Tätä kirjoittaessa tulee 70 vuotta siitä, kun jatkosota päätettiin aselepoon. Varsinainen rauha tehtiin 19. syyskuuta. Sodan loputtua Neuvostoliitto määräsi Suomelle mittavat sotakorvaukset, jotka maksettiin enimmäkseen erilaisina teollisuustuotteina. Pahimmillaan sotakorvaukset söivät yli 15% valtion menoista ja niistä suoriutuminen oli todellinen uroteko.

Aikansa poliitikot kehuivat sotakorvausten auttaneen merkittävästi Suomen taloutta, mikä oli myös minulle aikanaan peruskoulussa opetettu totuus. Tämä ei tietenkään pidä millään tavalla paikkaansa.

Yksinkertaisin ja helpoiten maalaisjärkeen menevä perustelu lienee, että suuren omaisuuden lahjoittaminen pois tuskin on mitään kovin hyvää liiketoimintaa. Tästä huolimatta moni uskoo sotakorvausten olleen edellytys esimerkiksi teollisuuden kehittymiselle.

Tämä sitkeä myytti onkin erinomainen paikka esitellä historian ehkä kansantajuisimman talousviisaan, Frédéric Bastiatin tarinamuotoon kehittämä ”rikotun ikkunan ongelma”.

Bastiatin tarinassa pikkupoika rikkoo kyläkauppiaan ikkunan. Tämä valitettava onnettomuus kuitenkin piristää koko kylän taloutta. Lasittaja saa kauppiaalta lisää työtä ja ostaa rahoillaan kengät. Suutari ostaa leipää, leipuri villapaidan ja niin edelleen. Ikkunan rikkominen näyttää olevan hyväksi koko kylälle.

Tämä kaikki on näkyvää toimintaa ja ihmiset huomaavat sen helposti. Useimmilla jää kuitenkin huomaamatta näkymätön, eli mitä ihmiset olisivat voineet tehdä, mikäli ikkunaa ei olisi rikottu. Jos kaupanpitäjä ei olisi käyttänyt rahojaan ikkunaan, hän olisi voinut ostaa aiemmin mainitut kengät, ja sama kierre olisi toteutunut.

Keskeisenä erona rikkoontuneeseen ikkunaan on, että jälkimmäisessä tapauksessa kansantalous olisi ollut ikkunan verran rikkaampi. Rikkoontunut ikkuna ei siis nostanut kylän elintasoa, vaan päinvastoin vähensi sitä yhden ikkunan verran.

Suomessa sotakorvausten maksamiseksi jouduttiin nostamaan veroja ja säännöstelemään kauppaa merkittävästi. Yksityinen kulutus laski neljänneksen sotaa edeltävästä ajasta.

Korvaukset myös muokkasivat taloutta, minkä johdosta Suomen yrityselämää leimasi pitkään poikkeuksellinen keskittyminen suuriin teollisuusyksiköihin. Ihmiset näkivät vain uudet tehtaat ja työpaikat, mutta eivät koskaan nähneet, mitä muuta sotakorvauksiin käytetyillä resursseilla olisi voinut tehdä – puhumattakaan saamatta jääneistä myyntituloista. Yhteiskunta siis kokonaisuutena menetti paljon enemmän kuin sai näistä sotakorvauksista.

Sotakorvausten ja tiiviin idänkaupan syyksi voinee laittaa myös perinteisesti kehnon myynti- ja markkinointiosaamisen, sekä pitkään vaivanneen tuotteiden kilpailukyvyn puutteen kuluttajamarkkinoilla. Neuvostoliitossa oli pulaa oikeastaan kaikesta, joten sinne kelpasi mikä tahansa aina höyryveturista toppatakkiin, toisin kuin länteen, jonne vietiin lähinnä metsäteollisuuden tuotteita kuin banaaneja kehitysmaasta.

