Sääntely ja luvanvaraisuus nousevat aina välillä otsikoihin, mutta unohtuvat nopeasti. Harva suo enää mitään ajatusta Trafin uusille lennokki-ilmailun säännöille, kuljetusalan liikenneluville tai pesuaineelle, jota ei saa myydä ilman asianmukaista pakkausta.

Välinpitämättömyys on ymmärrettävää. Suurta yleisöä oikeastaan mikään yksittäinen sääntö tai luvanvaraisuus ei koske, ja ne ihmiset joita se koskee sopeutuvat siihen pakon edessä. Kyseessä on hieman vastaava kiusa kuin muovipakkaus, jota ei saa auki kuin saksilla. Turhautuminen unohtuu samalla sekunnilla kun uusi lelu on kädessä.

Nämä yksittäiset pienet ärsyttävyydet yhdessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakava ja kallis ongelma yhteiskunnan kannalta. Kaikki sääntely on äärimäisen laaja ja monimutkainen aihe, joka käsittää koko elämän syntymästä kuolemaan, joten keskityn nyt ammattien luvanvaraisuuteen.

Suomessa on pitkälti toistasataa ammattia ja elinkeinoa jotka ovat luvanvaraisia. Luvat tarvitaan aina autokatsastuksesta öylätin myyntiin. Lisäksi useilla aloilla on erilaisia ylimääräisiä pätevyysvaatimuksia ja pakollisia ilmoituksia, kuten aina yhtä ihanat omavalvontasuunnitelmat. Pelkästään ravintolan perustaminen vaatii kymmenkunta eri lupaa.

Luvanvaraisuuden kustannuksia on vaikea laskea tarkkaan, koska emme voi tietää, miten joku ala olisi kehittynyt ilman sääntelyä. Yhdysvalloissa asiaa on kuitenkin voitu tutkia (mm. Kleiner & Krueger 2010 ja 2013), koska eri osavaltioissa on erilainen lainsäädäntö, vaikka olosuhteet ovat muuten rinnasteisia.

Löydösten mukaan luvanvaraisuus aiheuttaa Yhdysvaltojen kansantaloudelle vuosittain 100 miljardin tappiot menetettynä tuotantona. Lisäksi ”tarpeetonta” tulonsiirtoa luvanvaraisille aloille syntyy vuosittain n. 300 miljardia dollaria.

Työpaikkojen määrä kasvaa 20% hitaammin luvanvaraisilla aloilla verrattuna osavaltioihin, joissa sama ala ei ole luvanvarainen. Arviossa on otettu huomioon osavaltioiden yleinen työpaikkojen lisääntyminen. Luvanvaraisuuksien myötä menetettyjen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on arvion mukaan 2,85 miljoonaa.

Suomen BKT:hen suhteutettuna kyseessä olisi lähes 1,4 miljardin euron vuosittainen menetys tuotannossa ja 4,2 miljardia ”tulonsiirtoa”. Työvoimaan suhteutettuna menetettyjä työpaikkoja olisi ainakin 50 000. Nämä luvut ovat toki täysin hatusta vedettyjä, koska suora rinnastus on mahdotonta. Ne antavat kuitenkin suuntaa menetyksistä.

Tulonsiirto tarkoittaa sitä, että säännellyillä ja luvanvaraisilla aloilla kilpailu on vähäisempää, jolloin hintoihin tulee ilmaa. Kanadalaisessa tutkimuksessa aiemmin vapaan ammatin luvanvaraistaminen nosti ansioita keskimäärin 27 prosenttia.

Tähän päälle voinee laittaa kauppakamarin arvion, jonka mukaan suomalaisille yrityksille tulee vuosittain 900 miljoonan euron ylimääräinen hallinnollinen taakka sinänsä tarpeettomasta byrokratiasta. Myös Trafin, Valviran, Eviran ja muiden vastaavien puulaakien toimintamenoista tulee veronmaksajille satojen miljoonien kustannus, josta yksin Trafin menot ovat lähes 140 miljoonaa euroa vuodessa.

Usein järjetöntäkin luvanvaraisuutta perustellaan laadulla ja turvallisuudella. Eihän kukaan halua tulla valelääkärin hoitamaksi tai päätyä jonkun ”raimopäätälon” lentoyhtiön asiakkaaksi. Franz Kafkan Oikeusjuttu –romaania mukaillen: ”ei kaikkea tule pitää järkevänä, sitä on pidettävä vain välttämättömänä”.

