Kotona on auottu jääkaapin ovea nyt viikko (josta oheinen kuva; mummun vanha ostoslista toimii aina,jos ei keksi mitä ostaa ruuaksi! Ja lehtiotsikko muistuttaa inhimillisyydestä.) ja huomena taas reissun päälle.. Hitokseen harmittanu taas väärään aikaa sairastuminen,mut sille ei enää voi mitään. Tällä viikolla olo jo parempaan päin.. Jospa tän talven pahimmat romahtamiset olis nyt takana ja loppukaudesta löytyisi taas urheilun ilo. Kiitos tuesta ja kannustuksesta. Seuraavaksi voitte tsempata mua sunnuntaina Salppurin laduilla, kun haen vauhtia Pokljukaan maastohiihon maailman cupista. Se jääkin sit talven ekaksi ja vikaksi mh-kisaksi. Ja ei oo pitkä aika koti cuppiinkaan.. Nähdään viimeistään siellä! / Kaisa

Hei! One week home recovering from Olympics.. A picture is from my frigde, granmother’s old shopping list and a head line from news paper ”athlete is also a human” ;) thanks for all support, life goes on, I’m getting healty again and next time you can see me in Lahti FIS-world cup on Sunday. See you there! / Kaisa

Parasta ennen

Lähes joka päivä tulee vastaan joku kiva juttu, joka naurattaa ainakin itseäni ja useimmiten jaankin sen jutun ainakin Jarkon kanssa. Välillä juttu lähtee kuvaviesti puhelimella kaverille tai äipälle tai jossain asiameilissä kevennyksenä jollekin muulle tutulle. Välillä mietin, että onko nuo asiat juuri niitä, mitä ihmiset päivittää facebookkiin tai twitteriin päivittäin kaikille maailman ihmisille luettavaksi? En tiedä, ehkä. Välillä mietin, että pitäisikö minunkin..? No twitter ei ainakaan onnistuisi 140 merkin limitillä. Eihän mulle ikinä riitä edes 160 merkkiä tekstarissa ja nämäkin tarinat ovat yleensä tuskastuttavan pitkiä. Facebookkia koitan vältellä parhaani mukaan, riittää kun ilmoittaa tärkeimmistä.. Näin keväällä ja kesällä niitä kisoja ja muita julkisia juttuja on harvemmin, joten hiljaista taitaa silläkin rintamalla olla tulevina kuukausina.

Lopputulema tähän asiaan on, että kainuulaisuuteni puskee tässä asiassa esille, sillä lähes aina ajattelen, että enhän mie ole ollenkaan kiinnostava ja että ei se ketään niin paljon kiinnosta, että leivoin perjantaina sämpylöitä, jossa käytin hiivaleipä- ja ohrajauhoja, joissa oli parasta ennen päiväys vuodelta 2005. Tai lauantaina tein eräänlaisen kakun, jonka koristeet olivat menettäneet parhautensa 10 vuotta sitten. Hyvinpä tuntui molemmat maistuvan, eikä mitään vatsanväänteitäkään ole ollut! Ehkä minun pitäisi silti leipoa hieman useammin, että jauhot eivät ehtisi kaapissa noin vanheta! Vielä siellä olisi muutama pussi ruisjauhoja (ilmeisesti ostettu ruispuolukkapuuron keittämistä silmällä pitäen) x vuoden takaa ja niitä hiivaleipäjauhoja ainakin 1,5kiloa…

Pinjansiemenet

Vappuna kävin lomalla Riikassa. Lennettiin näppärästi koutsin luolta Lappeenrannasta tunnissa sinne ja parin yön jälkeen takaisin. Vappupäivänä sitten suunniteltiin tulevaa kesää ja syksyä. Niin se vaan loma meni. Riikassa parasta oli lämmin sää, kolme päivää pystyi hengaamaan t-paidassa ulkosalla, nauttimaan siitä, että kukaan ei tunne ja tunnista. Juomaan ihan liian monta cafe lattea tai cappuccinoa, ostelemaan joitain käyttöesineitä tai mm. puoli kiloa pinjansiemeniä, joita voi sitten kesällä käyttää kotitekoiseen pestoon tai salaattiin. Suomessa pinjansiemenet on niin sairaan kalliita, että en tajua kuka niitä raskii ostaa. Riikassa puoli kiloa lähti kauppahallilta n. 16eurolla (kalliita nekin!). Lähikaupassani sama määrä on tuplasti kalliimpi. Eniten aikaa käytin kyllä siihen, että valitsin ulkonäön perusteella kivoimman myyjän, jota ostokseni hyödyttäisi eniten, koska joka tiskillä hinta oli sama. Valitsin nuorimman, koska ajattelin, että hän ei ole vielä ehtinyt tekemään bisnestä niin kauan ja tarvitsisi rahaa kipeimmin. En tiedä osuiko valintani oikeaan.