Tuhoisan maailmansodan jälkeen edullisille tuotteille oli kysyntää koko maailmassa ja Suomi oli siihen aikaan tuotannon halpamaa. Teollisuus olisi kehittynyt myös ilman sotakorvauksia ja todennäköisesti paljon laajemmin eri aloille, ollen näin paremmin lamalta suojassa. Samaan aikaan verotus olisi ollut kevyempää ja kansalaisilla enemmän mahdollisuuksia kulutukseen.

Sotakorvaukset olivat 1945-1949 15-16% valtion menoista ja vielä vuosina 1950-1952 7-5%. Jos nyt johonkin teollisuuden haaraan sijoitettaisiin vastaava osuus valtion budjetista olisi se 2,7 – 8,7 miljardia euroa vuodessa. Vaikka se sijoitettaisiin lemmikkikivien valmistukseen, olisi vaikutus varmasti kansantaloudellisesti merkittävä. Kokonaishyöty on taas aivan eri asia, ja siitä rikotun ikkunan ongelmassakin on kyse.

Sama rikotun ikkunan ongelma esiintyy myös laajemmin julkisella sektorilla.

Osa julkisesta kulutuksesta on nykymaailmassa välttämätöntä valtion toimintojen kannalta ja sellaisenaan perusteltavissa. Ne eivät ole sijoituksia, vaan pikemminkin menoja ja sellaisina ne pitäisi myös käsittää. En puutu nyt siihen, vaan poliitikkojen kuvitelmaan julkisten hankkeiden luomasta työllisyydestä ja talouskasvusta.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kehärata, musiikkitalo ja Helsingin keskustakirjasto ovat päättäjien näkökulmasta olleet ehdottoman välttämättömiä hankkeita, joiden rakentaminen työllistää ja luo uusia työpaikkoja. Tämä on kaikki näkyvää. Näiden hankkeiden kustannukset ovatt yhteensä karkeasti noin miljardi euroa.

Rakennusteollisuuden propagandan mukaan miljoona euroa rakennushankkeeseen työllistää 17 henkilöä koko tuotantoketjussa. Nämä hankkeet työllistivät siis laskennallisesti 17 000 ihmistä vuodeksi. Mikäli työllistäminen on päätavoite, niin samalla rahalla olisi työllistänyt 27 000 keskipalkkaista suomalaista tai aika monta (40 000) noin 2100 euroa kuukaudessa tienaavaa vaikka tekemään hiekkakakkuja.

Tämä ei tietenkään ole vielä villakoiran ydin, koska työllistäminen on vain yksi peruste. Näiden hankkeiden jälkeen ihmiset saattavat matkustaa aivan tyytyväisinä kehäradalla, nauttia kirjastossa oleskelusta ja istua musiikkitalossa kuuntelemassa klassista musiikkia. Ilman rohkeaa poliittista päätöstä nämä mukavat asiat olisivat jääneet toteutumatta.

Rikotun ikkunan ongelma piileekin siinä, että tämä miljardi ei ole tullut taivaasta. Jokainen penni otetaan pois veronmaksajalta korkoineen. Nyt se, mihin pääkaupunkiseudun asukkaat olisivat käyttäneet itse euronsa, jää täysin näkymättömäksi. Kyse ei ole aivan pienestä Summasta. Valtio kerää pääkaupunkiseudulta n. 4,5 miljardia euroa vuodessa tulo- ja varallisuusveroja.

Pari kolossia ja kehärata loivat hetkeksi työpaikkoja, mikä on näkyvää. Samalla hankkeet tuhosivat miljardin euron edestä Suomen kansantaloutta. Parhaimmillaankin työpaikkoja vain siirtyi huonolla kertoimella paikasta toiseen. Montaa menetettyä tuottavaa yksityisen sektorin työpaikkaa kohti valtio loi vuodeksi yhden tuottamattoman. Kaikki rakentamattomat kodit, perustamattomat yritykset, syntymättömät työpaikat ja ostamattomat tavarat jäävät näkemättä.

Aina kun poliitikko puhuu elvytyksestä ja julkisten hankkeiden tuomista työpaikoista, muista myös näkymätön puoli. On erittäin epätodennäköistä, että poliitikkojen ja byrokraattien käyttämät eurot tuovat saman verran lisää hyvinvointia kuin ne olisivat tuoneet sinun, minun ja muiden veronmaksajien itse käyttäminä.