Valitettavasti luvanvaraisuus ei tutkimusten mukaan edes paranna laatua tai turvallisuutta verrattuna pelkkään sertifiointiin.

Esimerkiksi sähköasennuksiin liittyviä onnettomuuksia oli eniten juuri siellä, missä sähköasennusten tekeminen on luvanvaraista. Kalliiden ”lupa-asentajien” sijaan ihmiset käyttävät pimeää työvoimaa tai tekevät enemmän omia virityksiä.

Yhdysvalloissa hammaslääkärinä toimiminen on tietyissä osavaltioissa luvanvaraista, mutta toisissa kuka tahansa tutkinnon omaava voi perustaa oman klinikan. Tutkitusti ainoa ero asiakkaan kannalta on luvanvaraisten korkeampi hintataso ja huonompi saatavuus.

Lupien sijaan tulisi suosia sertifiointia, ja sitäkin vain hyvin harkitusti. Sertifiointia on siis esimerkiksi se, että jollain alalla vaaditaan tutkinto tai muu sertifikaatti pätevyydestä, mutta ei mitään erillistä lupaa kaupalliseen toimintaan. Jokainen proviisori voi perustaa apteekin ja jokainen ajokortillinen ajaa taksia.

Myös sertifiointia tulee käyttää äärimmäisen harkiten. Turhasta sertifioinnista hyviä esimerkkejä ovat ”kuorma-autonkuljettajan ammattipätevyys” ja kahden vuoden anniskelukokemuksen tai vuoden koulutuksen vaatiminen viinin tarjoiluun.

Merkittävä kustannus yhteiskunnalle tulee myös siitä, että täysin triviaaleihin työtehtäviin vaaditaan jokin muodollinen pätevyys. Jokainen lääkäri, hoitaja tai vaikka vartija voi miettiä, mitä sellaisia arkirutiineja hän työhönsä liittyy, mitä ei voisi kuka tahansa pienen opastuksen jälkeen suorittaa.

Pelkästään tarpeettomat pätevyysvaatimukset, luvat ja muu byrokraattis-protektionistinen riesa aiheuttavat vuosittain miljardien turhat kulut ja kymmenien tuhansien työpaikkojen menetykset. Kun päälle lisätään korkeat verot ja joustamattomat työmarkkinat, päästään aika nopeasti jyvälle siitä, miksi tälläkin hetkellä yli 200 000 ihmistä istuu työttömänä.

ps. Vasemmistolle porkkana: Sääntelyn vähentäminen voisi piristää kansantaloutta jopa niin paljon, että ikävät sosiaaliturva- ja palvelumenojen leikkaukset jäävät hamaan tulevaisuuteen.

Talouspolitiikasta keskusteleminen on kokoomuslaisen näkökulmasta vähän kuin yrittäisi lapsille kaupassa perustella, miksei isi nyt voi ostaa kaikkia pelejä, leluja ja Pokemon-kortteja, jotka on pakko saada. Nuorimmainen itkee, keskimmäinen haukkuu kakkapääksi ja vanhin nokkelana muistuttaa, että onhan isillä Visa-kortti, jolla voi ostaa kaikkea. Kaikkien mielestä isi on lastensa elämästä vieraantunut, joka ei ymmärrä ”todellisuutta”.

Tosiasioiden tunnustaminen on lapsille ja vasemmistolaisille kovin vaikeaa.

Niin terve järki kuin esimerkiksi THL:n laaja tutkimus osoittavat, että köyhyys periytyy, koska kotona opitut sosiaaliset mallit vaikuttavat myös lasten käytökseen ja tavoitteisiin. Jos kokoomuslainen sanoo, että vanhempien vuosikausien sosiaaliturvan varassa eläminen opettaa myös lapset elämään sosiaalituella, hän on työttömän arjesta vieraantunut hyvätuloinen kakkapää.

Pia Kauman huolestuneisuus maahanmuuttajien lastenvaunuista oli äärettömän kehnosti esiin tuotu, mutta sinänsä tarpeellinen asia selvitettäväksi. Suomalaisen arkipäivän rasismin taustalla on erilaisten rotuteorioiden sijaan pelko siitä, että ”nuo” saavat enemmän kuin ”me”. Tämä ilmiö korostuu kun yleinen taloustilanne on heikko, ja erilaiset leikkaukset uhkaavat yhä useamman arkea.