Gloria & MeNaiset

Rakastan naistenlehtiä. Sellaisia, missä on laadukas paperi, kivat jutut, isot ja hienot kuvat. Jotain sellaista luksusta esiteltynä, mihin itsellä ei ole koskaan varaa, eikä ehkä edes tarvis. Tykkään myös jutuista, haastatteluista, mahdollisuudesta päästä kurkistamaan ihan tavallisten ihmisten elämään, jossa on kuitenkin joku juttu kerrottavana. Välillä eläydyn koskettaviin tarinoihin itku silmänurkassa, välillä taas innostun tutkimaan asiaa lähemmin netistä, kuten viime torstaina kävi MeNaisten kanssa, jossa kerrottiin PlayMobil-ukkeleista. Minulta tämmöinen on mennyt kokonaan ohi.. mutta kuulemma ens jouluna sopii odottaa joululahjasta ko.ukkeleita. Seikkailin pitkälle iltaan netissä lukemassa parista saksalaisesta PlayMobil-ukosta, jotka reissaavat maailmalla kyläilemässä. Viimeksi olivat pari viikkoa Imatralla.

Huhtikuun puolessa välissä, kun olin Hesan reissulla mitalikahvien lomassa minusta tehtiin jutut molempiin otsikon mainitsemiin lehtiin. Oli kivat kuvauspäivät, sattui sama, todella ammattilainen kuvaaja molempiin juttuihin ja pääsin näkemään kuinka henkilökuva-jutut voivat syntyä. Siinä kun minua yksi meikkasi ja laittoi hiukset, toinen valkkasi vaatteet, kuvaaja laitteli paikkoja valmiiksi niin mie ja toimittaja juteltiin asioita miusta ja urheilusta ja kaikki meni nauhalle. Se mitä niistä on saatu purettua tekstiksi, voitte tekin lukea vielä toukokuun aikana ilmestyvistä lehdistä. Seuratkaa tarkkana!

Huono kunto

Ihmisen fyysinen kunto on merkillinen asia. Hiihtäjällä vuoden kierto menee keväästä kevääseen. Keväällä sitä kuntoa ei ole yhtään, kaikki fyysinen tuntuu ylivoimasen raskaalta. Tänäkin keväänä. Juokseminen ei maita, puntti ei nouse, pyörä ei kulje. Nukuttaa vaan. Mie olen viimeisen kuukauden nukkunut joka yö ihan tuhottoman paljon. Edelleen ennen yheksää ylösnouseminen tuntuu ihan ylivoimaselta. Herätyskello kiinni ja pari tuntia unta lisää ja sitten voikin ennen yhtätoista jo nousta aika pirteänä, yli 12 tunnin yöunien jälkeen. Onneksi siihen on keväällä ns. lupakin. Siis olla huonossa kunnossa. Neljän viikon lomallani olen sen verran haukannut happea ulkona ja jumpannut selkää salilla, että huonon kunnon kaikki direktiivit on täytetty. Nyt sitten lähetään sitä tästä nostamaan, sitä rautaa meinaan – ja sitä kautta kuntoa. Talvella olis tarkotus taas kaiken sujua kuin itsestään. Siihen vaaditaan kuitenkin tästä hetkestä marraskuun loppuun yli 600 tuntia itsensä liikuttamista. Ampumahiihtäjän tulee siihen lisäksi vielä muistaa käydä välillä näyttämässä sitä pyssyn piippua mustia täpliä kohti. Sellainen 10000 – 15000 kertaa olis hyvä. Tämä siis tähdättyjä laukauksia.

Ja silti… vaikka tämän kaiken tekisi kuinka hyvin ja perusteellisesti, kukaan tai mikään ei takaa, että se palkkapäivä talvella tulee. On vain luotettava siihen. Onneksi on aiemmilta talvilta näyttöjä, mitä voi muistella lämmikkeeksi vaikka sitten lokakuussa kun sataa räntää ja ohjelmassa on rullahiihtoa. Lämmintä +2c ja paleltaa vaikka päällä on monta kerrosta sadevaatteita. (Muistan tuollaisen treenin viime syksyltä Ramsausta!)

Mielensäpahoittaja

Vaikka tämäkin kevät meni ihan hetkessä, kotipäiviä on kuitenkin kertynyt paljon enemmän kuin viime keväänä. Jostain olen ehtinyt kaivaa itselleni aikaa nauttia kotimaisesta kirjallisuudesta. Kirjailija, jonka ajatuksen juoksusta olen jo pitkään tykännyt on Tuomas Kyrö. Tämän kevään uusin mielensäpahoittaja ja toinen, vain kirjan ja ruusun päivänä kaupanpäälliseksi jaettu, ”Miniä” ovat ihastuttaneet ja naurattaneet ihan mielettömästi. Miun lisäksi myös valmentajani ja mieheni ovat mielensäpahoittajan suuria faneja. Jos sie et vielä ole, niin kyllä en kehota jättämään lukematta! Peruilla se oon miekin kasvanut. Ja löydän itsestäni helposti sisäisen kasikymppisen miehenjuron. Ehkä minussa on myös hieman miniääkin, kumpaakin sopivasti.