 

 

Usein sanotaan, että Neuvostoliitto -korttia ei pitäisi käyttää esimerkkinä sosialismin sisäsyntyisestä paskuudesta. Ei varmaan pitäisikään, koska onhan Neuvostoliitto yksittäisesimerkki. Samoin kuin kaikki muutkin kommunistisen tai vastaavan ”kansandemokratian” hallintomuodokseen valinneet maat, jotka poikkeuksetta ovat köyhempiä ja kurjempia kuin markkinatalouden poluille lähteneet.

Paitsi tietenkin sosialistinen onnela, Kuuba. Viikon etelänmatkan, muutaman cuba libren ja parin kuubattaren kanssa tanssitun kuuman salsan jälkeen kyseinen maa kyseinen maa on onnela, jota vain Yhdysvaltojen kiusanteko estää saavuttamasta täyttä potentiaalia. Se on toissijaista, että Kuubassa on kansalaisten keskipalkka 20 dollaria, Kiinan jälkeen eniten vangittuja toimittajia ja väärät mielipiteet oikaistaan kidutuksella.

Kovin kiistanalaisten yksittäisesimerkkien sijaan onkin paljon mielekkäämpää vertailla keskenään erilaisissa sisällissodissa ja muissa kriiseissä jakautuneita maita.

Kiina on onnistunut saamaan viime vuosikymmeninä kovasti talouskasvua luomalla oman ”frankenstein-version” markkinataloudesta. Ainesosina autoritäärinen kommunismi, poliittisten vankien kyyneleet ja melamiini, mausteena reilusti korruptiota. Kovasta kasvusta huolimatta Kiinan BKT (PPP) / asukas on vain 10 695 dollaria. Samaan aikaan aivan samoista kiinalaisista koostuvan Taiwanin BKT (PPP) / asukas on 41 581 dollaria. Jatkuvien ihmisoikeusloukkausten ohella on Kiinassa erilaisten talouskokeilujen, kuten ”suuren harppauksen” seurauksena kuollut noin 30 miljoonaa ihmistä nälkään. Aina roiskuu kun rapataan.

Pohjois- ja Etelä-Korea eivät luultavasti suurempia esittelyitä kaipaa. Tällä hetkellä Etelä-Korean BKT (PPP) / asukas on 34 795 dollaria. Pohjois-Korean BKT on kolme naurista ja rotta. Etelä-Koreassa on noin 100 000 miljonääriä, pohjoisessa karkeasti saman verran orjia keskitysleireillä.

Kommunistimaiden mallioppilaan, Itä-Saksan BKT / asukas oli n. 40% Länsi-Saksan vastaavasta vuonna 1989. Todellinen ero elintasossa oli vielä huomattavasti merkittävämpi, sillä suunnitelmatalous pystyi tarjoamaan kansalaisilleen lähinnä huonolaatuisia perustavaroita, eikä rahalla ollut mitään ostovoimaa kotimaan ulkopuolella. Maiden välinen ero näkyy vielä neljännesvuosisadan jälkeen entisen DDR:n alueella asuvien palkoissa ja työttömyysasteessa.

Suomalaispoliitikoiden ihailema ”Harppi-Saksa” oli orwellilainen valvontayhteiskunta, jossa 400 000 Stasin värväämää agenttia – mukaan lukien moni vielä nykyäänkin vaikuttava suomalainen kärkipoliitikko kyttäsivät jatkuvasti naapureitaan epäkorrektin vitsailun ja väärien mielipiteiden varalta. Miljoonat yrittivät paeta länteen ja monet onnistuivatkin. Epäonnistuneista yli 75 000 joutui pakoyrityksestä vankilaan ja moni ammuttiin suoraan rajalle.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Itä-Saksassa tehtiin aivan hyviä pöytägrillejä. Meillä on vieläkin käyttökuntoisena sellainen ylävastuksella varustettu sähkögrilli, joskin se ei luultavasti täyttäisi aivan kaikkia uusia turvallisuusmääräyksiä.

