Usein sanotaan, että Neuvostoliitto -korttia ei pitäisi käyttää esimerkkinä sosialismin sisäsyntyisestä paskuudesta. Ei varmaan pitäisikään, koska onhan Neuvostoliitto yksittäisesimerkki. Samoin kuin kaikki muutkin kommunistisen tai vastaavan ”kansandemokratian” hallintomuodokseen valinneet maat, jotka poikkeuksetta ovat köyhempiä ja kurjempia kuin markkinatalouden poluille lähteneet.

Paitsi tietenkin sosialistinen onnela, Kuuba. Viikon etelänmatkan, muutaman cuba libren ja parin kuubattaren kanssa tanssitun kuuman salsan jälkeen kyseinen maa kyseinen maa on onnela, jota vain Yhdysvaltojen kiusanteko estää saavuttamasta täyttä potentiaalia. Se on toissijaista, että Kuubassa on kansalaisten keskipalkka 20 dollaria, Kiinan jälkeen eniten vangittuja toimittajia ja väärät mielipiteet oikaistaan kidutuksella.

Kovin kiistanalaisten yksittäisesimerkkien sijaan onkin paljon mielekkäämpää vertailla keskenään erilaisissa sisällissodissa ja muissa kriiseissä jakautuneita maita.

Kiina on onnistunut saamaan viime vuosikymmeninä kovasti talouskasvua luomalla oman ”frankenstein-version” markkinataloudesta. Ainesosina autoritäärinen kommunismi, poliittisten vankien kyyneleet ja melamiini, mausteena reilusti korruptiota. Kovasta kasvusta huolimatta Kiinan BKT (PPP) / asukas on vain 10 695 dollaria. Samaan aikaan aivan samoista kiinalaisista koostuvan Taiwanin BKT (PPP) / asukas on 41 581 dollaria. Jatkuvien ihmisoikeusloukkausten ohella on Kiinassa erilaisten talouskokeilujen, kuten ”suuren harppauksen” seurauksena kuollut noin 30 miljoonaa ihmistä nälkään. Aina roiskuu kun rapataan.

Pohjois- ja Etelä-Korea eivät luultavasti suurempia esittelyitä kaipaa. Tällä hetkellä Etelä-Korean BKT (PPP) / asukas on 34 795 dollaria. Pohjois-Korean BKT on kolme naurista ja rotta. Etelä-Koreassa on noin 100 000 miljonääriä, pohjoisessa karkeasti saman verran orjia keskitysleireillä.

Kommunistimaiden mallioppilaan, Itä-Saksan BKT / asukas oli n. 40% Länsi-Saksan vastaavasta vuonna 1989. Todellinen ero elintasossa oli vielä huomattavasti merkittävämpi, sillä suunnitelmatalous pystyi tarjoamaan kansalaisilleen lähinnä huonolaatuisia perustavaroita, eikä rahalla ollut mitään ostovoimaa kotimaan ulkopuolella. Maiden välinen ero näkyy vielä neljännesvuosisadan jälkeen entisen DDR:n alueella asuvien palkoissa ja työttömyysasteessa.

Suomalaispoliitikoiden ihailema ”Harppi-Saksa” oli orwellilainen valvontayhteiskunta, jossa 400 000 Stasin värväämää agenttia – mukaan lukien moni vielä nykyäänkin vaikuttava suomalainen kärkipoliitikko kyttäsivät jatkuvasti naapureitaan epäkorrektin vitsailun ja väärien mielipiteiden varalta. Miljoonat yrittivät paeta länteen ja monet onnistuivatkin. Epäonnistuneista yli 75 000 joutui pakoyrityksestä vankilaan ja moni ammuttiin suoraan rajalle.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Itä-Saksassa tehtiin aivan hyviä pöytägrillejä. Meillä on vieläkin käyttökuntoisena sellainen ylävastuksella varustettu sähkögrilli, joskin se ei luultavasti täyttäisi aivan kaikkia uusia turvallisuusmääräyksiä.

