Elämä jatkuu

Nielaisen painaessani hissin tilausnappulaa. Mietin vielä mielessäni, kuinka aion asiani esittää. Vihaan näitä hetkiä yli kaiken. Tunnen itseni tunteettomaksi kusipääksi. Avaan hissin oven, astun sisään ja valitsen kerroksen. Oven sulkeutuessa todellisuus lyö kasvoilleni. En voi enää paeta.

Valitsen kerroksen ja vajoan ajatuksiini. Mieleni tekisi perustella tätä kaikkea sillä, että aika on väärä. Se ei edes olisi valehtelua, koska tein juuri sopimuksen, jonka vuoksi joudun reissaamaan myös ensi kevään ajan. Silti tiedän, että kyse ei ole pelkästä ajankohdasta.

Minun on oltava rehellinen itselleni ja sille ihmiselle, jota kohta tulen satuttamaan. Hissimatka tuntuu kestävän ikuisuuden ja painan otsani hissin seinää vasten. Ahdistus tuntuu paineena rinnassa ja hengitän pinnallisesti. Mieleni tekisi lyödä stop-nappulaa ja keksiä pakotie.

Tunnen itseni nollaksi. En kykene luomaan kestävää parisuhdetta. En enää edes tiedä haluanko sellaista. Olen saanut tältä kaikelta enemmän kuin aloittaessani pystyin kuvittelemaan. Täyden kympin nainen ei enää tunnu merkitykselliseltä osalta täyden kympin elämääni. Päinvastoin. Tuntuu, että olen onnellisimmillani saadessani reissujeni jälkeen vetäytyä hetkeksi yksinäisyyteen.

Kiduttavan pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hissi pysähtyy. Seison vielä hetken paikallani, kunnes työnnän oven auki ja astun kerrokseen. Minua huimaa kävellessäni ovelle, jolle olen kävellyt viime aikoina aina kuin se vain on ollut mahdollista. Tänään tiedän astuvani ovesta viimeisen kerran.

Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja mietin vielä kerran tulevia sanojani. Ovi on raollaan, odottaen minua. Sisällä oleva ihminen ei kuitenkaan osaa odottaa tulevaa. Hän odottaa suudelmaa, intohimoista yötä ja yhteistä aamupalaa. Sanani tulevat murskaamaan hänen sydämensä.

Lupaan itselleni, että en enää tule kenenkään kanssa näin läheiseksi, ennen kuin olen varmasti valmis sitoutumaan. Katson vielä hissin suuntaan. En kuitenkaan voi enää väistää tätä. Tiedän, että hetki on tullut ja minun on aika seisoa päätökseni takana.

Näen tankotanssiopettajan varjon avatessani oven. Painan vielä silmäni sekunnin ajaksi lujasti kiinni, kunnes astun sisään. Tiedän, että minun on tehtävä tämä, jotta voin olla onnellinen. Minun on myös annettava toiselle osapuolelle tilaa löytää oma onnensa.

Puoli tuntia myöhemmin ajan autollani pitkin pimeää katua. Oloni on tyhjä, olen turta. En tiedä minne menisin. Ajan risteyksen ohi, josta minun oli tarkoitus kääntyä. Päätän mennä sinne missä minun on hyvä olla.

Saavun määränpäähän. Astun sisälle ja näen, kuinka minua katsotaan ilahtuneena. Kävelen hymyilevän naisen luokse, katson tätä silmiin ja sanon: ”Red label, kuivana kiitos”. Saan viskin ja jään istumaan tiskille. Katson lasissa olevaa nestettä ja huokaan. Elämä jatkuu.