Kaiken historiallisen todistusaineiston jälkeen minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten joku voi vielä aivan tosissaan kannattaa minkäänlaista suunnitelmataloutta, oli kyseessä sitten sosialismi, kommunismi tai joku muu vastaava –ismi. Vielä vaikeampi minun on ymmärtää niitä, jotka ovat sen verran fiksuja, että ymmärtävät mikseivät aiemmat kokeilut ole toimineet, mutta kuvittelevat kaiken toimivan paremmin jonain sosialismin pohjoismaisena kevytversiona.

Pohjoismainen sosiaalidemokratia on pysynyt toistaiseksi pystyssä sen vuoksi, että samaan aikaan kun kansalle on tarjottu leipää ja sirkushuveja, on talous pidetty verrattain vapaana. Markkinatalouden mukanaan tuoma kasvu on pystynyt muutaman vuosikymmenen ajan kustantamaan poliitikkojen hyvää tarkoittavat, mutta pitemmän päälle ongelmalliset visiot.

Myös verrattain toimiva demokraattinen järjestelmä on auttanut pohjoismaita selviämään. Mikäli jokainen vasemmistolähtöinen ajatus menisi eduskunnissa ja valtuustoissa läpi, olisimme jo aikaa sitten olleet konkurssissa. Demokratia ei koskaan tuota parhaita päätöksiä, mutta samalla se myös torjuu kaikkein huonoimmat.

Suuri julkinen sektori voisi parhaimmillaan olla lapamadon kaltainen loinen, joka ei tervettä yksilöä tapa, vaikka kuihduttaa ja aiheuttaa päänsärkyä sekä anemiaa. Julkinen sektori ei kuitenkaan koskaan lopeta kasvuaan, vaan ennen pitkää se tappaa isäntänsä veroihin, velkaan ja sääntelyyn.

Sosiaalidemokratia ei ole siis toimivaa, vaan ainoastaan hitaasti kuihduttavaa sosialismia. Jos kommunismi on keuhkosyöpä, niin sosiaalidemokratia on keuhkoahtauma.

Ehkä tyhmin suuntaus on kuitenkin Suomessakin verrattain laajalle levinnyt ajatus resurssipohjaisesta taloudesta ja tekniikan valjastamisesta suunnitelmatalouden palvelukseen. Jos luet tätä ja kuvittelet jonkin Zeitgeist –talouden toimivan käytännössä, minulla on sinulle huonoja uutisia. Olet idiootti.

Ehkä minun täytyy kuitenkin perustella hieman enemmän sosialismin ongelmia.

Sosialistisessa järjestelmässä, oli se mikä tahansa variaatio, on ehdoton autoritäärisyyden pakko. Suunnitelmatalous voi toimia ainoastaan silloin, jos kaikki toimivat sen mukaisesti. Suomikin kaatuisi välittömästi, ellei veroja maksettaisi, minkä vuoksi talousrikoksesta saa pahemman rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä on vielä jotenkin ymmärrettävissä, koska pelkkä verotus kuitenkin jättää ihmisille aika paljon vapautta päättää tekemisistään.

Vaikka keksittäisiin täydellinen järjestelmä resurssien ja työn ”oikeaan” jakoon, kaatuu Zeitgeist –utopia heti, ellei keskusjohdon suunnitelmaa noudateta pilkuntarkasti. Gulagilla vääristä mielipiteistä, suunnitelman vastaisesta ajankäytöstä tai resurssien väärinkäytöstä istuessa ei yhtään piristä ajatus siitä, että oikean Stalinin sijaan minut sinne määräsi Stalin.exe -tietokoneohjelma.

Niin sanottu talouslaskun ongelma on toinen keskeinen syy niin resurssipohjaisen talouden kuin muidenkin sosialististen järjestelmien toimimattomuuteen. Ongelmassa on kyse siitä, miten talouden resurssit jaetaan tai kohdennetaan järkevästi.

