Pakko avautua, kun mua on niin alkanut jurppia toi joulupukku-juttu.

Valehtelu on kiellettyä. Eiks je? Se on opetettu meille jo pikkulapsina. Jos lapsi esittää suoran kysymyksen, siihen kuuluisi vastata suoraan. Mitä siis teemme, kun lapsi kysyy meiltä kuuluvalla ja kirkkaalla äänellä: ”äiti, onks joulupukki ihan oikeasti olemassa?” Me vastaamme jotakuinkin näin (tämä on siis vain oletus, että me vastaisitte kysymykseen näin): ”Kyllä kulta. Kyllä joulupukki ihan oikeasti on olemassa.” WHAT!??? Siis miten niin? Eihän ole! Vastaus on 100 % valetta, eikä sitä käy kieltäminen.

Ymmärrän hyvin että lapsille on hauska kertoa satuja, joista lapset saavat jännää ajateltavaa. On ihana uskoa hammaskeijuun, munivaan pääsiäispupuun ja joulupukkiin. On ihanaa kuvitella, että maailmassa on muutakin, kuin todellisuus. Tämä olisi minullekin ihan ok, jollei joulupukki-huijaus olisi karannut käsistä. Joulupukkia odotellaan koko vuosi. Vanhemmat ruokkivat tarinaa oikeasta pukista ja pajasta, jossa lahjoja valmistetaan. Tontuilla sitävasten pelotellaan. Ne muka tarkkailevat, onko lapset olleet kilttejä. Joulupukille kirjoitetaan kirje vanhempien avustuksella ja annetaan ymmärtää, että mitä kiltimmin lapset käyttäytyvät, sitä enemmän lahjoja joulupukki heille valmistaa.

Outoa kyllä, tämä aitona pidetty joulupukki on aina eri näköinen ja kokoinen. Milloin sillä on iso maha, milloin ei mahaa ollenkaan. Milloin joulupukilla on naamari (siis oikeasti! naamari…), milloin rillit, milloin se on ilman rillejä ja tuijottaa nälkäisenä perheenäitiä. Joulupukki on aina erinäköinen. Entäs tontut sitten? Niitä ei koskaan näe. Tonttuja muka vilahtelee siellä täällä. Saunassa, ikkunan takana, riihillä ja metsän reunoilla. Ja koska niitä ei oikeasti koskaan näy, on niihin helpompi uskoa. Ihan niin kuin hammaskeijuun. Kukaan meistä ei pukeudu keijupukuun ja siipiin ja liihottele lasten huoneeseen vaihtamaan hammasta kolikkoon. Vaihto tapahtuu lapsen huomaamatta ja hyvä niin. Tämä pitää lapsen pitempään siinä uskossa, että keijuja ihan oikeasti saattaisi olla.

Totuuden torvena mua ehkä eniten inhottaa se, että pieniä lapsia on tavallaan pakko huijata tällä joulupukkiasialla. Joulupukkijuttuhan on yhteiskunnallinen salaisuus, joka on kirjoitettu kirjoittamattomiin sääntöihin. Meidän vanhempien on uskoteltava lapsillemme, että pukki on olemassa. Meidän lapset eivät saa olla ne, jotka päiväkodissa paljastavat pukin olevan satua. Meidän lasten suusta ei saa kuulua lausetta: ”äitihän ne lahjat ostaa!” Meidänkin lasten on kuuluttava tähän epätietoisten ja hämmentyneiden lasten porukkaan, jotka kyseenalaistavat pukin, mutta yhteiskunnan painostuksesta joutuvat siihen uskomaan.

Alkup. kuvan löydät kuvalinkin takaa.

Joulupukki-salaisuutta voisi verrata myös muihin yhteiskunnallisiin huijauksiin. Onko kummituksia, noitia, peikkoja tai menninkäisiä olemassa? Vastaamme näin: ”Kulta pieni, ei tietenkään!” Ei olekaan, se on selvä se. Mutta: Miten niin näitä satuhahmoja ei sitten yks kaks olisikaan olemassa, vaikka samalla linjalla vetelevä joulupukki on? Hämmentävää. Yhteiskunnallinen paine tässäkin. Hullunahan sitä pidettäisiin joka sepostaa lapselleen, että menninkäisiä ihan oikeasti olisi olemassa. Mutta petturina pidettäisiin myös sitä, joka kieltäisi avoimesti joulupukin olemassaolon.

Alkup. kuvan löydät kuvalinkin takaa.

Jos tavoitteenamme on siis tarjota lapsille fantasiamaailmaa rikastuttamaan heidän mielikuvitustaan, miksemme sitten ylläpitäisi totena muidenkin satuhahmojen olemassaoloa? Miksi vain joulupukki, pääsiäispupu ja hammaskeiju on todellisia, mutta muut eivät? (tai saattaa niitä muitakin olla, mutta nämä nyt tulivat ekana mieleen)

Vaahtoamiseni ihan varmasti ärsyttää monia. Miksen vain antaisi lasten uskoa ja voisi valaa heihin hyvää ja kaunista joulunhenkeä? Annankin. Sanon lapsilleni suoraan kysymykseen ”onko joulupukkia olemassa” näin: ”Joku uskoo että on. Toisen mielestä ei ole. Kunkin omana päätöksenä on päättää, uskooko siihen vai ei.” En siis vie lapsilta uskoa pukkiin enkä ole yhteiskunnan petturi, mutten myöskään valehtele päin näköä. Lisäksi oletan, että tällä vastauksella pystyn edes hiukan lievittämään sitä pettymyksen määrää, kun lapsi joku päivä ymmärtää ettei joulupukkia ihan oikeasti olekaan olemassa.

Mun mielestä joulu ei menisi piloille, vaikka salaisuus pukittomuudesta paljastettaisiinkin. Joulunahan ilmassa on aina tietynlaista taikaa. On odotusta, jännitystä ja salaisuuksia. Lapset tietäisivät, että vanhemmista on ihanaa muistaa heitä erilaisilla lahjoilla, joita lapset ovat kovasti toivoneet. Jos he käyttäytyvät oikein kivasti, ostavat vanhemmat ja sukulaiset mielellään enemmänkin paketteja. Jouluun kuuluu toki myös tarinat tontuista ja joulupukista, joita luetaan kirjoista ja katsellaan televisiosta. Kuuluu piparin paistot, joulukukat ja rauhaisat illat perheen parissa. Miten ihanaa, eikö! Ilman stressiä siitä paljastuuko ”salaisuus”, näkevätkö lapset vanhempansa paketointipuuhissa, onko johonkin lahjaan jäänyt alelaarin punainen hintalappu tai onko ulkovarastosta löytynyt epäilyttävä säkki täynnä punaisia paketteja. Jos salaisuutta ei olisi, nämä kaikki huolet olisivat poispyyhkäistyt.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti? Onko kukaan koskaan ajatellut asiaa näin kiihkeästi kuin minä? Hahaaa!

Hou hou -Miau-