10.08.2012 kotona Joensuussa!

Miekin kotiuduin parisen viikkoa sitten Euroopan turneelta, joka oli oikein onnistunut reissu kaikin puolin. Paljon siihen meni rahaa, mutta toivotaan, että sijoitus kannatti ja sain reissulta paljon sellaista, niin henkistä kuin fyysistä, mikä kantaa hedelmää sitten ensi talvena ja seuraavanakin, kun itsekin saan taas toivottavasti pukea olympialaisten numerolapun rintaani.

Mie oon seurannut Lontoon kisoja ehkä vähän liiankin tiiviisti. Telkkari on auki koko ajan, ja meinaa muu tekeminen jäähä, kun liimautuu katsomaan mitä erilaisimpia lajeja. Eilenkin illalla tv meni kiinni vasta puolilta öin ja aamullahan sen sitten tunsi nahoissaan, kun piti lähteä reenaamaan aikasin, että ennätti hierontaan ajoissa. Onneksi iltapäivisin on ennättänyt nukkua päikkäreitä, mikä on minulle harvinaista kotioloissa, niin kohtuu hyvin on jaksanut hoitaa ne tärkeimmät, eli omat reenit.

Se hieno puoli noissa olympiageimeissä on, että telkkarista näkee paljon sellaista urheilua, mitä sieltä ei yleensä näe. Silti kyllä suosikkini on ollut yleisurheilu. En tiedä onko se enemmän tottumusta, mutta olen kyllä nauttinut paljon muistakin lajeista. Eniten olen nauttinut seurata urheilijoiden reaktioita onnistuneiden suoritusten jälkeen. Aika monta kertaa olen ollut sohvalla kyynel silmäkulmassa, kun voittaja on tuulettanut maalissa. Jokainen laji tarjoaa omalla tavallaan erilaista jännitystä. On ollut mukavaa ja mielenkiintoista katsoa urheilijoiden valmistautumista suoritukseen, rutiineja, haastatteluja ja kommentteja ennen ja jälkeen kisojen jne jne. En tiedä pitäisikö ottaa noista miesten pikamatkojen menijöistä mallia ja keksiä lähtöviivalle jotain käsimerkkejä. Hyvin näyttää niiden avulla tulosta tulevan! ;) On ollut mahtava asettua itse fanin asemaan, ihailla timmiinsä treenattuja kroppia, miettiä ampujien taitoa hallita hermonsa finaaleissa, ihmetellä kamppailulajien julmaakin karsintamenetelmää jne. Kyllä se urheilu vaan on hienoa!

Mutta itse sen parhaiten tiedän, kaikki ei ole pelkkää glamouria.. Sen kyllä taitaa tietää eräs toinenkin joensuulainen, joka Lontoon finaalissa juoksi, mutta ei maaliin asti. Ja myös toinen aitojen yli hyppijä tuolta vähän idempää. En tiedä olenko koskaan aiemmin tuntenut toisen urheilijan puolesta sellaista sympatian tunnetta kuin tällä viikolla Jukan ja X. Liun kohdalla. Mutta sekin kuuluu urheiluun, elämään, joka ei ole kaikille tasapuolista, mutta ehkä sen ei tarvitsisi samojen ihmisten kohdalla olla noin julmaa. Toivon, että he molemmat saavat vielä jostain voimia jatkoon ja pääsisivät kokemaan iloisia hetkiä myös kisaradoilla.

Lontoon kisoja on ollut hieman erilaista seurata nyt, kun itsellänikin on yksi olympiakokemus reilun parin vuoden takaa. Vaikka minulla ei olekaan Vancouverista mitään muuta hyvää henkilökohtaisella tasolla muisteltavaa kuin kylpypyyhe, jonka ostin matkamuistoksi, niin lopulta se oli kuitenkin tarpeellinen kokemus matkalla kohti Sotsia, josta toivottavasti on tuliaisena muutakin kuin turistikrääsää.

Suomalaisten kisoja näin median välityksellä sauranneena on pakko todeta, että aika paljon haloota on saatu aikaseksi monesta eri urheilijasta, olipa tulokset olleet mitkä tahansa. Välillä on tunne, että meillä täällä pohjolassa on tapana uhontaa olympiaurheilu ja urheilijat aina neljäksi vuodeksi ja sitten vähän ennen kisoja ruetaan hekumoimaan ja kaivamaan esiin monenlaista. Tai jos ei unohdeta välikisoja, mm:jä ja maailman cuppeja niin ainakin se itse työ, eli treenaaminen on unholassa. Uskon, että itse urheiljoille olympialaiset ovat nimenomaan aina neljän vuoden haaste. Neljän vuoden välein (joka on tosi harvoin!) on noin parin viikon ajanjakso jolloin on sellaiset kisat, mitä ei muulloin ole, mutta se ei tarkoita, että kisoihin valmistauduttaisiin vain edellinen vuosi tai viimeiset viikot. On ihan turha kehua viimeistelyleirin täydellistä onnistumista, jos sitä ennen on neljä vuotta onnistunut vähän niin ja näin. On varmasti paljon helpompi luottaa itseenä neljän vuoden kuin neljän viikon onnistuneen treenin jälkeen.