Kaiken historiallisen todistusaineiston jälkeen minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten joku voi vielä aivan tosissaan kannattaa minkäänlaista suunnitelmataloutta, oli kyseessä sitten sosialismi, kommunismi tai joku muu vastaava –ismi. Vielä vaikeampi minun on ymmärtää niitä, jotka ovat sen verran fiksuja, että ymmärtävät mikseivät aiemmat kokeilut ole toimineet, mutta kuvittelevat kaiken toimivan paremmin jonain sosialismin pohjoismaisena kevytversiona.

Pohjoismainen sosiaalidemokratia on pysynyt toistaiseksi pystyssä sen vuoksi, että samaan aikaan kun kansalle on tarjottu leipää ja sirkushuveja, on talous pidetty verrattain vapaana. Markkinatalouden mukanaan tuoma kasvu on pystynyt muutaman vuosikymmenen ajan kustantamaan poliitikkojen hyvää tarkoittavat, mutta pitemmän päälle ongelmalliset visiot.

Myös verrattain toimiva demokraattinen järjestelmä on auttanut pohjoismaita selviämään. Mikäli jokainen vasemmistolähtöinen ajatus menisi eduskunnissa ja valtuustoissa läpi, olisimme jo aikaa sitten olleet konkurssissa. Demokratia ei koskaan tuota parhaita päätöksiä, mutta samalla se myös torjuu kaikkein huonoimmat.

Suuri julkinen sektori voisi parhaimmillaan olla lapamadon kaltainen loinen, joka ei tervettä yksilöä tapa, vaikka kuihduttaa ja aiheuttaa päänsärkyä sekä anemiaa. Julkinen sektori ei kuitenkaan koskaan lopeta kasvuaan, vaan ennen pitkää se tappaa isäntänsä veroihin, velkaan ja sääntelyyn.

Sosiaalidemokratia ei ole siis toimivaa, vaan ainoastaan hitaasti kuihduttavaa sosialismia. Jos kommunismi on keuhkosyöpä, niin sosiaalidemokratia on keuhkoahtauma.

Ehkä tyhmin suuntaus on kuitenkin Suomessakin verrattain laajalle levinnyt ajatus resurssipohjaisesta taloudesta ja tekniikan valjastamisesta suunnitelmatalouden palvelukseen. Jos luet tätä ja kuvittelet jonkin Zeitgeist –talouden toimivan käytännössä, minulla on sinulle huonoja uutisia. Olet idiootti.

Ehkä minun täytyy kuitenkin perustella hieman enemmän sosialismin ongelmia.

Sosialistisessa järjestelmässä, oli se mikä tahansa variaatio, on ehdoton autoritäärisyyden pakko. Suunnitelmatalous voi toimia ainoastaan silloin, jos kaikki toimivat sen mukaisesti. Suomikin kaatuisi välittömästi, ellei veroja maksettaisi, minkä vuoksi talousrikoksesta saa pahemman rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä on vielä jotenkin ymmärrettävissä, koska pelkkä verotus kuitenkin jättää ihmisille aika paljon vapautta päättää tekemisistään.

Vaikka keksittäisiin täydellinen järjestelmä resurssien ja työn ”oikeaan” jakoon, kaatuu Zeitgeist –utopia heti, ellei keskusjohdon suunnitelmaa noudateta pilkuntarkasti. Gulagilla vääristä mielipiteistä, suunnitelman vastaisesta ajankäytöstä tai resurssien väärinkäytöstä istuessa ei yhtään piristä ajatus siitä, että oikean Stalinin sijaan minut sinne määräsi Stalin.exe -tietokoneohjelma.

Niin sanottu talouslaskun ongelma on toinen keskeinen syy niin resurssipohjaisen talouden kuin muidenkin sosialististen järjestelmien toimimattomuuteen. Ongelmassa on kyse siitä, miten talouden resurssit jaetaan tai kohdennetaan järkevästi.