Talvella luin jo aiemmin Tuomas Kyrön ”Kerjäläinen ja Jänis” –teoksen ja nyt työn alla on ”Urheilukirja”. Siellä on yllättävän paljon hyviä havaintoja huippu-urheilusta ja huippu-urheilijoiden mielestä, vaikka kirjailija ei ole itse huippu-urheillutkaan. Sen sijaan hän on seurannut sitä koko laajan lajikirjon näkökulmasta uskomattoman tarkasti ja oivaltavasti. Ampumahiihtoon sen sivuilla ei kyllä taideta tarttua sen tarkemmin. Ehkä Tuomas voisi kirjoittaa siihen amppista koskevan lisäosan. Vannoi ”Korkojen Kerassa” katsoneensa kisojani. Ja mie sain siltä nimmarit kirjoihini. Jes! Oli mahtavaa olla itse fanina. Urheilukirjan lisäksi suosittelen lämpimästi ”Maaninkavaaraa” (Miika Nousiainen). Siinä on sitä vanhan ajan henkeä, mistä tosin mie 80-luvulla syntyneenä en tiedä mitään… Mutta nautin sen lukemisesta!

The end

Palataan taas kunhan on jotain asian tynkää… Kyllä en toivota mitään muuta kuin aurinkoista kesää ja sopivasti vesisadetta, että perut kasvais teijänki pellolla hyvin!

/Kappa

P.S. Mitä sanotte seuraavasta… “Kaisa, oi Kaisa, tyttö nälkämaan, niin hoikka, että tahtoisin sut viedä ravintolaan. Kaisa, oi Kaisa, kun saat taulun tippumaan, se myöskin minun sydämeeni osuu ja uppoaa.” Tämän julkaisua odotellessa.. ;-)

10.08.2012 kotona Joensuussa!

Miekin kotiuduin parisen viikkoa sitten Euroopan turneelta, joka oli oikein onnistunut reissu kaikin puolin. Paljon siihen meni rahaa, mutta toivotaan, että sijoitus kannatti ja sain reissulta paljon sellaista, niin henkistä kuin fyysistä, mikä kantaa hedelmää sitten ensi talvena ja seuraavanakin, kun itsekin saan taas toivottavasti pukea olympialaisten numerolapun rintaani.

Mie oon seurannut Lontoon kisoja ehkä vähän liiankin tiiviisti. Telkkari on auki koko ajan, ja meinaa muu tekeminen jäähä, kun liimautuu katsomaan mitä erilaisimpia lajeja. Eilenkin illalla tv meni kiinni vasta puolilta öin ja aamullahan sen sitten tunsi nahoissaan, kun piti lähteä reenaamaan aikasin, että ennätti hierontaan ajoissa. Onneksi iltapäivisin on ennättänyt nukkua päikkäreitä, mikä on minulle harvinaista kotioloissa, niin kohtuu hyvin on jaksanut hoitaa ne tärkeimmät, eli omat reenit.

Se hieno puoli noissa olympiageimeissä on, että telkkarista näkee paljon sellaista urheilua, mitä sieltä ei yleensä näe. Silti kyllä suosikkini on ollut yleisurheilu. En tiedä onko se enemmän tottumusta, mutta olen kyllä nauttinut paljon muistakin lajeista. Eniten olen nauttinut seurata urheilijoiden reaktioita onnistuneiden suoritusten jälkeen. Aika monta kertaa olen ollut sohvalla kyynel silmäkulmassa, kun voittaja on tuulettanut maalissa. Jokainen laji tarjoaa omalla tavallaan erilaista jännitystä. On ollut mukavaa ja mielenkiintoista katsoa urheilijoiden valmistautumista suoritukseen, rutiineja, haastatteluja ja kommentteja ennen ja jälkeen kisojen jne jne. En tiedä pitäisikö ottaa noista miesten pikamatkojen menijöistä mallia ja keksiä lähtöviivalle jotain käsimerkkejä. Hyvin näyttää niiden avulla tulosta tulevan! ;) On ollut mahtava asettua itse fanin asemaan, ihailla timmiinsä treenattuja kroppia, miettiä ampujien taitoa hallita hermonsa finaaleissa, ihmetellä kamppailulajien julmaakin karsintamenetelmää jne. Kyllä se urheilu vaan on hienoa!

Mutta itse sen parhaiten tiedän, kaikki ei ole pelkkää glamouria.. Sen kyllä taitaa tietää eräs toinenkin joensuulainen, joka Lontoon finaalissa juoksi, mutta ei maaliin asti. Ja myös toinen aitojen yli hyppijä tuolta vähän idempää. En tiedä olenko koskaan aiemmin tuntenut toisen urheilijan puolesta sellaista sympatian tunnetta kuin tällä viikolla Jukan ja X. Liun kohdalla. Mutta sekin kuuluu urheiluun, elämään, joka ei ole kaikille tasapuolista, mutta ehkä sen ei tarvitsisi samojen ihmisten kohdalla olla noin julmaa. Toivon, että he molemmat saavat vielä jostain voimia jatkoon ja pääsisivät kokemaan iloisia hetkiä myös kisaradoilla.