Välillä tuntuu, että myös minun lajissani kaikki toiminta on meillä vähän turhan lyhytjänteistä. Sotsin kisat tulee olemaan korkealla ja kestävyyslajin urheilijalle se tarkoittaa, että ilmanalaan pitäisi sopeutua mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Keskieurooppalaiset asuvat siinä korkeudessa jatkuvasti, me täällä merenpinnalla emme. Sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on kaikilla oma prosessinsa, mutta ei se käy hetkessä ja mitä useammin kropan siihen totuttaa, mitä enemmän niissä korkeuksissa treenaa ja kisaa, sitä viisaampi on, miten oma kroppa siellä käyttäytyy. Mikä toimii, mikä ei. Tänä vuonna ilman omaa pitkää leiriäni keskieuroopassa en olisi saanut tuntumaa siihen vasta kuin syyskuussa reilun viikon ajan ja lokakuun alussa toinen samanlainen pätkä. Mielestäni aika vähän, liian vähän? Tiedän, että monella muulla ampumahiihdon maajoukkueella “Sotsi-projekti” on ollut käynnissä jo kauan. Ja etenkin tänä ja ensi kesänä leirit tähdätään Sotsin kisapaikan korkeuteen. En tiedä miten Suomi tekee… Ei oo tainnu kukaan vielä miettiä. Paitsi mie omassa päässäni…

Totesimme Jarmon kanssa keväällä, että parasta psyykkistä valmennusta on olla hyvässä kunnossa. Kun tietää kisoihin lähtiessä, että treenit on sujuneet, taulut on kaatuneet ja terveystilanne ja asiat kotona on hyvin, voi olla rauhallisin ja rennoin mielin. Kisapäivänä, kun vielä suksia testatessa voi tutun ja luotettavan suksihuoltajan kanssa todeta, että nämä on muuten huippukapulat tänään ja kohdistuksessa ampumavalmentaja kertoo kaikkien laukausten olevan riittävän hyviä kaatamaan taulut, niin mitäpä enempää sitä voi tehdä. Tulos on sitten mikä se on. Joskus se riittää suomalaisellakin voittoon, joskus sijaan 87. Mutta siltikin, sen sijan 87. takana on vielä monta olympialaisiin osallistujaa ja vielä paljon pitempi lista niitä, jotka sinne kisoihin eivät ole edes starttiviivalle päässeet ja silti hekin ovat varmasti sen neljä vuotta tehneet töitä kisat ja menestyminen siellä mielessä. Kumpa tämä muistettaisiin, kun alkuerissä karsiutuneita mollataan…

Mutta tuohon neljään vuoteen mahtuu paljon asioita, jotka voisi tehdä vielä paremmin. Meillä suomalaisilla urheilijoilla voisi olla paljon suurempi tukijoukko. Me voisimme olla oikeasti ammattiurheilijoita, jotka elää urheilulla, riippumatta tuleeko olympialaisista mitali vai ei. Meidän valmentajille voisi joku maksaa palkkaa, niin että hän voisi olla läsnä jokaikisessä treenissä ja vahtia, että tekniikkavirheitä ei pääse syntymään. Meillä voisi olla fysioterapeutit, lääkärit, psyykkiset valmentajat, huoltojoukot, kaikki koko ajan lähellä ja mukana yhteisessä olympiaprojektissa. Mutta meillä ei ole. Tai on, jos urheilija yksin pystyy ne kaikki kustantamaan. Harva, jos kukaan meillä täällä siihen pystyy. Aika monella tuolla kisoissa pärjänneellä on nämä asiat hoidettu liittojen ja valtion taholta kuntoon. Hyvin monessa maassa huippu-urheilu on arvostettu ammatti, siihen me emme täällä Suomessa pääse varmasti koskaan, emme edes jääkiekossa, vaikka siinä järjestelmämme on varmasti kaikista pisimmälle viety ja kestää kansainvälisen vertailun. Yksilöurheilijat ovat heikoimmassa asemassa.