Rasismin ja muiden vastaavien ongelmien ehkäisemiseksi on äärimmäisen tärkeää, että kaikki etuudet maksetaan samojen, avointen pelisääntöjen mukaan. Kyse ei ole pelkästään maahanmuuttajista. Samaa vastakkainasettelua voi syntyä myös suomalaisten ”maksajien” ja ”saajien” välillä. Avoimuuden ja tasapuolisuuden vaatiminen demokratiassa ei pitäisi tehdä kenestäkään rasistia.

Kansanedustaja Elina Lepomäen kritisoidessa ansiosidonnaista päivärahaa hän loukkaa ihmisten oikeutta toimeentuloon ja halveksii työttömiä, koska kaikki eivät löydä töitä edes sen 500 päivän aikana, jota ansiosidonnaista maksetaan. Kaiken tämän taustalla on luonnollisesti vieraantuminen työttömän arjesta ja omassa vauraassa kuplassa eläminen.

Olisiko kyseessä kuitenkin terve järki? Vuonna 2013 maksettiin työttömyyskorvauksia 4,15 miljardia euroa. Tästä ansioturvan osuus oli 2,47 miljardia. Ansiopäivärahaa saa noin 40-45% hakijoista, mutta ansioturvan menot ovat 60% maksetuista korvauksista. Suomalaisessa reilukerhossa muut veronmaksajat maksavat nämä korvaukset työttömyyskassojen jäsenille.

On sinänsä hyvä, että äkillisesti työttömäksi joutunut voi saada ansiosidonnaista turvaa, mikä loiventaa tiputusta huimasti. Ansiosidonnaisen kesto on kuitenkin jopa 500 päivää. Pelkän keston lyhentäminen säästäisi valtiolta merkittävästi rahaa. Puolet nykyisestä ajasta ei välttämättä riitä uuden työpaikan löytämiseen, mutta se mahdollistaa ainakin menojen sopeuttamisen niin, ettei pienentynyt päiväraha tule shokkina.

Pitääkö olla pitkäaikaistyötön voidakseen päätellä, että nykyinen malli järjestää ansiosidonnaista turvaa on tolkuttoman kallis, mutta siitä leikkaaminen koskettaa vähiten juuri niitä kaikkein huono-osaisimpia?

Kokoomuksen teemaviikoilla viimeisimpänä suunsa avasi Esko Kurvinen, joka esitti sosiaalietuuksien leikkaamista vuoden 2000 tasolle. Kurvisen kommentti on helppo tyrmätä, koska elinkustannukset ovat nousseet, jolloin leikkaus heikentäisi sosiaaliturvan varassa elävien elintasoa merkittävästi.

Kriitikot menevät mielellään sieltä missä aita on matalin, kun samaan aikaan varsinainen ”pointti” menee ohi. Vuonna 2000 julkiset menot olivat noin 64 miljardia euroa vuoden 2013 rahassa. Kuusi hallitusta myöhemmin, vuonna 2013 julkiset menot olivat lähes 113 miljardia. Menojen osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2000 oli 48,3%, nyt se on 58,4%.

Kurvinen asettaa tässä hyvän kysymyksen. Mitä merkittävästi parempaa on lähes 50 miljardin euron lisäyksellä saavutettu suomalaisten elintasoon? Onko kaikkia kurjistavan juustohöylän kyseenalaistaminen köyhän elämästä vieraantunutta?

Hyvinvointivaltio on tuomittu eräänlaiseen kohtalonkierteeseen, jonka ainoastaan jotkut kokoomuslaiset tuntuvat ymmärtävän.

Kansalaiset haluavat lisää julkisia etuuksia, joita poliitikot heille vuosikymmenten ajan tarjoavat. Äänestäjien suosiosta riippuvaiset poliitikot ovat haluttomia ja kyvyttömiä hillitsemään kansalaisten vaatimuksia. Samaan aikaan mistään saavutetuista eduista ei varmasti luovuta.