Lontoon kisoja on ollut hieman erilaista seurata nyt, kun itsellänikin on yksi olympiakokemus reilun parin vuoden takaa. Vaikka minulla ei olekaan Vancouverista mitään muuta hyvää henkilökohtaisella tasolla muisteltavaa kuin kylpypyyhe, jonka ostin matkamuistoksi, niin lopulta se oli kuitenkin tarpeellinen kokemus matkalla kohti Sotsia, josta toivottavasti on tuliaisena muutakin kuin turistikrääsää.

Suomalaisten kisoja näin median välityksellä sauranneena on pakko todeta, että aika paljon haloota on saatu aikaseksi monesta eri urheilijasta, olipa tulokset olleet mitkä tahansa. Välillä on tunne, että meillä täällä pohjolassa on tapana uhontaa olympiaurheilu ja urheilijat aina neljäksi vuodeksi ja sitten vähän ennen kisoja ruetaan hekumoimaan ja kaivamaan esiin monenlaista. Tai jos ei unohdeta välikisoja, mm:jä ja maailman cuppeja niin ainakin se itse työ, eli treenaaminen on unholassa. Uskon, että itse urheiljoille olympialaiset ovat nimenomaan aina neljän vuoden haaste. Neljän vuoden välein (joka on tosi harvoin!) on noin parin viikon ajanjakso jolloin on sellaiset kisat, mitä ei muulloin ole, mutta se ei tarkoita, että kisoihin valmistauduttaisiin vain edellinen vuosi tai viimeiset viikot. On ihan turha kehua viimeistelyleirin täydellistä onnistumista, jos sitä ennen on neljä vuotta onnistunut vähän niin ja näin. On varmasti paljon helpompi luottaa itseenä neljän vuoden kuin neljän viikon onnistuneen treenin jälkeen.

Välillä tuntuu, että myös minun lajissani kaikki toiminta on meillä vähän turhan lyhytjänteistä. Sotsin kisat tulee olemaan korkealla ja kestävyyslajin urheilijalle se tarkoittaa, että ilmanalaan pitäisi sopeutua mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Keskieurooppalaiset asuvat siinä korkeudessa jatkuvasti, me täällä merenpinnalla emme. Sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on kaikilla oma prosessinsa, mutta ei se käy hetkessä ja mitä useammin kropan siihen totuttaa, mitä enemmän niissä korkeuksissa treenaa ja kisaa, sitä viisaampi on, miten oma kroppa siellä käyttäytyy. Mikä toimii, mikä ei. Tänä vuonna ilman omaa pitkää leiriäni keskieuroopassa en olisi saanut tuntumaa siihen vasta kuin syyskuussa reilun viikon ajan ja lokakuun alussa toinen samanlainen pätkä. Mielestäni aika vähän, liian vähän? Tiedän, että monella muulla ampumahiihdon maajoukkueella “Sotsi-projekti” on ollut käynnissä jo kauan. Ja etenkin tänä ja ensi kesänä leirit tähdätään Sotsin kisapaikan korkeuteen. En tiedä miten Suomi tekee… Ei oo tainnu kukaan vielä miettiä. Paitsi mie omassa päässäni…

Totesimme Jarmon kanssa keväällä, että parasta psyykkistä valmennusta on olla hyvässä kunnossa. Kun tietää kisoihin lähtiessä, että treenit on sujuneet, taulut on kaatuneet ja terveystilanne ja asiat kotona on hyvin, voi olla rauhallisin ja rennoin mielin. Kisapäivänä, kun vielä suksia testatessa voi tutun ja luotettavan suksihuoltajan kanssa todeta, että nämä on muuten huippukapulat tänään ja kohdistuksessa ampumavalmentaja kertoo kaikkien laukausten olevan riittävän hyviä kaatamaan taulut, niin mitäpä enempää sitä voi tehdä. Tulos on sitten mikä se on. Joskus se riittää suomalaisellakin voittoon, joskus sijaan 87. Mutta siltikin, sen sijan 87. takana on vielä monta olympialaisiin osallistujaa ja vielä paljon pitempi lista niitä, jotka sinne kisoihin eivät ole edes starttiviivalle päässeet ja silti hekin ovat varmasti sen neljä vuotta tehneet töitä kisat ja menestyminen siellä mielessä. Kumpa tämä muistettaisiin, kun alkuerissä karsiutuneita mollataan…

Mutta tuohon neljään vuoteen mahtuu paljon asioita, jotka voisi tehdä vielä paremmin. Meillä suomalaisilla urheilijoilla voisi olla paljon suurempi tukijoukko. Me voisimme olla oikeasti ammattiurheilijoita, jotka elää urheilulla, riippumatta tuleeko olympialaisista mitali vai ei. Meidän valmentajille voisi joku maksaa palkkaa, niin että hän voisi olla läsnä jokaikisessä treenissä ja vahtia, että tekniikkavirheitä ei pääse syntymään. Meillä voisi olla fysioterapeutit, lääkärit, psyykkiset valmentajat, huoltojoukot, kaikki koko ajan lähellä ja mukana yhteisessä olympiaprojektissa. Mutta meillä ei ole. Tai on, jos urheilija yksin pystyy ne kaikki kustantamaan. Harva, jos kukaan meillä täällä siihen pystyy. Aika monella tuolla kisoissa pärjänneellä on nämä asiat hoidettu liittojen ja valtion taholta kuntoon. Hyvin monessa maassa huippu-urheilu on arvostettu ammatti, siihen me emme täällä Suomessa pääse varmasti koskaan, emme edes jääkiekossa, vaikka siinä järjestelmämme on varmasti kaikista pisimmälle viety ja kestää kansainvälisen vertailun. Yksilöurheilijat ovat heikoimmassa asemassa.