Markkinatalouden ratkaisu ongelmaan on hintajärjestelmä. Kysyntä ja tarjonta asettavat hinnat ja vaikuttavat näin myös eri tuotteiden tarjontaan. Yksinkertaistettuna harvinainen on kallista ja sitä myydään vähän, kysyttyä tuotetaan paljon ja sen hinta laskee. Hintajärjestelmä kertoo meille, mitä meidän kannattaa tehdä ja kenelle.

Perinteisessä kommunismissa on ollut mahdotonta ohjata tuotantoa oikein, koska kysynnästä ei ole tietoa. Järjestelmä tuottaa tietyn määrän raaka-aineita, joiden tehokas käyttö pitäisi suunnitella. Ilman kysyntää on täysin mahdotonta sanoa, kannattaako alumiinia käyttää enemmän autoihin vai lumilapioihin. Saati sitä, kannattaako kumpaakaan edes tehdä. Tämän vuoksi esimerkiksi Neuvostoliitossa saattoi olla esimerkiksi puutetta lapasista samaan aikaan kun hyllyt olivat täynnä pipoja.

Tuotannon ohjaaminen on kuitenkin vain yksi ongelma. Jos Zeitgeist –tietokoneen pyörittämä Stalin.exe –ohjelma voisi täydellisesti allokoida resurssit tuotantoon, ei se silti tietäisi mitä pitäisi tuottaa.

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö tarpeineen, arvoineen ja haluineen. Kukaan meistä ei tiedä täydellisesti mitä edes itse haluaa. Tavallinen kauppareissukin on täynnä lukuisia kulutusvalintoja. Pepsodent vai Colgate? Kanapoikaa, jauhelihaa vai kenties tofua? Juomuilla vai ilman? Jokainen asunto on erilailla sisustettu, eikä kahteen täysin identtiseen autoonkaan usein törmää.

Mikään supertietokone ei voi tietää ihmisten tarpeita ja mieltymyksiä.

Parhaimmillaankin, siis aivan kaiken mennessä teoreettisesti nappiin, on sosialistinen utopia sellainen, jossa samanlaisiin toppatakkeihin pukeutuneet ihmiset menevät samanlaisiin kerrostaloasuntoihin, syövät samanlaista nötköttiä mahansa täyteen, katsovat jommalta kummalta Yleisradion kanavalta valtion uutiset ja joutuvat vankilaan jos eivät tee miten käsketään. Mistään mitä muilla ei ole, on turha haaveilla.

Vaikka järjestelmä kykenisi tuottamaan riittävästi erilaisia tavaroita, olisi sosialistinen yhteiskunta silti pahasti jälkeenjäänyt. Koska kukaan ei tiennyt kaipaavansa esimerkiksi naamakirjaa, Angry Birdsiä, tai oikeastaan mitään muutakaan kuin mahan täyteen ja suolen tyhjäksi, ei niitä myöskään olisi todennäköisesti koskaan keksitty.  Samasta syystä neuvostotuotteet olivat mitä olivat. Vapaus kehittää itseään haluamallaan tavalla, mahdollisuudet luoda jotain uutta itse ja viime kädessä myös tieto mahdollisesta kysynnästä luovat innovaatioita.

Itse asiassa juuri sama talouslaskun ongelma on yhtenä syynä myös sille, että julkinen terveydenhuolto on pohjaton Moolokin kita veronmaksajien euroille.

Kun ainoastaan lopputuloksen kustannukset tiedetään, eikä sitä minkä verran ihmiset mitäkin arvostavat, on järkevä tehostaminen, laadun parantaminen ja resurssien oikea kohdentaminen käytännössä mahdotonta. Sama pätee myös koulutukseen. Molemmat ovat tyypillisiä keskivertokansalaiselle keskimäärin sopivia neuvostoratkaisuja.

Ongelma muuttuu pahemmaksi mitä kauemmas järjestysvastuu siirtyy, minkä vuoksi esimerkiksi nyt puuhailtu sote-uudistus on tuomittu epäonnistumaan. Muita haasteita ovat byrokratia, Tehy/OAJ ja kilpailun puute. Esimerkiksi palveluseteli ja täysi vapaus valita itse käyttämänsä palveluntarjoajat toisivat eräänlaisen ”laastaripaikan” tähän ongelmaan.

