Aalto, Raili Raitala) todetessa, etteivät gorillat ole Tarzanin todellinen perhe, toteaa Janen isä (Eero Saarinen, Matti Olavi Ranin) viisaasti, että perhe on se, minkä perheeksi tuntee, eikä se voi olla epätodellinenkaan. Erilaisten perhekokemusten käsittely tuleekin Tarzanissa erilaisuuden ja itsensä löytämisen ohella hyvin esiin.

KUVA: © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Erityinen ilo silmälle oli viidakon gorillalauma. Apinamaisissa liikkeissä, äänissä ja olemuksissa oli todella onnistuttu. Street dance-koreografiaa ja toinen toistaan villimpiä köysien varassa kieppumisia olisi mielestäni voinut hyödyntää enemmänkin. Nyt tuntui, että akrobatia jäi vähän kiusanteoksi: tällaista osataan, mutta ei tehdä. Jännittävää oli nähdä lavalla myös ihan oikeaa tulta. Kuitenkin se, mitä näytettiin, näytti erittäin hyvältä. On varmasti fyysisesti rankkaa olla apina.

Suurten, viihde edellä menevien kaupallisten teatterikappaleiden tuominen näyttämöille herättää varmasti joissain närää. Se voi olla aiheellista, tai sitten ei. Koko perheelle suunnattu Tarzan kuitenkin toimii tehtävässään mainiosti: se viihdyttää eri ikäisiä ja varmasti antaa erityisesti lapsiyleisölle puhuttavaa ja mietittävää pitkäksi aikaa. On tärkeää muistaa, että näistä, teatterielämyksiä kokeneista lapsista tulee tulevaisuudessa sekä teatteria tekevät että teatteria kuluttavat aikuiset.

Siltä kannalta Tarzan on mitä oivallisin valinta. Sekä Helsingin Kaupunginteatterilta ohjelmistoonsa kuin teatterimatkaa suunnittelevalle kulttuurin ystävällekin.