Markkinatalouden ratkaisu ongelmaan on hintajärjestelmä. Kysyntä ja tarjonta asettavat hinnat ja vaikuttavat näin myös eri tuotteiden tarjontaan. Yksinkertaistettuna harvinainen on kallista ja sitä myydään vähän, kysyttyä tuotetaan paljon ja sen hinta laskee. Hintajärjestelmä kertoo meille, mitä meidän kannattaa tehdä ja kenelle.

Perinteisessä kommunismissa on ollut mahdotonta ohjata tuotantoa oikein, koska kysynnästä ei ole tietoa. Järjestelmä tuottaa tietyn määrän raaka-aineita, joiden tehokas käyttö pitäisi suunnitella. Ilman kysyntää on täysin mahdotonta sanoa, kannattaako alumiinia käyttää enemmän autoihin vai lumilapioihin. Saati sitä, kannattaako kumpaakaan edes tehdä. Tämän vuoksi esimerkiksi Neuvostoliitossa saattoi olla esimerkiksi puutetta lapasista samaan aikaan kun hyllyt olivat täynnä pipoja.

Tuotannon ohjaaminen on kuitenkin vain yksi ongelma. Jos Zeitgeist –tietokoneen pyörittämä Stalin.exe –ohjelma voisi täydellisesti allokoida resurssit tuotantoon, ei se silti tietäisi mitä pitäisi tuottaa.

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö tarpeineen, arvoineen ja haluineen. Kukaan meistä ei tiedä täydellisesti mitä edes itse haluaa. Tavallinen kauppareissukin on täynnä lukuisia kulutusvalintoja. Pepsodent vai Colgate? Kanapoikaa, jauhelihaa vai kenties tofua? Juomuilla vai ilman? Jokainen asunto on erilailla sisustettu, eikä kahteen täysin identtiseen autoonkaan usein törmää.

Mikään supertietokone ei voi tietää ihmisten tarpeita ja mieltymyksiä.

Parhaimmillaankin, siis aivan kaiken mennessä teoreettisesti nappiin, on sosialistinen utopia sellainen, jossa samanlaisiin toppatakkeihin pukeutuneet ihmiset menevät samanlaisiin kerrostaloasuntoihin, syövät samanlaista nötköttiä mahansa täyteen, katsovat jommalta kummalta Yleisradion kanavalta valtion uutiset ja joutuvat vankilaan jos eivät tee miten käsketään. Mistään mitä muilla ei ole, on turha haaveilla.

Vaikka järjestelmä kykenisi tuottamaan riittävästi erilaisia tavaroita, olisi sosialistinen yhteiskunta silti pahasti jälkeenjäänyt. Koska kukaan ei tiennyt kaipaavansa esimerkiksi naamakirjaa, Angry Birdsiä, tai oikeastaan mitään muutakaan kuin mahan täyteen ja suolen tyhjäksi, ei niitä myöskään olisi todennäköisesti koskaan keksitty.  Samasta syystä neuvostotuotteet olivat mitä olivat. Vapaus kehittää itseään haluamallaan tavalla, mahdollisuudet luoda jotain uutta itse ja viime kädessä myös tieto mahdollisesta kysynnästä luovat innovaatioita.

Itse asiassa juuri sama talouslaskun ongelma on yhtenä syynä myös sille, että julkinen terveydenhuolto on pohjaton Moolokin kita veronmaksajien euroille.

Kun ainoastaan lopputuloksen kustannukset tiedetään, eikä sitä minkä verran ihmiset mitäkin arvostavat, on järkevä tehostaminen, laadun parantaminen ja resurssien oikea kohdentaminen käytännössä mahdotonta. Sama pätee myös koulutukseen. Molemmat ovat tyypillisiä keskivertokansalaiselle keskimäärin sopivia neuvostoratkaisuja.

Ongelma muuttuu pahemmaksi mitä kauemmas järjestysvastuu siirtyy, minkä vuoksi esimerkiksi nyt puuhailtu sote-uudistus on tuomittu epäonnistumaan. Muita haasteita ovat byrokratia, Tehy/OAJ ja kilpailun puute. Esimerkiksi palveluseteli ja täysi vapaus valita itse käyttämänsä palveluntarjoajat toisivat eräänlaisen ”laastaripaikan” tähän ongelmaan.