Jatkuvasti lisääntyvät etuudet ja palvelut luonnollisesti kasvattavat tasaisesti julkisia menoja, nostavat verotaakkaa ja viime kädessä velkaannuttavat valtiota. Lopulta kestämättömään tilanteeseen ajautunut järjestelmä rapistuu ja ennen pitkää romahtaa, aiheuttaen suunnattoman määrän inhimillistä kärsimystä.

Kurjuuteen tuomitut kansalaiset nousevat barrikadeille ja lopulta raunioilta nousee populistinen ääriliike, joka kiinnittää kansalaisten huomion sopivaan syntipukkiin. Tämä kierre on nähty historiassa monta kertaa aina antiikin kaupunkivaltioista nykypäivän eurokriisiin. Ylivoimaisesti tunnetuin esimerkki lienee kuitenkin Hitlerin nousu Weimarin tasavallan raunioista.

Tämän ennustuksen ei ole pakko olla itseään toteuttava. Siinä ei ole mitään köyhien elämästä vieraantumista, vaan aitoa huolta yhteiskunnasta. Meistä kaikista.

Suomalainen ei inhoa mitään niin paljon kuin verojen maksamatta jättämistä. Laillisestikin saadut verovähennykset, kuten ”verottomat osingot” synnyttävät syvän vihan kansalaisissa. Nyrkkiä puiden kirotaan niitä, jotka eivät kanna korttaan tämän yhteisen Molokin kitaan.

Veroparatiisit kiinni ja harmaa talous kuriin, on vasemmistolaisen ehdokkaan tyypillinen vaalilause. Vaatimuksille on äkkiseltään myös pohjaa. Harmaan talouden vuoksi menetetään vuosittain laskennallisesti verotuloja 4-6 miljardia euroa.

Ketkä näitä suurrikollisia sitten ovat? Paksut sikareita polttelevat herrat?

Verottaja on tutkinut verorikoksista tuomittuja. Selvityksen keskeiset havainnot velallisista ”Harmaa talous 2013” –raportin mukaan olivat:

•  pienituloisia velallisia enemmän kuin Suomessa verotetuissa keskimäärin
• merkittävästi vähemmän omaisuutta kuin Suomessa verotetuilla keskimäärin
• yli neljäsosa velallisista asuu pääkaupunkiseudulla
• velkaa ulosotossa keskimäärin 260 000 euroa
• ulosotossa useita velkojia
• vastuuasema Viron kaupparekisterissä yli 7 prosentilla
• liiketoimintakielto useammalla kuin joka neljännellä vastuullisella

Verottajaa huijaavat ovat siis keskimäärin köyhiä ja velkaisia pienyrittäjiä, joiden yritys ei luultavasti pysynyt pystyssä muuta kuin kiertämällä veroja ja maksuja. Liiketoimintakielto selittyy usein aiemmalla konkurssilla ja aiemmilla veroveloilla.

Suomessa verottaja tai vakuutusyhtiö itse asiassa tekevät  huimat 90 prosenttia kaikista konkurssihakemuksista. Vakuutusyhtiöiden osuus selittyy lähinnä pakollisilla yrittäjän ja työntekijän vakuutusmaksuilla.

Moni pienyrittäjä siis kitkuttelee jotenkuten, kunnes saa maksettavakseen vero- ja vakuutusmaksut joista ei enää suoriudu. Yksi näkökulma voi olla, että ”ihan oikein”. Toinen näkökulma on se, että pakolliset maksut ja joustamattomuus osaltaan tappoivat 2800 yritystä vuonna 2013, joissa oli noin 13 000 työpaikkaa.

Veroja maksavat pitkin hampain, mutta kuitenkin tunnollisesti ne yritykset, joilla siihen on varaa. Kiinnijäämisen riski on kuitenkin melko suuri. Pimeästi taas työllistetään usein sellaisiin työpaikkoihin, joihin ei muuten kyettäisi palkkaamaan ihmistä. Myös portsarin, taksikuskin ja tarjoilijan saamat tipit ovat usein harmaata taloutta.

Mikäli harmaa talous yritysten osalta saataisiin nolliin, eivät verotulot todennäköisesti kasvaisi kuin muutaman sata miljoonaa. Samaan aikaan luultavasti menisi nurin tuhansia yrityksiä ja huomattavan moni menettäisi toimeentulonsa. Kansantaloudellisesti kyseessä olisi merkittävä tappio.