Mainitsematta edes erilaisia sosialismin automaattisesti mukanaan tuomia sivuvaikutuksia, kuten tehottomuus, motivaation puute, ja korruptio, lienee kenelle tahansa täyspäiselle selvää, ettei sellainen sairas järjestelmä toimi. Kun malli ei voi toimia hyvin edes teoriassa, miksi niin moni yhä kuvittelee sen voivan toimia käytännössä?

 

 

Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä on hyvä kiinnittää huomiota puolustusvoimien iskukykyyn – tai sen puutteeseen. Kataisen vasemmistohallituksen aikana puolustusvoimat on ollut poliittisesti kaikkein helpoin leikkauskohde, jonka määrärahoja on surutta supistettu satoja miljoonia.

Itse asiassa, kuten Risto E. J. Penttilä huomautti blogissaan alkuvuodesta, on puolustusvoimat käytännössä ainoa julkishallinnon kohde, jonka menoja on leikattu. Myös kuntien valtionosuuksia on pienennetty, mutta koska pakollisten tehtävien määrä on pysynyt samana – ellei jopa lisääntynyt, ovat kunnat kompensoineet sen vain kiristämällä verotusta. Kokonaisuudessahan julkiset menot ovat vain kasvaneet, poliitikkojen puheista huolimatta.

Siinä missä yhden oluttuopin kokoinen leikkaus lapsilisiin tai muihin tukiin nostaa kansan barrikadeille, ei puolustusvoimien puolesta puhu oikein kukaan. Upseerien varoitukset puolustuskyvyn rapautumisesta kuitataan olankohautuksella. Vihreät ja vasemmistoliitto katsovat, että puolustushallinnon on pystyttävä säästämään myös vuoden 2015 jälkeen.

Vuonna 2011 pääesikunta laski, että puolustusvoimat joutuu säästämään seuraavan neljän vuoden aikana yli 800 miljoonaa euroa. Näiden leikkausten johdosta esimerkiksi sodan ajan henkilöstömäärä vähenee 35 prosenttia, eikä kalustoa kyetä uusimaan riittävään tahtiin.

Maavoimien esikunnan prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti varoitti jo vuonna 2011, että alueellinen puolustusjärjestelmämme sortuu, mikäli 2015 mennessä vanhenevaa kalustoa ei kyetä korvaamaan. Vuosikymmenen loppupuolella suomalaiset joukot eivät yksinkertaisesti ole enää suorituskykyisiä.

Kukaan ei halua lähteä sotaan, mutta näin reserviläisenä arvostaisin, jos varusteeni eivät pahimman mahdollisen sattuessa olisi ”mallia Cajander”, jossa isänmaalta saa itseään kaksi kertaa vanhemman rynnäkkökiväärin, lusikka-haarukan ja kokardin. Panosten puutteessa tulee huutaa, että ”laukaus, laukaus, sarrrrja”.

Puolustusvoimille siis lisää rahaa, mutta mitä sen jälkeen?

Puolustusvoimien uudistus on sikäli oikean suuntainen, että suuret massa-armeijat jäivät toiseen maailmansotaan. Suomen tulisi pyrkiä korvaamaan suuri reserviläisarmeija pienemmällä, mutta tehokkaammalla ”teknoarmeijalla”, jonka aseistus keskittyisi vihollisen mahdollisen automatisoituun torjuntaan.

Perinteiset aseet ovat nykyisellään varsin tehottomia ja vaativat lisäksi aina jonkun ”oikean ihmisen” sinne etulinjaan ottamaan potentiaalisesti kuulaa kalloonsa, mikä on taas kerran näin reserviläisen näkökulmasta aika hanurista. Tulevaisuuden sodat käydään modernin teknologian avulla. Jalkaväkimiinat olivat hyvä ja edullinen puolustusase, mutta niistäkin piti luopua.