Mainitsematta edes erilaisia sosialismin automaattisesti mukanaan tuomia sivuvaikutuksia, kuten tehottomuus, motivaation puute, ja korruptio, lienee kenelle tahansa täyspäiselle selvää, ettei sellainen sairas järjestelmä toimi. Kun malli ei voi toimia hyvin edes teoriassa, miksi niin moni yhä kuvittelee sen voivan toimia käytännössä?

 

 

Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä on hyvä kiinnittää huomiota puolustusvoimien iskukykyyn – tai sen puutteeseen. Kataisen vasemmistohallituksen aikana puolustusvoimat on ollut poliittisesti kaikkein helpoin leikkauskohde, jonka määrärahoja on surutta supistettu satoja miljoonia.

Itse asiassa, kuten Risto E. J. Penttilä huomautti blogissaan alkuvuodesta, on puolustusvoimat käytännössä ainoa julkishallinnon kohde, jonka menoja on leikattu. Myös kuntien valtionosuuksia on pienennetty, mutta koska pakollisten tehtävien määrä on pysynyt samana – ellei jopa lisääntynyt, ovat kunnat kompensoineet sen vain kiristämällä verotusta. Kokonaisuudessahan julkiset menot ovat vain kasvaneet, poliitikkojen puheista huolimatta.

Siinä missä yhden oluttuopin kokoinen leikkaus lapsilisiin tai muihin tukiin nostaa kansan barrikadeille, ei puolustusvoimien puolesta puhu oikein kukaan. Upseerien varoitukset puolustuskyvyn rapautumisesta kuitataan olankohautuksella. Vihreät ja vasemmistoliitto katsovat, että puolustushallinnon on pystyttävä säästämään myös vuoden 2015 jälkeen.

Vuonna 2011 pääesikunta laski, että puolustusvoimat joutuu säästämään seuraavan neljän vuoden aikana yli 800 miljoonaa euroa. Näiden leikkausten johdosta esimerkiksi sodan ajan henkilöstömäärä vähenee 35 prosenttia, eikä kalustoa kyetä uusimaan riittävään tahtiin.

Maavoimien esikunnan prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti varoitti jo vuonna 2011, että alueellinen puolustusjärjestelmämme sortuu, mikäli 2015 mennessä vanhenevaa kalustoa ei kyetä korvaamaan. Vuosikymmenen loppupuolella suomalaiset joukot eivät yksinkertaisesti ole enää suorituskykyisiä.

Kukaan ei halua lähteä sotaan, mutta näin reserviläisenä arvostaisin, jos varusteeni eivät pahimman mahdollisen sattuessa olisi ”mallia Cajander”, jossa isänmaalta saa itseään kaksi kertaa vanhemman rynnäkkökiväärin, lusikka-haarukan ja kokardin. Panosten puutteessa tulee huutaa, että ”laukaus, laukaus, sarrrrja”.

Puolustusvoimille siis lisää rahaa, mutta mitä sen jälkeen?

Puolustusvoimien uudistus on sikäli oikean suuntainen, että suuret massa-armeijat jäivät toiseen maailmansotaan. Suomen tulisi pyrkiä korvaamaan suuri reserviläisarmeija pienemmällä, mutta tehokkaammalla ”teknoarmeijalla”, jonka aseistus keskittyisi vihollisen mahdollisen automatisoituun torjuntaan.

Perinteiset aseet ovat nykyisellään varsin tehottomia ja vaativat lisäksi aina jonkun ”oikean ihmisen” sinne etulinjaan ottamaan potentiaalisesti kuulaa kalloonsa, mikä on taas kerran näin reserviläisen näkökulmasta aika hanurista. Tulevaisuuden sodat käydään modernin teknologian avulla. Jalkaväkimiinat olivat hyvä ja edullinen puolustusase, mutta niistäkin piti luopua.

