Heipat!

Kotiuduin juuri tanssikeikalta ja olen ihan superväsynyt. Pian siis petiin. Mutta hiukan höpinää sitä ennen! :)

(kuvat tanssisalilta juuri ennen keikalle lähtöä. Mulla poikkeuksellisesti nuttura, koska keikka tuli vedettyä hattu päässä…)

Tosi monet esiintyjät saavat keikasta jonkun mahdottoman adrenaliini-annoksen, eivätkä he voi käydä nukkumaan pitkäänkään hetkeen vedon jälkeen. Muhun ja mun uniin keikka ei ole koskaan vaikuttanut. Kun veto on ohi, olen täysin valmis suihkuun ja petiin. Ei tuota pienintäkään ongelmaa… Joo, olen varmasti tässä asiassa tosi mummomainen, mutta sellainen mä olen. En ole bilettäjä, enkä jaksa jäädä notkumaan ja iltaa viettämään vain sosiaalisen paineen takia. Toki joskus jaksan ja joskus se on hauskaa, mutta yleensä haluan omaan rauhaan, omaan kotiin, oman tuhisevan siiliperheeni luokse.

Kun aikoinani tein paljon keikkaa ja esiinnyin laivoilla, oli ihmisten automaattinen oletus se, että me kaikki kännäämme, petämme, biletämme ja elämme sopimattomasi koko putken ajan. Oli vaikeata, jopa mahdotonta selittää ihmisille, etten se nyt ihan niin toiminut. Toki sellaisiakin tyyppejä löytyi (ja paljon löytyikin), mutta mä pysyin aina tyylilleni uskollisena. Joskus harvoin lähdin bilettämään, mutta melkein aina suuntasin keikalta hyttiin katselemaan telkkaria, lukemaan kirjoja tai ratkomaan ristikoita (noloo). Tietenkin jos joku tosi hyvä ystävä oli samalla putkella, (esim. Tipu) jäimme keikkojen jälkeen notkumaan käytäville, kahviloihin, punttisaleille, hytteihin tai muihin paikkoihin ja puhumaan kaikesta. Se oli sellaista rentoa, kivaa oleilua. Ei väkinäistä ja teennäistä.

Vaikka siis show vedetään sexysti ja pilke silmäkulmassa voin vannoa, että todellinen minä olen jotain muuta. Tavallinen, kiltti tyttö, joka rakastaa ammattiaan, mutta pitää työt töinä ja kun keikka on ohi, palaa takaisin normaaliksi ujoksi itsekseen. Niinpä siis toivon, että kaikki ne nuoret tytöt ja pojat, jotka haaveilevat show-alan ammatista, löytäisisivät itsensä ennen, kun lähtevät mukaan tähän houkutusten maailmaan. Kyllähän tarjoilla on bileitä, ilmaista viinaa, seuraa ja vislauksia. Mutta kun tajuaa sen olevan vain pintaa, yhden illan ohimenevää huumaa, osaa pitää työt irrallaan oikeasta elämästä. Siitä jossa illat vietetään puuvillapyjamassa ja villasukissa.

Omalla kohdallani koen saaneeni turpaan siitä, etten ollut bilettäjä. Näin omin silmin, kuinka viinanhajuiset kollegani saivat ne keikat, joille mun olis taitojeni puolesta pitänyt päästä. Toki se nuorena harmitti, mutta tyyliäni en oikein osannut muuttaa. Ja näin jälkeenpäin koen tehneeni sittenkin oikeat ratkaisut. Ne silloiset keikkakomeetat on tällä hetkellä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa kuin minä. Lapsettomia, perheettömiä, tekevät samaan työtä, kuin 15 vuotta sitten ja hakevat epätoivoisesti uusiin produktioihin. Joskus onnistuu, joskus ei. En tietenkään väitä, että olisin heitä parempi tai että minulla menisi lujempaa. Ei. Mutta jos jotain olen saavuttanut, niin sen, että olen saanut perheen, ja se on minusta elämässä tärkeintä! Olen päässyt luomaan uraa tanssikouluyrittäjänä ja oman tanssiryhmän vetäjänä. Teen edelleen keikkoja, mutta omilla ehdoillani. Ei jonninjoutavia treenejä keikkapaikalla 5 h ennen esityksen alkua, eikä maailman tylsintä pakkobiletystä silloin, kun siihen ei ole aikaa tai jaksamusta. Saan siis napsia työstä ne parhaan hetket ja herkullisimmat palat. Ja se sopii minulle.

Minä tulenkin aina kannustamaan meidän tanssikoulun nuoria rehtiyteen, avoimuuteen ja itseensä uskomiseen. Minä en tule jakamaan keikkapaikkoja sen mukaan kuka on paras bilettäjä tai paras kaverini, vaan sen, joka treenaa eniten, haluaa keikkailla ja olla paras, tai vaan sattuu olemaan luontaisesti karismaattinen ja taitava. En malta odottaa, että saamme joskus myös nuorista aikuisista kootun tanssiryhmän kasaan (tällä hetkellä meillä on vain +30 v. ryhmä) ja pääsemme rakentamaan yhdessä hieman erilaista ja karismaatista showta! Hyvää kannattaa odotella, eikö niin!

Mutta nyt viimein pehkuihin!

Love -Miau-