Patrian AMOS –kranaatinheitinjärjestelmä, joka osaa laskea lentoradat automaattisesti on hyvä esimerkki tällaisesta modernista aseistuksesta. Yksi AMOS –järjestelmällä varustettu ajoneuvo korvaa kaksi perinteistä kranaatinheitinjoukkuetta, on paljon tarkempi ja pystyy siirtymään nopeasti tuliasemasta toiseen pois vihollistulen alta.

Yksi Patria ei kuitenkaan armeijaa tee. Moderni aseteknologia tulee myyntiin huomattavalla viiveellä ja on poskettoman kallista. Puolustusvoimien juuri 90 miljoonalla hankkimat Stinger -ilmatorjuntaohjukset maksavat 40 000 dollaria laaki ja perustuvat vanhaan (sinänsä toimivaan) IR-teknologiaan.  Tehokkaat ”isojen poikien” aseet, kuten Tomahawk –ohjukset maksavat 1,5 miljoonaa dollaria pamaukselta. Meillä ei ole koskaan varaa ostaa sellaisia niin paljon, että sillä olisi jotain käytännön merkitystä.

Mielestäni Suomen kannattaisi aktivoitua enemmän omien asejärjestelmien kehityksessä ja vanhojen modernisoinnissa. Edistyneimmätkään älykkäät asejärjestelmät eivät loppujen lopuksi vaadi mitään muuta kuin sensoreita ja mikroprosessoreita. Kynnyskysymyksiä ovat ohjelmisto-osaaminen ja tekninen tietotaito.

Erilaisten pienten tarkkojen sensoreiden hinnat ovat romahtaneet viime vuosina ja nykyään kuluttajamarkkinoilla on esimerkiksi lämpökameroilla varustettuja kännykänkuoria. Kamerakennot, gyroskooppiset anturit yms. maksavat vähemmän kuin perinteiset ampumatarvikkeet. Kickstarterissa on projeki 99$ hintaiselle Lidar -järjestelmälle (eräänlainen laser-tutka). Useimmat näistä eivät ole toki riittävän hyviä ja tarkkoja monimutkaisimpiin sovelluksiin, mutta antavat suuntaa siitä, miten hinnat tippuvat jatkuvasti.

Voisi kuvitella, että esimerkiksi useassakin suomalaisyrityksessä kehitelty maailman huippua oleva konenäköteknologia ja muut sensoripohjaiset automaatiojärjestelmät, puhumattakaan vuosikymmenien telekommunikaatiokokemuksesta antaisivat todella hyvän pohjan modernien asejärjestelmien kehittämiseen. Luultavasti jopa ”kohtuullisin” kustannuksin – siis puolustusjärjestelmien mittakaavassa.

Mitä ohjelmistoihin tulee, niin jo Facebookin selainsovellus tunnistaa ihmiset kuvista kohtalaisella tarkkuudella. Saati sitten ilmainen OpenCV -kirjasto (Open Source Computer Vision). Edistyneempiä versioita on myös – tai pikemminkin erityisesti Suomessa useammallakin yrityksellä.

Käytännön sovellutuksia voivat olla esimerkiksi erilaiset ”sentry gunit”. Teknisesti ottaen kyseessä on eräänlainen robotti, joka automaattisesti tähtää ja ampuu kohti vihollista, tai toimii tarvittaessa kauko-ohjauksella. Ne ovat tuttuja peleistä ja scifistä, mutta nykyteknologialla eivät enää fiktiota.

Toimivan ”sentry gunin” (karvalakkiversion) itse asiassa osaisi rakentaa luultavasti opiskelijaryhmä missä tahansa suomalaisessa tekniikan korkeakoulussa.  Tällainen ase käy niin panssarintorjuntaan, ilmatorjuntaan kuin perinteisen ”kk-pesäkkeen” korvaajaksi.

Sovellutuksia on myös henkilökohtaiseen käyttöön. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Trackingpoint -niminen yhtiö on tehnyt kiväärin, jolla voi ”maalata” kohteen laserilla, tietokone mittaa mistä kohti siihen osuu, eikä anna painaa liipaisinta, ennen kuin kivääri on oikein suunnattu – ohi ampuminen on käytännössä mahdotonta.