Meitä täällä Suomessa ei ole kuin 6 miljoonaa, se on vähän kun vertaa moneen muuhun maahan. Suurempi ihmismäärä takaa aina enemmän lahjakkaita urheilijoita ja ennen kaikkea lajista kiinnostuneita ja sille elämänsä antavia urheilijoita ja heille ammattitaitoisia valmentajia ja muita apujoukkoja. Yksilöurheilukaan ei koskaan ole täysin sen yksilön työn tulos. Tai ainakin hyvin harvoin. Me vaan olemme jotenkin kulttuurissamme siihen kasvaneet ja tottuneet, että ihailemme niitä eniten, mitä surkeammista olosuhteista on lähdetty ja voitettu se mitali. Vaikka itsekin sitä ihailen, koska ei ole miunkaan alkutaival kovin ruusuinen ollut, toivoisin kuitenkin, että Suomessa löydettäisiin se asenne, että huippu-urheilu on työtä siinä missä muukin. Toivoisin sille yleisesti lisää arvostusta kahvipöytäkeskusteluissa ja toivoisin, että tuloslistaa luettaessa nämä lähtökohtamme muistettaisiin. Toivoisin myös erilaisten järjestelmien tähtäävän panostustaan enemmän siihen urheilijan neljän vuoden arkeen olympialaisten välissä, kuin sitten siihen kahden viikon jaksoon kisojen aikana. Mitä iloa on joukkueen psyykkisestä valmentajasta kisoissa, jos ei ole koskaan aiemmin häntä edes nähnyt? Tai tuntemattomasta hierojasta uran tärkeimmissä kisoissa? Mutta kun meillä ei ole kaikkiin lajeihin isoa joukkuetta, kompromisseja on pakko tehdä, mutta se voi vääjäämättä vaikuttaa tuloksiin. En minä ainakaan tuntenut oloani kovin mukavaksi Vancouverissa plintillä maatessani, kun aivan tuntematon hieroja teki kisoihin viimeistelevää ravistelua. Asiaa ei oltu ehkä mietitty kabineteissa ihan loppuun asti?? Tosin ei ne kisat siihen kaatuneet… Ehkä ne kaatu siihen noro-virukseen (tai vastaavaan) jonka sairastin Italiassa 3-2 viikkoa ennen kisoja, kun liitollamme ei ollut lääkäriä reissussa ja pääsin kotona kunnalliseen ensiapuun vasta yli viikon oksennettuani ja jo laihduttuani sen kolme kiloa. Voi miettiä jonottaiskohan Usain Bolt paikallisella terveysasemalla vastaavassa tilanteessa??! ;)

Mutta pienestäkin voi ponnistaa. Minä ainakin muistan sen Grenadan 400 metrin voittajan. Ilmeen, eleet, mutta en nimeä. ;) Luin wikipediasta, että siellä on vain 100 000 ihmistä koko maassa ja siitä joukosta, josta varmasti suurin osa on joko mummoja tai vauvoja löytyy maailman nopein 400 metrin juoksija! Huikeaa ja varmasti koko Grenada seisoo ylpeänä juoksijansa takana. Hän vei sen pienen saarivaltion maailmankartalle näissä kisoissa maan ensimmäisenä olympiavoittajana! Mutta sen enempää tai vähempää en väheksy niitä kiinalaisia tai jenkkejä, jotka ovat tehneet uskomattomat tuntimäärät töitä jo alle 5-vuotiaasta asti vain olympiamitalin voittaakseen. Heidän järjestelmänsä, tuki ja maan arvostus huippu-urheilua kohtaan mahdollistaa sen, että sieltä löytyy osaajia moneen eri lajiin. Matkalla on varmasti karsiutunut enemmän kuin moni pois, koska eivät mahdu maan joukkueeseen, mutta silti hekin pystyvät olemaan ammattiurheilijoita. Se on heidän tehtävänsä, jonka valtio järjestelmineen mahdollistaa, niinkuin toisten tehtävä on olla kunnanlääkäri tai poliisi tai opettaja, valtion ammatteja nekin. Uskon, että kaikkia meitä tarvitaan tämän maailman pyörittämiseksi. En tiedä olisiko kuntourheilua ilman huippu-urheilua? Ja ilman kuntourheilua me kaikki tarvitsemme.