Patrian AMOS –kranaatinheitinjärjestelmä, joka osaa laskea lentoradat automaattisesti on hyvä esimerkki tällaisesta modernista aseistuksesta. Yksi AMOS –järjestelmällä varustettu ajoneuvo korvaa kaksi perinteistä kranaatinheitinjoukkuetta, on paljon tarkempi ja pystyy siirtymään nopeasti tuliasemasta toiseen pois vihollistulen alta.

Yksi Patria ei kuitenkaan armeijaa tee. Moderni aseteknologia tulee myyntiin huomattavalla viiveellä ja on poskettoman kallista. Puolustusvoimien juuri 90 miljoonalla hankkimat Stinger -ilmatorjuntaohjukset maksavat 40 000 dollaria laaki ja perustuvat vanhaan (sinänsä toimivaan) IR-teknologiaan.  Tehokkaat ”isojen poikien” aseet, kuten Tomahawk –ohjukset maksavat 1,5 miljoonaa dollaria pamaukselta. Meillä ei ole koskaan varaa ostaa sellaisia niin paljon, että sillä olisi jotain käytännön merkitystä.

Mielestäni Suomen kannattaisi aktivoitua enemmän omien asejärjestelmien kehityksessä ja vanhojen modernisoinnissa. Edistyneimmätkään älykkäät asejärjestelmät eivät loppujen lopuksi vaadi mitään muuta kuin sensoreita ja mikroprosessoreita. Kynnyskysymyksiä ovat ohjelmisto-osaaminen ja tekninen tietotaito.

Erilaisten pienten tarkkojen sensoreiden hinnat ovat romahtaneet viime vuosina ja nykyään kuluttajamarkkinoilla on esimerkiksi lämpökameroilla varustettuja kännykänkuoria. Kamerakennot, gyroskooppiset anturit yms. maksavat vähemmän kuin perinteiset ampumatarvikkeet. Kickstarterissa on projeki 99$ hintaiselle Lidar -järjestelmälle (eräänlainen laser-tutka). Useimmat näistä eivät ole toki riittävän hyviä ja tarkkoja monimutkaisimpiin sovelluksiin, mutta antavat suuntaa siitä, miten hinnat tippuvat jatkuvasti.

Voisi kuvitella, että esimerkiksi useassakin suomalaisyrityksessä kehitelty maailman huippua oleva konenäköteknologia ja muut sensoripohjaiset automaatiojärjestelmät, puhumattakaan vuosikymmenien telekommunikaatiokokemuksesta antaisivat todella hyvän pohjan modernien asejärjestelmien kehittämiseen. Luultavasti jopa ”kohtuullisin” kustannuksin – siis puolustusjärjestelmien mittakaavassa.

Mitä ohjelmistoihin tulee, niin jo Facebookin selainsovellus tunnistaa ihmiset kuvista kohtalaisella tarkkuudella. Saati sitten ilmainen OpenCV -kirjasto (Open Source Computer Vision). Edistyneempiä versioita on myös – tai pikemminkin erityisesti Suomessa useammallakin yrityksellä.

Käytännön sovellutuksia voivat olla esimerkiksi erilaiset ”sentry gunit”. Teknisesti ottaen kyseessä on eräänlainen robotti, joka automaattisesti tähtää ja ampuu kohti vihollista, tai toimii tarvittaessa kauko-ohjauksella. Ne ovat tuttuja peleistä ja scifistä, mutta nykyteknologialla eivät enää fiktiota.

Toimivan ”sentry gunin” (karvalakkiversion) itse asiassa osaisi rakentaa luultavasti opiskelijaryhmä missä tahansa suomalaisessa tekniikan korkeakoulussa.  Tällainen ase käy niin panssarintorjuntaan, ilmatorjuntaan kuin perinteisen ”kk-pesäkkeen” korvaajaksi.

Sovellutuksia on myös henkilökohtaiseen käyttöön. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Trackingpoint -niminen yhtiö on tehnyt kiväärin, jolla voi ”maalata” kohteen laserilla, tietokone mittaa mistä kohti siihen osuu, eikä anna painaa liipaisinta, ennen kuin kivääri on oikein suunnattu – ohi ampuminen on käytännössä mahdotonta.