Meitä täällä Suomessa ei ole kuin 6 miljoonaa, se on vähän kun vertaa moneen muuhun maahan. Suurempi ihmismäärä takaa aina enemmän lahjakkaita urheilijoita ja ennen kaikkea lajista kiinnostuneita ja sille elämänsä antavia urheilijoita ja heille ammattitaitoisia valmentajia ja muita apujoukkoja. Yksilöurheilukaan ei koskaan ole täysin sen yksilön työn tulos. Tai ainakin hyvin harvoin. Me vaan olemme jotenkin kulttuurissamme siihen kasvaneet ja tottuneet, että ihailemme niitä eniten, mitä surkeammista olosuhteista on lähdetty ja voitettu se mitali. Vaikka itsekin sitä ihailen, koska ei ole miunkaan alkutaival kovin ruusuinen ollut, toivoisin kuitenkin, että Suomessa löydettäisiin se asenne, että huippu-urheilu on työtä siinä missä muukin. Toivoisin sille yleisesti lisää arvostusta kahvipöytäkeskusteluissa ja toivoisin, että tuloslistaa luettaessa nämä lähtökohtamme muistettaisiin. Toivoisin myös erilaisten järjestelmien tähtäävän panostustaan enemmän siihen urheilijan neljän vuoden arkeen olympialaisten välissä, kuin sitten siihen kahden viikon jaksoon kisojen aikana. Mitä iloa on joukkueen psyykkisestä valmentajasta kisoissa, jos ei ole koskaan aiemmin häntä edes nähnyt? Tai tuntemattomasta hierojasta uran tärkeimmissä kisoissa? Mutta kun meillä ei ole kaikkiin lajeihin isoa joukkuetta, kompromisseja on pakko tehdä, mutta se voi vääjäämättä vaikuttaa tuloksiin. En minä ainakaan tuntenut oloani kovin mukavaksi Vancouverissa plintillä maatessani, kun aivan tuntematon hieroja teki kisoihin viimeistelevää ravistelua. Asiaa ei oltu ehkä mietitty kabineteissa ihan loppuun asti?? Tosin ei ne kisat siihen kaatuneet… Ehkä ne kaatu siihen noro-virukseen (tai vastaavaan) jonka sairastin Italiassa 3-2 viikkoa ennen kisoja, kun liitollamme ei ollut lääkäriä reissussa ja pääsin kotona kunnalliseen ensiapuun vasta yli viikon oksennettuani ja jo laihduttuani sen kolme kiloa. Voi miettiä jonottaiskohan Usain Bolt paikallisella terveysasemalla vastaavassa tilanteessa??! ;)

Mutta pienestäkin voi ponnistaa. Minä ainakin muistan sen Grenadan 400 metrin voittajan. Ilmeen, eleet, mutta en nimeä. ;) Luin wikipediasta, että siellä on vain 100 000 ihmistä koko maassa ja siitä joukosta, josta varmasti suurin osa on joko mummoja tai vauvoja löytyy maailman nopein 400 metrin juoksija! Huikeaa ja varmasti koko Grenada seisoo ylpeänä juoksijansa takana. Hän vei sen pienen saarivaltion maailmankartalle näissä kisoissa maan ensimmäisenä olympiavoittajana! Mutta sen enempää tai vähempää en väheksy niitä kiinalaisia tai jenkkejä, jotka ovat tehneet uskomattomat tuntimäärät töitä jo alle 5-vuotiaasta asti vain olympiamitalin voittaakseen. Heidän järjestelmänsä, tuki ja maan arvostus huippu-urheilua kohtaan mahdollistaa sen, että sieltä löytyy osaajia moneen eri lajiin. Matkalla on varmasti karsiutunut enemmän kuin moni pois, koska eivät mahdu maan joukkueeseen, mutta silti hekin pystyvät olemaan ammattiurheilijoita. Se on heidän tehtävänsä, jonka valtio järjestelmineen mahdollistaa, niinkuin toisten tehtävä on olla kunnanlääkäri tai poliisi tai opettaja, valtion ammatteja nekin. Uskon, että kaikkia meitä tarvitaan tämän maailman pyörittämiseksi. En tiedä olisiko kuntourheilua ilman huippu-urheilua? Ja ilman kuntourheilua me kaikki tarvitsemme.

Tämmöisiä olen miettinyt. Pohdiskelu varmaan jatkuu, paljon voi näköjään oppia urheilusta ihan tv:täkin katsomalla! Erityiset onnittelut vielä niille kaikille britti-voittajille, jotka ovat saaneet kokea sen voiton tunteen kotikisoissaan. Hienoa toimintaa koko maan urheilujärjestelmältä! Jos mie olisin kesälajin edustaja, haluaisin olla 7-ottelija. Monipuolista harjoittelua, ja jos joku laji hieman epäonnistuu, seuraavassa voi koittaa paikata. Mutta geenini eivät kyllä puolla missään 7-ottelun lajissa onnistumista! Parhaiten miulle varmaan sopis maantiepyöräily tai maratonjuoksu. Jos osaisin uida yhtään paremmin, niin ehdottomasti valitsisin triathlonin. Ehkäpä joskus vielä koitan noita kaikkia vähän vähemmän tosissani!

Mukavaa viikonloppua ja nautiskelkaa kisojen viimeisistä päivistä!

Maanantaina kohti Otepäätä maajoukkueleirille!
Tässä vielä reissun leirifiiliksiä kuvina lepopäivänä Cortinasta ja sauvikselta Obertilliachista.

/Kaisa