Tämmöisiä olen miettinyt. Pohdiskelu varmaan jatkuu, paljon voi näköjään oppia urheilusta ihan tv:täkin katsomalla! Erityiset onnittelut vielä niille kaikille britti-voittajille, jotka ovat saaneet kokea sen voiton tunteen kotikisoissaan. Hienoa toimintaa koko maan urheilujärjestelmältä! Jos mie olisin kesälajin edustaja, haluaisin olla 7-ottelija. Monipuolista harjoittelua, ja jos joku laji hieman epäonnistuu, seuraavassa voi koittaa paikata. Mutta geenini eivät kyllä puolla missään 7-ottelun lajissa onnistumista! Parhaiten miulle varmaan sopis maantiepyöräily tai maratonjuoksu. Jos osaisin uida yhtään paremmin, niin ehdottomasti valitsisin triathlonin. Ehkäpä joskus vielä koitan noita kaikkia vähän vähemmän tosissani!

Mukavaa viikonloppua ja nautiskelkaa kisojen viimeisistä päivistä!

Maanantaina kohti Otepäätä maajoukkueleirille!
Tässä vielä reissun leirifiiliksiä kuvina lepopäivänä Cortinasta ja sauvikselta Obertilliachista.

/Kaisa

Tämän kertaisessa kirjoituksessa luvassa pääasiassa oman harjoittelukauden kuulumiset ja ajatuksia jo talvesta sekä lopuksi muutama julkinen tunnustus huippu-urheilijan inhimillisistä piirteistä! ;)

Ei-kilpahiihtäjät ovat varmasti sitä mieltä, että viikko syyskuun puolenvälin jälkeen on turha vielä puhua talvesta. Sen sijaan me kilpahiihtäjät tiiraillaan jo tarkasti lumi- ja latutilannetta ainakin jäätikköpaikoissa, kuten Ramsaussa, jossa Suomen maastohiihtäjät ovat parasta aikaa jo lumilla. Me lennetään paikan päälle Itävaltaan viikon päästä lauantaina. Siitä se talvi taas alkaa! Ja siitä kun edellisen kerran hiihdin lumilla ei ole kuin 5 kuukautta! Eli kyllä se hiihtäjän kesä todellakin on aika lyhyt.

Tänään tein aamulla Kontiolahdella ehkä kesän viimeisen rulla-ampumahiihtotreenin, jos ei nyt ensi viikolle vielä yhtä reeniä sinne keksitä. Tuntui aika uskomattomalta ajatella, että kun (luultavasti) seuraavan kerran kurvaan stadikalle, siellä on jo (toivottavasti!) valkoista lunta ladulla ja penkalla pitää taas oppia könyämään pitkien suksien kanssa.

Kontiolahden Jäähdytetty Latu avataan 12.10. Ja sinne mahtuu niin kilpahiihtäjät kuin harrastajatkin nauttimaan lumiurheilusta, toivottavasti kuivassa syyssäässä.
Tosiaan vielä viikko Suomessa ja sitten suuntaan Ramsauhun reiluksi pariksi viikoksi, josta kotiudun 17.10.

Ensi viikolla heitän muutaman päivän keikan vielä Kainuussa. Käväsen kotona Ristijärvellä, valitettavasti myös vähän surullisissa merkeissä, kun pitää käydä jättämässä jäähyväiset meijän suomenajokoira Aatulle, jonka päivät täällä maallisella puolen alkaa olla täynnä. Aatu on asustanut meillä kymmenkunta vuotta ja vaikka mie sitä olenkin nähnyt aika vähän, niin on ilahduttavaa, kuinka se tunnistaa miutkin perheenjäseneksi ja haukkuminen loppuu kerralla, kun autosta noustuani tervehdin sitä tutulla äänellä. Aatun kanssa on myös kiva ollut pötkötellä joululomilla kotisohvalla ja katsoa telkkaria. Ajokoiraksi se on aina ollut ihan superleppoisa tyyppi ja aika monta pupuakin on tainnut ajaa veljieni ammuttavaksi.

Kainuun reissulla Vuokatissa on pysähtyminen syksyn ehkä kovimpaan paikkaan – mattotestiin. Henkisesti mattotestit on minulle aina olleet aika tiukkoja paikkoja, jännitän niitä jopa enemmän kuin talven kovimpia kisoja, koska silloin saadaan oikeasti mustaa valkoisella, että miten kesän treenikausi on onnistunut. Kisoissa näkee aina vain tuloksen suhteessa muihin ja sen, että miten kisavauhtinen liikkuminen sinä päivänä sujuu, mutta mattotesti kertoo tulosta aina ala-alueilta sinne maksimialueelle. Tässä vaiheessa kautta eniten toivoo, että pk-alue olisi kehittynyt toivottuun suuntaan kesän pitkillä lenkeillä ja myös vk-alue saisi olla jo kohtuu kuosissa.

Tänä kesänä olen tehnyt todella vähän tosi kovia harjoituksia, oikeastaan en juuri ollenkaan muuten, kuin mitä muutamissa kisoissa on tullut vedettyä. Joten odotettavissa on, että maksimikestävyysalue ei varmastikaan ole vielä ihan tikissä, mutta se on helppo saada nopeastikin nousemaan muutamilla kovilla treeneillä, jos vain pohjat pk/vk –on kunnossa.

