Liittovaltiokehitystä ei tarvitse enää kannattaa?

”Liittovaltio” on saanut niin kielteisen leiman, etteivät liittovaltiokehitystä kannattavat yleensä uskalla käyttää sitä sanaa ollenkaan. Joskus se korvataan vähemmän kiistanalaisella ”yhteisöllisyydellä”.

Noin kirjoitti blogissaan vuonna 2002 eurooppaministerimme Alexander Stubb.

Tuolloin Stubb oli nuori ja innokas EU-asiantuntija. Vuoteen 2014 ja eurovaaliehdokkuuteen mentäessä on ikä kai tuonut malttia ja viisautta Alexin päähän, sillä nyt hän on (älyllisen epärehellisesti?) sitä mieltä, että ei liittovaltiokehitykselle.

Keskustakaan ei enää kannata EU:n liittovaltiokehitystä, vaikka aiemmin suhtautuminen liittovaltiokehitykseen on ollut vähintäänkin outo. On kyllä vastustettu, mutta Vanhasen johdolla sidottiin Suomi kansalta kysymättä Lissabonin sopimukseen ja europarlamentissa on istua nakotettu liittovaltiomyönteissä ryhmässä. Jopa talouskomissaari ja eurovaaliehdokas Olli Rehn vaihtoi pukunsa rentoon neuleeseen ja totesi, että jos joku vielä väittää, että keskustan europarlamenttiryhmä Alde muka kannattaa liittovaltiokehitystä, niin vanhentuneella tiedolla ratsastaa. Mieli on muuttunut. Kukaan ei kannata liittovaltiokehitystä, ei ainakaan yksiselitteisesti.

Mieleeni muistuivat viime syksyiset Björn Wahlroosin sanat.

”Tiivis liittovaltio on suurin uhka EU:n kehittymiselle. Sitä ei aja kukaan muu kuin Brysselin byrokraatit. Ne, jotka ajavat voimakkaasti liittovaltiokehitystä, tuottavat tulevaisuudelle luultavasti suurempia uhkia kuin ketkään muut.”

Ja kukapa ei Brysselin byrokraatti haluaisi olla. Kasvoton, anonyymi ja epädemokraattisesti virkaansa päätyvä taho, jolla on valtaa, joka kasvaa sitä mukaa, mitä tiukemmin jäsenvaltiot Brysselin ohjaksissa ovat. Ei paha pesti, jos valta kiehtoo. 

Wahlroos nosti esiin myöskin tärkeän pointin: missään EU:n jäsenvaltiossa ei liittovaltiokehityksen kannatus kovinkaan merkittävää ole. Liittovaltiota vastustavia äännähdyksiä onkin nyt (yllättäen vaalien alla) kuulunut sieltä sun täältä. Hätä varmistaa oma jatkopesti Brysselissä tai maanpako Brysseliin pakottaa jaakonsaaret ja alexit hokemaan ”ei liittovaltiokehitykselle”, sillä liittovaltiota ei oikeasti kukaan halua. Ammattipoliitikotkin ovat sen verran älynneet, että liittovaltiokehityksen vastustus ympäri Euroopan on hyvin vahvaa, mikä onkin pakottanut ehdokkaat ja puolueet vastustamaan federaatiota, jos mielii vaaleissa menestyä. Äänestäjien huonoon muistiin ja heikkoon ymmärryskykyyn on luja uskominen ja sanokaapas minun sanoneeni, nämä kriittiset näkemykset unohtuvat sillä sekunnilla, kun äänet on laskettu.

Valitettavasti keskustelusta unohtuu kuitenkin usein se, että me olemme jo jonkinlaisessa liittovaltiossa. EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet niin moneen sopimukseen ja sitoumukseen, että nämä integraatiokehityksen uudet vastustajat voivat aivan pokkana kertoa vastustavansa liittovaltiokehitystä, kunhan muistavat olla puhumatta esimerkiksi Lissabonin sopimuksesta, mikä jo sellaisenaan on liittovaltiomuotoisen Euroopan Unionin perusta, sopimus ja perustuslaki, joka voidaan tarvittaessa jopa jyrätä kansallisten perustuslakien yli.

Enpä siis voisi olla enempää yhtä mieltä Jussi Halla-ahon kanssa siitä, että jeesustelu EU:n liittovaltiokehityksestä on oikeastaan melkoisen turhaa, sillä EU on jo liittovaltio. Jokainen voi puolestani lueskella sen Lissabonin sopimuksen läpi ja väittää sitten pokkana, etteikö tässä nyt jo liittovaltiokyhäelmässä elettäisi.

En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos aidosti liittovaltiovastaiset voimat saavat kriittisen rajan ylittävän menestyksen kevään vaaleissa. Mitä jos demokraattisesti valitut edustajat sanovatkin, että ei, me emme halua liittovaltiota, vaan haluamme säilyttää kansalliset valtiomme ja turvata kansallisen päätöksenteon ensisijaisuuden? Onko Euroopan Unionilla enää mahdollisuutta ja kykyä taipua demokratian mukaiseen järjestykseen vai voiko demokratian jyrätä sieltä, missä oikeasti päätöksiä tehdään?