Myös epäsuorassa tulessa laskentatehosta ja automaatiosta on hyötyä. Älyammukset ja tietokoneavusteinen suuntaus tehostavat esimerkiksi kranaatinheitinten käyttöä merkittävästi. Pelkkä digitaalinen tähtäin lisää tarkkuutta merkittävästi. Tykistö voi periaatteessa toimia täysin automaattisesti edellä mainitun AMOS –järjestelmän tyyliin. Nykyisellään puolustusvoimien tykistössä on pahimmillaan 40-luvulla suunniteltua käsikäyttöistä kalustoa.

Jo kustannussyistä tulee Suomen ilmapuolustuksen kuitenkin perustua ensisijaisesti ilmatorjuntaan. Hornetien tilalle vuodesta 2025 hankittavat koneet tulevat luultavasti maksamaan jopa nelinkertaisesti edelliseen hankintaan verrattuna, jolloin niitä luultavasti voidaan ostaa vähemmän. Käyttämällä etäohjattavia ja aseistettuja lennokkeja apuna, voidaan saavuttaa useita hävittäjien tai taisteluhelikopterien tuomia strategisia etuja ilman hurjaa hintalappua. Parin miljoonan lennokkiin saa samat ilmasta-maahan ohjukset kuin 20 kertaa kalliimpaan Hornetiin, puhumattakaan erilaisista kameroista ja tutkista.  Vanhoista Hawkeista voisi uudella elektroniikalla tehdä varsin tehokkaita miettimättömiä ilma-aluksia (tai liikkuvia ohjustelineitä), eikä lentäjien tarvitsisi lähteä ”itsemurhatehtäviin”. Näin on tehty koemielessä esimerkiksi muutamille F-16 -hävittäjille Yhdysvalloissa.

Mitä ohjuksiin taas tulee, niin esimerkiksi tanskalainen Copenhagen suborbitals rakensi aktiiviohjatun avaruusraketin (ts. ohjuksen), joka pystyy lennättämään 80 kg lastin, hinta n. 50 000 dollaria. Suunnitelmakustannukset poislukien, arviolta 5000 – 10 000 eurolla / kpl, ellei halvemmallakin, voisi tehdä yksinkertaisia ja verrattain hitaita, mutta tarkkoja ohjuksia, joiden torjuntaan keltainen vihollinen joutuisi käyttämään huomattavasti kalliimpia aseita – tai kärsiä nahoissaan. Lisää hintaa tulee esimerkiksi suuritehoisista rakettimoottorista.

Edelleen puhutaan suurista summista, mutta puolustusvoimien uudistamistarpeet liikkuvat joka tapauksessa useissa sadoissa miljoonissa, ellei muutamissa miljardeissa. Mielestäni olisi kuitenkin huomattavasti parempi kehittää itse edullista 2000 –luvun teknologiaa kuin ostaa kallista 80-luvun teknologiaa, etenkin kun edellytykset siihen ovat maailman huippua.

Sen lisäksi, että teknologia säästää ihmishenkiä – edelleen itse reserviläisenä pidän tätä ensisijaisen tärkeänä, niin myös kaupalliset mahdollisuudet ovat laajat. Yllättävän harvalla maalla on osaamista kehittää nykyaikaisia asejärjestelmiä, vaikka kaikki niitä haluaisivat.

Kaikki yllä mainittu kuulostaa kovin hienolta ja kalliilta, mutta se ei ole pakko olla sitä. Rahan ollessa rajallista, täytyy olla innovatiivinen. Periaatteessa hyvinkin edistyneen järjestelmän pohjalla voi olla niinkin yksinkertainen ase kuin konekivääri. Sinänsä jo vanhentuneenkin kaluston pohjalle voi innovatiivinen yhtiö suunnitella uutta, eikä mikään estä ostamasta vaikka käytettyä kalustoa modernisoitavaksi.

Suurin riski tässä on tietenkin se, että julkisen sektorin projekteilla on tapana tulla kalliiksi ja epäonnistua pahasti.