Myös epäsuorassa tulessa laskentatehosta ja automaatiosta on hyötyä. Älyammukset ja tietokoneavusteinen suuntaus tehostavat esimerkiksi kranaatinheitinten käyttöä merkittävästi. Pelkkä digitaalinen tähtäin lisää tarkkuutta merkittävästi. Tykistö voi periaatteessa toimia täysin automaattisesti edellä mainitun AMOS –järjestelmän tyyliin. Nykyisellään puolustusvoimien tykistössä on pahimmillaan 40-luvulla suunniteltua käsikäyttöistä kalustoa.

Jo kustannussyistä tulee Suomen ilmapuolustuksen kuitenkin perustua ensisijaisesti ilmatorjuntaan. Hornetien tilalle vuodesta 2025 hankittavat koneet tulevat luultavasti maksamaan jopa nelinkertaisesti edelliseen hankintaan verrattuna, jolloin niitä luultavasti voidaan ostaa vähemmän. Käyttämällä etäohjattavia ja aseistettuja lennokkeja apuna, voidaan saavuttaa useita hävittäjien tai taisteluhelikopterien tuomia strategisia etuja ilman hurjaa hintalappua. Parin miljoonan lennokkiin saa samat ilmasta-maahan ohjukset kuin 20 kertaa kalliimpaan Hornetiin, puhumattakaan erilaisista kameroista ja tutkista.  Vanhoista Hawkeista voisi uudella elektroniikalla tehdä varsin tehokkaita miettimättömiä ilma-aluksia (tai liikkuvia ohjustelineitä), eikä lentäjien tarvitsisi lähteä ”itsemurhatehtäviin”. Näin on tehty koemielessä esimerkiksi muutamille F-16 -hävittäjille Yhdysvalloissa.

Mitä ohjuksiin taas tulee, niin esimerkiksi tanskalainen Copenhagen suborbitals rakensi aktiiviohjatun avaruusraketin (ts. ohjuksen), joka pystyy lennättämään 80 kg lastin, hinta n. 50 000 dollaria. Suunnitelmakustannukset poislukien, arviolta 5000 – 10 000 eurolla / kpl, ellei halvemmallakin, voisi tehdä yksinkertaisia ja verrattain hitaita, mutta tarkkoja ohjuksia, joiden torjuntaan keltainen vihollinen joutuisi käyttämään huomattavasti kalliimpia aseita – tai kärsiä nahoissaan. Lisää hintaa tulee esimerkiksi suuritehoisista rakettimoottorista.

Edelleen puhutaan suurista summista, mutta puolustusvoimien uudistamistarpeet liikkuvat joka tapauksessa useissa sadoissa miljoonissa, ellei muutamissa miljardeissa. Mielestäni olisi kuitenkin huomattavasti parempi kehittää itse edullista 2000 –luvun teknologiaa kuin ostaa kallista 80-luvun teknologiaa, etenkin kun edellytykset siihen ovat maailman huippua.

Sen lisäksi, että teknologia säästää ihmishenkiä – edelleen itse reserviläisenä pidän tätä ensisijaisen tärkeänä, niin myös kaupalliset mahdollisuudet ovat laajat. Yllättävän harvalla maalla on osaamista kehittää nykyaikaisia asejärjestelmiä, vaikka kaikki niitä haluaisivat.

Kaikki yllä mainittu kuulostaa kovin hienolta ja kalliilta, mutta se ei ole pakko olla sitä. Rahan ollessa rajallista, täytyy olla innovatiivinen. Periaatteessa hyvinkin edistyneen järjestelmän pohjalla voi olla niinkin yksinkertainen ase kuin konekivääri. Sinänsä jo vanhentuneenkin kaluston pohjalle voi innovatiivinen yhtiö suunnitella uutta, eikä mikään estä ostamasta vaikka käytettyä kalustoa modernisoitavaksi.

Suurin riski tässä on tietenkin se, että julkisen sektorin projekteilla on tapana tulla kalliiksi ja epäonnistua pahasti.

