Eilen oli ihan kamala päivä. Itseaiheutettu, mutta kamala.

Lähdettiin joskus puolen päivän jälkeen Taksilla Malagan lentokentälle vuokraamaan autoa. Asuksi valitsin Zarasta löytämäni ihanat leopardishortsit ja valkoisen paidan. Jalkaan laitoin Blancolta löytämäni korkokengät, joissa on pikkuisen gladiaattorihenkeä. Ihastuin kenkiin kertaheitolla ja ne oli saatava! Koska matka piti taittaman lähes kokonaan renkailla, en ottanut tavallisesti mukana olevaa kameralaukkua matkaan, vaan sulloin 2kg painavan kamerani Michael Kors: in laukkuun muiden tavaroiden joukkoon.

Taksi oli kallis koska oli sunnuntai. Lainasin käteiset (40 e) Lumilta, sillä omani olivat jo loppuneet. Kävelimme lentokentän toiselle puolelle (ehkä noin 800-1000 m) ja löysimme Record co- nimisen vuokraamon. Sisällä rouva kysyi ajokorttiani ja passiani. Ja se oli sitten siinä. Passi. Unohdin sen kotiin / ei tullut mieleenikään ottaa sitä mukaani… Myyjä pahoitteli ja sanoi, ettei mitenkään voinut antaa autoa ilman passia. Ei edes panttia vastaan. Yritin tarjota hänelle kameraani pantiksi passinhakureissun ajaksi, mutta ei kelvannut. Hän kyseli oliko meillä tuttavia jossain Fuengirolassa, joka olisi päässyt auttamaan. Ei. Me olimme lasten kanssa 30 min ajomatkan päässä kolmisin. Itkuhan siinä tuli. Tiesin, ettei meillä enää ollut varaa edestakaiseen taksiin. Se olisi maksanut noin 100 e. Myyjä katseli lempeästi kun väänsin itkua ja kysyi halusinko vettä. Siinä vaiheessa en halunnut siltä naiselta mitään. Hyvä että auto oltiin jo maksettu, muuten olisin kuikuspäissäni haistatellut ja sanonut, etten enää koskaan halua heiltä mitään ja että menisin nyt suorinta tietä tuohon nurkan taakse tekemään itsemurhaa. :D (tämä oli sitten vitsi) Lannistuneena, itkuisena ja kiukkuisena me poistuttiin liikkeestä. Rouva opasti meidät juna-asemalle, joka olisi paljon halvempi. Ja täysin toisella puolella lentokenttää.

1500 metriä myöhemmin saavuimme juna-asemalle. Jos katseeni olisi voinut tappaa, olisin ollut vaarallinen. Inhosin kaikkia ketkä tuijottivat itkuista ja vihaista naamaani. Talsin kuin goljatti korkokengissäni kilometrin mittaisena ja yritin hillitä itseäni. Pääsimme juna-asemalle ja saimme todeta ettei Visallani saanut ostettua junalippuna (oikeasti….). Saimme liput onneksi Visa Elektronilla ja päästyämme junaan oloni alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Kotimme läheiseltä juna-asemalta nousimmekin sitten keskelle ei mitään. Meillä ei ollut hajuakaan missäpäin olimme ja minnepäin olisi pitäisi askelia vääntää, jotta olisimme joskus päässeet kotiin. Käveltyämme taas muutaman sata metriä löysimme taksin. Hyppäsimme kyytiin ja kerroimme osoitteen. Taksikuskilla ei ollut hajuakaan osoitteestamme… Hän ajoi useaan kertaan väärin ja joutui laittamaan taksimittarinsa aika-ajoin tauolle. Kotiin päästyämme pyysin häntä odottamaan ja viemään meidät vielä takaisin juna-asemalle. Ja niin taas muutamien eksymisten jälkeen pääsimmekin päätielle ja löysimme aseman. Ja ihan kuin enkeli olisi laskeutunut päällemme, taksikuski nollasi ajelunsa päätteeksi mittarin ja sanoi, että ajelu oli ilmainen. Hän pahoitteli huonoja reittivalintojaan ja toivotti mukavampaa päivän jatkoa. Hyvä etten taas purskahtanut itkuun! Vaikka summa olisi ollut vain jotain 10 e, tuntui jokainen säästetty penni siinä mielentilassa isolta lahjalta.

Juna vei meidät takaisin lentokentälle. Minä luovuin pitkän kävelymatkan ajaksi kengistäni ja kantelin niitä käsissäni. Palasimme autovuokraamolle ja ilokseni sama virkailija ei ollut paikalla. Saimme jonkun miehen kanssa hommattua minulle auton ja kaikki sujui jo siinä vaiheessa hymyssä suin.

Autolla otimme suunnaksemme Torremolinoksen ja sen kauniit rantaravintolat. Jouduimme jättämään auton -päivään hyvin sopivalla tavalla- kilometrin päähän rantakadusta ja kävelemään matkan jalan. Minä retuutin kenkiäni ja välttelin tummia ja tulikuumia kohtia asfaltissa. Torremolinoksen rantakatu oli niin kaunis! Sinne pitää ehdottomasti päästä joskus uudelleen! Nyt olimme jo niin piipussa, että syötyämme maittavat ateriat palasimme autolle ja jatkoimme matkaa kotia kohti.

Matkalla pysähdyimme vielä kaupassa. Maksettuani ostokset unohdin tietenkin auton avaimet kassalle. Kävelin painavien ostoskassien kanssa autolle, tajusin virheeni, palasin takaisin ja jälleen takaisin. Ja sitten näin lapun auton ikkunassa. Sakko. Se oli ensimmäisenä mielessäni. Ihan sama ajattelin. Tässä suossa mikään ei enää tuntunut miltään. Lapussa luki kuitenkin vain jotain espanjaksi, joten oletan sen olevan haukkumakirje siitä, että olin parkkeerannut jonkun toisen paikalle. Otin lapun ja palasin kotiin. Ilta meni onneksi mukavammin. Kävimme lasten kanssa uimassa ja tein töitä. Lapset leikkivät omiaan ja tilanne rauhoittui.

Tämän opin: Tästä lähtien en KOSKAAN poistu kodistani ilman passia. Enkä luovu kauniista kengistäni, vaikka kuinka joutuisin niiden kanssa kävelemään. Toki jos tiedän, että kävelyä on luvassa enemmänkin, valitsen paremmin. ;)

Tänään meillä on luvassa koulumatkan opettelua ja jotain leppoisaa lasten viimeisen lomapäivän kunniaksi. Ehkä menemme rannalle tai merelle rakennettuun vesipuistoon, joka muistuttaa ulkonäöltään hiukan Wipeout- rataa.

Mukavaa alkavaa viikkoa sinullekin!

Paita ja shortsit – ZARA / kengät BLANCO / laukku MICHAEL KORS

Love -Miau-