Verottajan lisäksi merkittävä osuus ”harmaata taloutta” kulkee tullin läpi. Tullin  tutkimat törkeät veropetokset ovat olleet pääasiassa tupakan, nuuskan ja alkoholin tuontia, sekä autoveroihin ja polkumyyntiin liittyviä tapauksia. Jokainen voi omalta osaltaan miettiä, miten paljon parempi paikka Suomi olisi elää, jos harmaa talous saataisiin nuuskan, tupakan, alkoholin ja liian halpojen tuotteiden (polkumyynti) osalta täysin kuriin.

Lopuksi on vielä taloudellisesti luultavasti vähämerkityksellisin, mutta varmasti suurta yleisöä ärsyttävin harmaan talouden sektori. Rikkaiden kikkailemat rahat veroparatiiseissa, eli missä tahansa muualla paitsi Suomessa. Sillä ei ole väliä ovatko rahat laillisesti ja perustellusti ”veroparatiisissa” esimerkiksi ulkomaisen liiketoiminnan vuoksi vai onko kyseessä jotain rikollista. Politiikassa kaikki Suomen ulkopuolella oleva suomalaisten raha on veronkiertoa.

Tästä päästäänkin harmaan talouden torjuntakeinoihin.

Erilainen tarpeeton byrokratia maksaa yrityksille jo nyt arviolta miljardin verran vuodessa, eivätkä uudet esimerkiksi rakennusalaa koskevat vaatimukset ainakaan vähennä hallinnollista taakkaa. Samaisen byrokratian valvontaan menee julkishallinnolta ainakin toinen mokoma. Esimerkiksi valtiovarainministeriössä työskentelee yli 12 000 ihmistä, joista suurin osa vero- ja tullihallinnon palveluksessa.

Harmaan talouden merkittävä vähentäminen edellyttäisi valvonnan ja sääntelyn merkittävää lisäämistä, joka tietysti osaltaan söisi myös lisääntyvät verotulot. Ennen pitkää – tai oikeastaan jo nyt – verottajan toimenpiteet alkaisivat haitata myös perinteistä yrittäjää. Gestapon valvoessa jokaista transaktiota ja monimutkaisia raportointilomakkeita täytellessä tulee yrittäjälle nopeasti mieleen heittää hanskat tiskiin.

Vaikka verottajan karhuryhmä iskisi jokaisen talkooporukan kaljailtaan ja laittaisi pullomummot putkaan, ei kaikkea harmaata taloutta saataisi siltikään kitkettyä. Edes Itä-Saksassa, jossa surullisenkuuluisa Stasi valvoi jokaisen kansalaisen liikkeitä kuin sohvaperuna BB-taloa, ei mustan pörssin kauppaa saatu lopetettua. Oikeastaan päinvastoin. Vasta lännen mukanaan tuoma markkinatalous teki mustanpörssin kaupasta pääosin kannattamatonta.

Veroparatiisien nujertaminen taas vaatisi pakottamaan suvereeneja valtioita lakimuutoksiin. Vähän kuin Venäjä pakottaisi Suomea kieltämään ”homopropagandan”, koska ”me ei tykätä siitä”. Vaikka näin tehtäisiin, ei sekään epäeettinen toiminta auttaisi, koska meillä on EU. Niin kauan kuin kaikissa maissa ei ole sama epäinhimillinen verotus kuin Suomessa, voi holding-yhtiön perustaa EU-maahan. Itse asiassa iso osa ”veroparatiisirahasta” on juuri tätä.

Siinä vaiheessa kun aletaan harmaan talouden torjunnan nimissä rajoittamaan unionin alueelle perustettavia yrityksiä, maastamuuttoa ja rahansiirtoja, aletaan olla Pohjois-Korean tasolla. Samalla on tapettu myös kaikki investoinnit Suomeen ja Suomesta ulos.

Todennäköisesti harmaasta taloudesta onkin enemmän hyötyä yhteiskunnalle nykyisellään, kuin sen täydellisestä kitkemisestä olisi. Harmaan talouden ja veronkiertäjien syyttelyn sijaan olisikin monilla poliitikoilla syytä katsoa peiliin. Parhaassakin tapauksessa harmaasta taloudesta saatava taloudellinen ”hyöty” julkiselle sektorille on alle puolet vuoden alijäämästä samalla kun menot kasvavat. Mitä seuraavana vuonna tehdään?