Kesäharjoittelukausi on mielestäni muuten sujunut ihan odotetulla tavalla. Treenaaminen on edelleen ollut kivaa, syyskuun alun leiri Obertilliachissa sujui lähinnä pitkiä treenejä tehden, millä haluttiin varmistaa, että ylikunto ei vaan pukkaa päälle, jos lähdetään intoilemaan liikaa tehoilla tässä vaiheessa. Koskaan en ole siitä kärsinyt, joten toivotaan, että kyseinen olotila ei tule myöskään tulevaisuudessa kohdalleni. Viimeisen päivän vaelluksella meitä juoksi tervehtimään hevoslauma, kun kipusimmeporukalla kohti Spitzköfelen (2300m) huippua.

Elokuussa meillä oli liiton leiri Otepäässä, Virossa, jossa painotimme hyvän radan takia rullahiihtoa. Edellisten kesien tapaan olen yrittänyt tehdä treenejä mahdollisimman paljon jalkaisin ja rullahiiihtoa ei edelleenkään peruskuntokaudella ollut montaa kertaa viikossa. Punttitreenit ovat olleet ohjelmassa läpi kesän ja tänä vuonna olen muistanut tehdä salilla jotain vähän jaloillekin. Viime vuonna aloin välttelemään jalkaliikkeitä, kun lihakset kipeytyi niin helposti, mutta nyt olen sitten vain koittanut sietää lihaskipua, jota edelleen jalkapunteista tulee.

Tästä eteenpäin harjoittelu siirtyy yhä enemmän lajinomaiseksi, kun päästään aloittamaan hiihtäminen lumella Ramsaussa ja lisäksi tullaan varmasti tekemään nousutreenejä rullilla. Minulle perinteinen Pichl:n nousun testihiihto odottaa leirin loppupuolella. Se on sellainen reilut 20 minuuttia vapaalla mäkeen, pääosin kuokkaa, mutta jos sattuu kulkemaan ja olemaan kuiva asfaltti, niin wassuakin pitäisi pystyä tarjoamaan useampiin kohtiin. Tuloksia koskaan tuskin tulen julkistamaan täällä, mutta itselle sekin on mattotestin ohella tärkeä etappi, joka kertoo, ollaanko sitä kunnossa vai ei. Näillä ikävuosilla ei sovi enää odottaa isoja parannuksia aikaan, mutta jokainen parannettu sekunttikin olisi voitettu sekuntti!

Ampumapenkalla olen tänä kesänä viettänyt enemmän aikaa kuin aiemmin. Perusammuntaa ilman rasitusta olen tehnyt reilusti. Harjoituskertoja ei ehkä ole yhtään sen enempää kuin aiemmin, mutta nyt olen rohkeasti ampunut yhdessä treenissä enemmän laukauksia. Itse ampumiseen on tullut joitain pieniä muutoksi viime kaudesta, lähinnä makuulla. Tv:stäkin tulette näkemään, että nyt vaihdan lippaan polviasennossa, kun viimeiset kolme vuotta olen vaihtanut sen makuulla. Lisäksi kiinnitän käsihihnan myös valmiiksi polviasennossa. Silmäläppäni on muuttunut yksipuolisesta valkoisesta kaksipuoliseksi mustaksi (kuten monilla saksalaisilla on ollut jo kauan). Lisäksi takadiopteria on siirretty hieman taaksepäin ja etudiopteri on nyt säädettävä ja muutenkin vähän erilainen kuin viimevuotinen. Nyt siis voin valaistusolosuhteiden mukaan vaihtaa etureiän kokoa helposti, vaikka kesken kisan, jos sille tuntuu!

Olenkohan muistanut kertoa, että keväällä ostin aseeseen uudet raudat, joten piippu on nyt hopeanharmaa, mutta käytännön ampumiseen uusilla raudoilla ei ole ollut mitään vaikutusta. Tosin toivotaan, että uusi pyssy olisi vielä tarkempi kuin vanha! Aseen lukon kanssa on ollut hieman ongelmia, välillä se ei oikein tahdo mennä kiinni sujuvasti, joten siitä voidaan saada vielä pieni jännitysmomentti talveen, että miten se lähtee kylmässä toimimaan! Uskon kyllä, että siihen löytyy ratkaisu ja korjauskeinot, mikäli niitä tarvitaan. Pystyammuntaa en ole oikeastaan muuttanut mitenkään ja tukkiakin on tuunattu vain käsikahvan osalta, jota halusin entistä pienemmäksi ja nyt huomaan, että saan pidettyä sormilla tiukan otteen myös latausvaiheessa, joka toivottavasti parantaa sitten pitoa ja tuo lisää osumia. Tällä mennessä olen kesän aikana ampunut noin 12000 paukkua, joten toivotaan sen näkyvän talvella tuloksissa!

