Oh spring, where’d you go? Lontoon on vallannut takatalvi. Okei, en tiedä, voinko puhua varsinaisesta talvesta, kun täällä liikutaan kuitenkin kymmenen plusasteen tuntumassa, mutta sen tiedän, että viime viikonlopun kahtakymmentä hiponeiden lämpöasteiden jälkeen se tuntuu aika vähältä. Onneksi en ollut vielä ehtinyt pakata ihan kaikkia talvivaatteittani kesäunille: nyt niille on taas käyttöä.

Suomessa asuessa talvipukeutuminen tuotti mulle päänvaivaa – mikään määrä villapuseroita ja sukkiksia kun ei tuntunut riittävältä pakkassäällä – mutta oli toisaalta tosi helppoa: puolen vuoden ajan oli pakko kietoutua siihen lämpimimpään toppatakkiin. Täällä talvikuukausien pukeutumiseen on enemmän vaihtoehtoja. Pyrin ottamaan Lontoon leudommasta ilmastosta kaiken ilon irti ja pukeutumaan vähän monipuolisemmin myös vuoden kylmimpänä aikana.

En tosin ole ihan varma, miten hyvin onnistuin siinä. Tiedättekö, kun jollain ihmisillä on fiksaatio tietyntyyppisiin vaatekappaleisiin? Sitten niitä haalitaan aina lisää, vaikka vaatekaapissa on samaa tyyliä jo viikon jokaiselle päivälle. Jollekin se voi olla korkkarit, toisille trenssitakit. Minulle se on ehdottomasti värikkäät farkut. Keltaiset, siniset, vaaleansiniset, punaiset, vaaleanpunaiset, pari erilaista pinkkiä… you name it, I’ve probably got it. Lissabonin reissulla kauppoja kierrellessämme Annika kielsi mua ostamasta enää yksiäkään värikkäitä farkkuja, haha.

Tällä kertaa päällä oli:

Takki Zara (2008)
Lakki Primark (2009)
Farkut HM (2013)
Saappaat MTNG (2013)

Lämpimien vaatteiden lisäksi takatalvi on tuonut mukanaan myös toisen, vähemmän kivan, seuralaisen: flunssan. Olin niin innoissani, kun olin pärjännyt ilman sitä koko talven, mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Uudesta duunista ei tietenkään halua olla poiskaan, mutta toisaalta pidän eettisesti vastuuttomana hengailla töissä ja kaupungilla kipeänä, sillä siinä altistaa muutkin tartunnalle. Meillä on tosin koko toimisto yskinyt, aivaistellut ja kuumeillut kilpaa, joten ei ainakaan tarvitse kantaa huolta muiden tarttuttamisesta.

Tunnollinen työntekijä sairastaa tietenkin viikonloppuna. Tänä yönä flunssa yltyi niin pahaksi, etten saanut nukuttua, vaan katsoin unien sijasta BBC IPlayeria eli paikallisen yleisradioyhtiön netti-tv:tä. Olemme siihen aivan koukussa – Britit kyllä tietävät, miten tehdä hyvää televisioviihdettä! Ymmärtääkseni moni paikallisista sarjoista päätyy pienellä viiveellä myös Suomeen, joten on pakko mainita ihan vain muutama sarja, joita kannattaa odottaa: Sherlock, Ripper Street, The Fall ja The Escape Artist sopivat paremmin kuin hyvin jännityksen ystäville. The Revolution Will Be Televised on ehkä kaikkien aikojen hauskin piilokameraohjelma – poliittisesti vastuullista komediaa, joka ei todellakaan säästele epärehellisten politiikkojen ja ahneiden businessmiesten tunteita. Perinteistä brittihuumoria arvostavat joutuvat jopa kärsimään valinnanvakeudesta: laugh out loud -hauskoja BBC:n komediasarjoja ovat olleet esimerkiksi The Thick of It, The Inbetweeners, Bad Education, Uncle, Cuckoo, The Wrong Mans ja W1A - en edes mainitse sellaisia klassikkoja kuin The Peep Show, The Gentlemen’s League tai The Office. The Voice UK on myös tosi hyvä – tästä maasta löytyy paljon paitsi oikeasti tasokkaita laulajia, myös mielenkiintoisia ihmisiä. Sen lisäksi olen kehittänyt salaa pienen ihastuksen yhteen tuomareista, Ricky Wilsoniin.

Tänä yönä en kuitenkaan viihdyttänyt itseäni sarjalla, vaan elokuvalla – BBC:n valikoimista kun sattui sopivasti löytymään Revolutionary Road. Kate Winsletin ja Leonardo Dicaprion tähdittämä leffa on juuri niin hyvä, kuin uskalsin odottaa. Tai oikeastaan vielä parempi. Sen lisäksi, että taitavien näyttelijöiden välinen kemia toimi hienosti, oli itse tarinassa sellaista syvällisyyttä ja koskettavuutta, joka monissa draamaelokuvista puuttuu tai ainakin tuntuu päälleliimatulta. Tässä ei.

Sinänsä se ei ole mikään ihme, sillä elokuva perustuu Richard Yatesin kuuluisaan debyttinovelliin. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan ole mestariteoksia, ja monesti valkokankaalle tuntuvat päätyvän ne helpoimmat, hauskimmat tarinat. Revolutionary Roadia ei todellakaan voi kuvailla helpoksi. Ei myöskään hauskaksi, mutta jotain (tragi)koomista on siinä, miten helposti päähenkilöt ajautuvat muutaman varomattoman sanan (ja syvälle piilotettujen salaisuuksien) vuoksi aina vain syvemmälle riitelyn ja huonojen päätöksien kehään. Niin typerää ja samalla niin inhimillistä.

Elokuvan katsominen sai tietysti aikaan myös mielenkiinnon itse kirjaa kohtaan. Voin ilokseni sanoa, että olen pysynyt hyvin mukana itselleni asettamassa UV-haasteessa mitä tulee kirjojen lukemiseen, etekin, kun se on aika olennainen osa uutta duuniani. Myös leffassa, teatterissa ja konserteissa olen onnistunut käymään ihan kiitettävästi. Muut kolme tavoitetta ovat valitettavasti jääneet vähän vähemmälle huomiolle.

Voi olla, että teen tavoitteista vielä erillisen seurauspostauksen. Hyvä tapa motivoida itseään :P. Lukemistani kirjoista aion joka tapauksessa kirjoittaa arvostelut, jos kiinnostusta riittää – riittääkö? Ja hei, kuulisin myös teiltä mielelläni vinkkejä hyvistä sarjoista, leffoista ja luettavista! :)