Uskonto ateistin ongelmana?

Leivottiin tuossa yksi päivä 6-vuotiaan tyttäreni kanssa pikkuleipiä. Siinä leipoessa sitten rallattelin ukkini lempparivirttä ”Jumala ampui linnamme”, joka oli kuulemma sota-aikoina kovinkin suosittu biisi. Sitten kysäsin tyttäreltäni, että ”tiedätkös sinä muuten, että mikä se Jumala on?”

Tyttäreni vastasi ”en”, mikä oli itselleni hieman yllätys, sillä vaikka ateisti olenkin enkä ole lapselleni kristillisiä asioita opettanut, niin ovathan he kuitenkin esimerkiksi päiväkodin kanssa joulukirkossa käyneet.

Noh, ajattelin, että kun kerran aloitin, niin pakko kai se on jotain selittää.

”No siis jotkut niinku ihmiset silleen uskovat, että on olemassa sellainen ööö niinku semmoinen näkymätön setä, joka on luonut, siis silleen vähän niin kuin taikonut, koko maailman ja ihmiset ja eläimet, ja sitten se niinku se setä joidenkin mielestä määrää kaikesta.”

Lapseni vilkaisi minua, pyöräytti silmiään ja hänen katseensa kertoi hänen ajattelevan, että nyt se äiti taisi seota ihan lopullisesti. Ja minä rupesin miettimään sitä, että onko se oikein vai onko se väärin, ettei lapseni tiedä mikä on jumala.

Hän tietää muuten maailmasta hyvin paljon. Hän tunnistaa kallioista jääkauden merkit. Hän tietää, että nokkosesta voi tehdä lettuja, keittoa ja kangasta. Hän tietää, miksi aurinko nousee aamulla ja laskee illalla ja hän ymmärtää, miksi kuu suurenee ja pienenee. Hän tietää, miksi punatulkku näyttä pullealta, matemaattisena käsitteenä äärettömyys on alkanut häntä viime aikoina kiehtoa turhankin paljon ja hän osaa etsiä ja asentaa itse My Little Pony -appseja puhelimeeni. Hän tietää, ettei ketään saa kiusata ja vessassakäynnin jälkeen täytyy pestä kädet. Hän hyväksyy luonnollisena asiana sen, että kaikki ihmiset, eläimet, kasvit, kulttuurit, planeetat ja auringot syntyvät ja kuolevat. Äitinä koen onnistuneeni edes siinä, että lapseni mieli on avoin ja hän rakastaa ja janoaa faktatietoa.

En halua, että lapseni miettii esimerkiksi sellaisia asioita, että jos on tuhma, joutuu helvettiin tai että hän on syntinen, mutta onneksi 2000 vuotta sitten joku setä naulattiin ristiin ja tuolla kamalalla kuolemallaan se mies lunasti lapselleni taivaspaikan. 2000 vuoden takaisista tapahtumista lapseni tuntee tasan Pompeijin ja sen tuhoutumisen, ja minusta se on ihan riittävä tieto. En todellakaan halua kertoa lapselleni siitä, että kuinka julmia ihmiset voivat toisiaan kohtaan olla, mikä olisi vääjäämättä ensimmäinen kysymys, jonka tiedän tyttäreni esittävän, jos hänelle nyt rupeaisin Jeesuksesta kertomaan. Ihmiskunnan julmuutta lapsi ehtii kyllä vielä monta kymmentä vuotta myöhemmässä elämässään ihmetellä.

Mutta olenko liian inhorealistinen äiti? Puhutaan siitä suloisesta lapsenuskosta, mutta olenko vienyt sen lapseltani, kun en ole opettanut uskonnollisia juttuja ja laulanut hänelle Jumalan kämmenellä plaaplaaplaata? Kuuluuko uskonnon olla joku sellainen juttu, joka ensin iskostetaan lapsen päähän ja sitten odotetaan, että kasvaako hän siitä uskonnollisesta ajattelusta ulos?

Lapseni ei usko mörökölleihin, tonttuihin, keijukaisiin eikä pääsiäisnoitiinkaan, ei edes siihen Rienoon, jolla lastani yritän aina pelotella (”jos et nyt ole kunnolla, tulloo Rieno”), niin miksi hänen pitäisi uskoa jumaluuksiin? Onko väärin ajatella, että uskonto jotenkin suojelisi lasta maailman realiteeteilta, kun tosiasillisesti on niin, että maailma on mielettömän kiehtova paikka, jos sitä kiehtovuutta ei tuhota toteamalla ”no se Jumala loi sen” tai ”hän meni Jumalan luokse.”

Toisaalta sitten taas tulee huono omatunto, koska mielestäni uskontojen ymmärtäminen on kuitenkin osa yleissivistystä. Mietin myöskin sitä, että olenko vienyt lapseltani mahdollisuuden hakea lohtua uskonnosta tai esimerkiksi rukoilemalla? Sekoaako lapseni pää, kun hän aloittaa koulun ja siellä on sitten aamunavaus ja lauletaan suvivirttä?

Ateistina minun kuuluisi kai vastustaa kaikkia uskonnollisia traditioita, mutta valitettavasti en osaa ajatella niin. Minä en usko, että yksikään lapsi hurahtaa yhtään mihinkään tai sekoaa päästään siksi, jos lapset laulavat suvivirttä tai ovat mukana jossain joulukuvaelmassa, jossa on vauva seimessä. Ymmärrän toki niitä eriuskoisia tai fundamentalistiateisteja, jotka eivät halua lapsensa olevan mukana missään uskonnollisessa tai vääräuskoisessa toiminnassa, mutta voihan tuossa jutussa tervettä järkeäkin käyttää ja toisaalta, kun meiltä suomalaisilta on tuhottu lähes kaikki vanhat ei-kristilliset perinteet, niin hyvä se on, kun on edes jotain perinteitä. Tai voisihan sen toki suvivirren korvata vaikka sillä, että koululuokka kävisi hiijessä Luonto-jumalaa ja esi-isiä palvomassa, mutta kun ei se sekään sopisi kenellekään.