 

 

Tänään päivän poliittinen pääuutinen on ollut ministeri Laura Rädyn “verojen välttely” niin sanottujen “monimutkaisten yritysjärjestelyiden” kautta nostettujen ”verottomien osinkojen” muodossa. Ylen uutinen aiheesta on puhdasta sitä itseään, jota sitten kaikenlaiset agitaattorit heittelevät ympäriinsä kuin apinat omaa ulostettaan.

Nykyiselle kulttuurille ominaisella tavalla Räty nöyränä ja tilanteen tasalla olevana poliitikkona jo pahoitteli sanomisiaan ja verojärjestelyitään. Toivoisin, että edes joskus tällaisen aiheettoman ryöpytyksen kohteeksi joutunut poliitikko sanoisi vanhaan hyvään paavolipposmaiseen tyyliin jotain sen suuntaista kuin ”So what? Suksikaa kuuseen”.

Rädyn monimutkaiset yritysjärjestelyt olivat lähinnä sitä, että hänellä on osakeyhtiö, joka sai rahaa DocOne –yhtiöltä, jossa hän oli osakkaana. DocOne taas sai rahansa kun Räty ja muut osakkaat tekivät – mitäpä muutakaan kuin – töitä. Verotuksellisesti tämä on joskus järkevämpää kuin palkkatulojen nostaminen. Yleisradion oma hallintorakenne lienee huomattavasti monimutkaisempi.

Yrityksen perustaminen, siihen tulojen kerääminen ja lainmukaisten verojen maksaminen ei liene vielä erityisen suuri moraalinen vääryys, vaikka esimerkiksi SDP:n Sanna Marin pitääkin populismipurkauksessaan tällaista ”verokikkailua” yhteiskunnan syöpänä. Myös Sanna tai kuka tahansa muukin voi halutessaan perustaa yhtiön ja laskuttaa sinne tekemäänsä työtä.

Tietenkään tällainen yhtiöjärjestely ei yksityishenkilölle useimmiten kannata ennen kuin osingoista maksettava vero on matalampi kuin palkkatuloista maksettava, minkä vuoksi Suomessa sitä tekevät lähinnä lääkärit ja juristit. Järjestely voi olla kannattava myös muille, jotka tekevät päätoimen ohella jotain sivutyötä, josta saa ekstraa, jota ilmankin tulee jotenkuten toimeen. Tällöin sivutyön tulot voi yrityksen kautta käyttää pienemmän yhteisöveron vuoksi johonkin tuottavaan, tai nostaa ne ulos vasta kun oikeasti tarvitsee rahaa.

Paljon kohuttuja verottomia osinkoja ei edelleenkään ole olemassa, koska yhtiö maksaa ensin tuloksestaan 20% yhteisöveron ja luonnollisesti myös pakollisen yleisradioveron. Kutakuinkin saman prosentin verran maksaa eri vähennyksistä riippuen veroja esimerkiksi 25 000 – 35 000 euroa vuodessa tienaava palkkatyöläinen. Tässä vaiheessa yrittäjä ei ole kuitenkaan saanut vielä penniäkään.

Tämän jälkeen yhtiön matemaattisesta arvosta (usein käytännössä kyse on yhtiössä olevista rahoista) on voitu aiemmin jakaa ”verottomasti” 9% osinkoina.

Toisin sanoen, 100 000 euroa yritykseensä esimerkiksi sivutoimisen lääkärin työstä vuosien aikana laskuttanut on maksanut ensin 20 000 euroa veroja, jonka jälkeen hän on voinut nostaa ”verottomasti” kaikki 7200 euroa. Todellinen veroprosentti käteen jäävästä tulosta on ollut vain vajaat 280 prosenttia.

Edellä mainittu siis Rädyn ”verokikkailun” aikana. Sittemmin osinkojen verotusta on kiristetty. Kuluvan vuoden alusta lähtien jaetusta osingosta 25 % on veronalaista pääomatuloa ja 75 % verotonta tuloa 150 000 euroon saakka, jos jaettu osinko on enintään 8 % osakkeen matemaattisesta arvosta.