Uutta iloa ja ajatusmaailmaa ampumiseen on myös tuonut Hirven Juha, joka on ollut mukanamme niin Otepäässä kuin Obertilliachissa ja joka tullaan näillä näkymin näkemään mukanamme myös talvella joissain maailman cupin kisoissa ja ehkäpä mm:ssäkin. Juhasta huomaa, että hänellä on itsellään myös kilpa-ampujan tausta, eikä edes niin kovin kaukaa (ja tänäkin vuonna kävi hakemassa vielä sm-mitalin!) joten hän tuntuu ymmärtävän hyvin meijän ajatusmaailmaa kisatilanteessa ja myös totta kai myös treeneissä. Lisäksi hänellä on erinomainen taito asettaa juuri oikeita kysymyksiä ja itse pitää sitten mietiskellä sitä omaa tekemistä niin, että osaa antaa siihen vastauksen ja monesti ongelma ratkeaakin sitten siinä samalla. Ja jos joku luo itseluottamusta siinä penkalla, yhtään yliyrittämättä ja meitä huijaamatta, niin se on Juha. Oikein odotan jo sitä, että nään sen talvella putken takana pilkkihaalarissa palelemassa ja coolisti toteamassa jotain elämää suurempaa viisautta meille kohdistustilanteessa, jonka jälkeen ei voi muuta kuin toivoa ja USKOA siihen, että handlaa sen kisan ilman ongelmia ja jännitystä. Jääköön nähtäväksi meneekö se sitten todellisuudessa näin..?! ;)

Näillä eväillä siis lähestytään talvea, vielä ehtii paikkailla puutteita ja hioa suoritusta entistäkin paremmaksi. Uskon, että talvella tulee olemaan tiukkoja kilpailuja. Daria ja Tora on takuulla lyönnissä, samoin Ranskan ja Ukrainan tytöt, unohtamatta saksalaisia ja venäläisiä. Varmasti myös muutamia uusia nimiä tullaan näkemään niin kymppisakissa kuin podiumilla. Yksi heistä on varmasti treenikaverini tuolta Vuokatin suunnalta. Tässä vielä yksi kuva Obertilliachin leiriltä miun ja Marin ja Antin eräältä vaellukselta, jossa ehti hieman nautiskella maisemistakin!

Niin ja sitten niitä tunnustuksia. Miusta tuntuu kummalliselle soittaa esim. pizzeriaan, jos ei mainitse nimeään puhelun alussa. Siksi annankin sen yleensä aina Jarkon tehtäväksi ja näin viimeksi sunnuntai-iltana kun tilasimme pizzat kotiovelle. Kyllä, miekin syön pizzaa. Myös julkisesti. Ja nopeasta palvelusta 10% tippiä ihan italialaisittain, vaikka se tuntuukin kummalliselle antaa Suomessa. Pizzan syönnistä ”jäätiin kiinni” myös Obertilliachissa, kun kävimme leirillä pizzeriassa yksi ilta. Siellä paikalliset miehet oluttuopin äärestä osasivat lausua sukunimeni lähes oikein, kun bongasivat meijät pizzojen äärestä. Meillä juomana oli kokis. Eikä sillä kertaa tainnut olla ees likhtiä, kuten mielensäpahoittaja sen sanoisi.

Käyn myös ”hyvin julkisesti” hampurilaisravintoloissa, enkä häpeä sitä ollenkaan. Viime maanantaina jäimme kiinni siitäkin, kun myyjä (tutun tytär, jota en tuntenut) oli sattunut bongaamaan minut, kun tilasin paria kerrosateriaa kolmella hampurilaisella ja laittoi sanan kiertämään.. Samana päivänä meinasi lopulta hieman nolottaa, kun tinkasin kodinkoneliikkeessä imuria edellisenä päivänä päättyneen tarjouksen hintaan. Lopulta onnistuin saamaan esittelykappaleen ko. hinnalla ja päälle toivotukset hyvään kisakauteen! Imureita nyt ei vaan ole shoppailulistalla tuon tuosta, ja miehän menen kauppaan silloin kun on siihen aikaa, mutta en todellakaan halua maksaa (ainakaan kysymättä!) 70 euroa enempää kuin jos olisin ollut kaupassa edellisenä päivänä! ;-)

Mutta jos saatte miut kiinni irtokarkkihyllyltä ennen huhtikuuta, niin käykääpä muistuttamassa miuta karkkilakostani. Sen sijaan keksi- ja jäätelötiskeillä saatan haaveilla pitkäänkin ja ihan laillisesti, sillä oikean jätskin valitseminen on melkein yhtä suuri nautinto kuin itse jätskin syöminen!

Mukavia syysiltoja, nauttikaa vielä sulasta ja loistavista ulkoiluilmoista. Tänä aamuna oli vain +2c kun lähdin Kontsaa kohti, mutta sehän oli vain pukeutumiskysymys… Ja ei mennyt kauankaan, kun oli hiki ja vaatetta sai vähentää.

Vielä viikko lumille!

/Kaisa

ps. Myös muissa kuvagallerioissa hieman uusia kuvia. Ja kisakuumetta voi nostattaa vaikka kattomallatämän videon , johon on koottu viime miun talven parhaat palat. Ja jos Urheilukatu2 -ohjelma on vielä katsomatta, niin se löytyy tästä.