Kapulakieli sikseen. Nykyisellään siis jos yrityksen arvo on esimerkiksi 1,5 miljoonaa euroa, voi osinkoja nostaa ”edullisesti” 120 000 euroa, josta maksetaan veroja 9000 euroa. Henkilökohtainen veroprosentti jää tällöin alhaisen näköiseksi. Täytyy kuitenkin muistaa, että ennen kuin 1,5 miljoonan yrityksestä näitä ”verovapaita”osinkoja pääsee nostamaan, on veroja taas maksettu 375 000 euroa, eli saadakseen itselleen 111 000 euroa käteen, pitää yrittäjän maksaa ensin valtiolle melkein 400 000 euroa veroja.

Tietysti tämän jälkeen yrityksen tilillä on vielä rahaa, jota voi seuraavana vuonna nostaa tai sijoittaa, ja tuloa tulee toivottavasti myöhemmin lisää, mutta varsinaisesta lottovoitosta ei voine puhua. Kannattaa myös muistaa, että yrityksen rahat eivät ole omia rahoja, eikä niitä saa käyttää kuin yrityksen menoihin.

Jos yritys päätetään joskus nostaa ”kuivaksi”, eli nostetaan koko 1,5 miljoonan euron tulo kerralla ”jättiosinkoina” tulee siitä maksettavaksi taas verot. Yhteisöverot, yleisradioverot ja osinkoverot maksettuaan yrityksen tyhjentänyt on maksanut veroja kaiken kaikkiaan reilusti yli 40%, joka ei jää kovin kauas korkeimmista palkkaveroluokista – Helsingissä nopean vilkaisun perusteella 46,5% ilman mitään vähennyksiä.

Palkan verotuksesta sentään voi vähentää erilaisia työmatkakuluja, lapsivähennyksiä, kotitalousvähennyksiä, asuntolainan korkoja ja muita, jolloin parhaassa tapauksessa työntekijä saattaa maksaa pienemmät verot kuin yrittäjä. Se ei tietenkään kenenkään mielestä ole ”haitallista verokikkailua”. Jos johonkin kikkailuun pitäisi puuttua, niin kansanedustajien verottomiin ja vastikkeettomiin kulukorvauksiin, joita ei kenelläkään muulla ole mahdollista saada – samaan aikaan kun kilometrikorvauksia ja työmatkavähennyksiä halutaan leikata.

En tiedä kuinka paljon yrittäjän pitäisi Sanna Marinin tai muiden kriitikoiden mielestä maksaa veroja, jos lain mukaan oikein maksettu ei riitä. Vastaus lienee, että mikään ei riitä. Vaikka aiemman esimerkin yrittäjä maksaa 1,5 miljoonan tuloistaan veroja pyöreästi 600 000 euroa, sillä ei maksa edes demariministereiden vuoden palkkioita.

Suositeltavin ”verokikkailu” suomalaiselle yrittäjälle lienee muuttaa suosiolla pois Suomesta. Työlleen saa paremmin vastinetta jo Suomenlahden eteläpuolella, eikä kaupan päälle tule jatkuvaa halveksuntaa. Vironkilpisellä – autoverottomalla – Ferrarilla voi sitten kauniina kesäpäivänä käydä kiusaamassa kateellista rahvasta Kaivopuiston rannassa. Kovempi kaveri voi häipyä vaikka Singaporeen, kuten ”iloisena veronmaksajana” tunnetun Supercell-Paanasen velipoika kavereineen.

Verottomien osinkojen myytti elää ja voi paksusti, koska suuri rahvaan massa on tietämätöntä ja sosisaliratti* tarvitsee valtansa tueksi vastakkainasettelua. Ehkä tästäkin kohusta taas joku ylisuuren sosiaalivaltion löysässä hirressä oleva veronmaksaja katkeroituu ja päättää äänestää demareita, koska – kuin jo Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa yli sata vuotta sitten luvattiin, ”vaalipäivästä lähtien pennit siirtyisivät rikkailta herroilta köyhille työläisille”.

 

* Kiannon Punaisessa viivassa käytetty termi demarille