Ensin minun varmaan kuuluisi esittää pahoitteluni siitä, että tämä päiväkirjan kirjoittaminen ei ollut kuluneella kaudella oikein voimissaan. Ehkäpä te olette kuitenkin sen verran seurailleet eri medioita, että tulokset kisasuorituksista ovat käyneet selviksi ja se kai kaikkia eniten kiinnostaa, että miten lujaa se suksi kulkee ja miten niihin täpliin osutaan. No kulkihan se ja eihän niihin osuttu. Se kai olisi se yksinkertaisin analyysi menneestä kaudesta. Enkä kyllä aio nytkään sen enempää siihen täällä pureutua, katse on tiukasti eteenpäin, kohti ensi talven lumia, jotka sieltä aikanaan (toivottavasti ei vielä moneen kuukauteen!!) taas taivaalta sataa ja mm. Sotsin Olympialaisia. Viime talvena Sotsiin satoi lunta näin paljon.

Olympialaiset on sellaiset kisat, että niistä puhutaan paljon, miun mielestä ihan liikaa, jo etukäteen. Varsinkin suomalaisilla ja varmasti monilla muillakin on tapana jakaa mediassa ne mitalit jo paljon ennen kisoja, viimeistään ensimmäisten Lapin hiihtokisojen jälkeen on jo lähes 100% varmaa, kuka hiihtää mitaleille. ;) Onneksi urheilu ja elämä on arvaamatonta. Koskaan, ei koskaan, voi tietää etukäteen kisojen tuloksia ja se tästä elämästä ja urheilusta tekee sen kaiken arvoista. Vaikka kaikki menisi ihan täydellisesti tästä hetkestä aina helmikuuhun asti, vaikka voittaisin kaikki maailman cupin osakilpailut ennen Sotsia, ei voi olla yhtään varma, että voitan siellä. Sama pätee kaikkiin muihinkin urheilijoihin ja urheilulajeihin. Todennäköisyyksiä voi toki laskeskella, mutta siltikään ne tilastot eivät osaa kertoa sitä luistaako minulla sinä päivänä suksi ja tuleeko minulle syöttöhäiriö penkalla, joka ratkaisee sen kymmenyksen tai sekunnin, mikä mitaliin tai voittoon olisi tarvittu… Tai jännittääkö minua sinä päivänä niin paljon, että koko kroppa tärisee ja ammun kaikki ohi. Heh! Välillä nautin masokistin lailla ehkä juuri eniten siitä, että mitään ei voi tietää etukäteen. Kaikkemme tehdään tärkeässä paikassa onnistumisen eteen, mutta silti voi tapahtua mitä vaan! Jännittävää ja niin ihanaa! Ja kaikki muut urheilijat tekevät samoin. Ja vain yksi voittaa. Ja senpä takia urheilu ja sen seuraaminen onkin niin suosittua. Siinä voi kotisohvalta käsin tv:tä katsomalla nostaa päivän jännitystason aivan eri lukemille. Joten voitte vaan kuvitella, mitä se on siellä itse suorituspaikalla…!

Edellä mainittuun kappaleeseen perustuen en aio tänä kesänä ihan hirveästi miettiä etukäteen Sotsia, käydä sitä latua mielessäni läpi tai ampua niitä pikakisan tai takaa-ajon ampumapaikkoja. Haluan olla tuore ja täynnä energiaa ja intohimoa kun menen sinne paikalle. Jos olen läpikäynyt sen jo liian monta kertaa mielessäni tai harjoituksissani, niin ihan varmasti joukkoon on sattunut niitä epäonnistumisiakin, jotka voi sitten tulla varoittamatta mieleen siellä paikan päällä.

Tällä kertaa kuitenkin matkaan Olympialaisiin (jos minut sinne ylipäätään valitaan, sitäkäänhän ei koskaan tiedä!) vähän turvallisemmin ja tutummalla fiiliksellä kuin viimeksi, kun olen nyt kerran sen rumban nähnyt mitä se luultavasti tulee olemaan ja olen viime talvena käynyt siellä paikan päällä, joten tiedän ladun kurvit ja muutkin paikat ovat jo tuttuja. Se on kyllä etu. Tässä kuva kisakylästä. Uusi paikka on aina uusi ja vieras paikka ja ampumahiihtäjälle varsinkin siitä on varmasti apua, että on saanut kyseisessä paikassa jo muutaman kisan hiihtää ja tietää mm. sen millainen on lähestyminen penkalle. Sitten vaan peukut pystyyn ja toivotaan, että sumu ei tule meijän kisoja sotkemaan. Mutta se Sotsista, kisat tulee vaikka niistä ei hössöttäkkään.

Kevät meni ihan mukavasti. Kisakauteni jatkui aina huhtikuun puoleen väliin asti. Tässä vielä fiiliksiä Oulun ampumahiihdon SM:stä ja Rukan maalisuoralta. Sen jälkeen oleilin kotona, otin rennosti, hoidin toimistohommia, jotka ei näytä loppuvan koskaan, hoidin pientä takapihaani, jossa nyt tulppaanit kukkii ihanasti ja nyt odottelen milloin istuttamani kirsikka- ja luumupuu alkaa kukkia. Toivottavasti ehdin nähdä sen ennen kuin automme nokka kääntyy kohti etelää ja Alppeja kesäkuun puolen välin kieppeillä. Niin ja kävinhän mie vähän lomallakin. Muunmuossa Lintsillä testaamassa miun uuden ampumapelin. Viikon breikki olikin tarpeen, sillä sai tehtyä itselle selväksi sen, että kausi 12-13 on nyt paketissa ja uusi kausi 13-14 voi alkaa. Pari edellistä kevättä menikin vähän sumussa vaan kotosalla ja juostessani aika monenlaisessa tapahtumassa. Nyt kun ei tullut mitaleita talvella, niin oli huomattavasti rauhallisempi kevät ja olen siitä tosi iloinen. Eli kaikessa on aina puolensa ;)

Uusi harjoituskausi on käynnistynyt siis kotitreeneillä täällä Joensuussa. Säät ovat olleet tosi suosiolliset ja tällä viikolla suurin osa treeneistä sujuikin jo shortseissa ja t-paidassa. Mahtavaa! Myös ampumapenkalla on huomattavasti enemmän kivaa kun aurinko paistaa eikä sada vettä. Ase ja ammuntaan liittyvät jutut pysyvät hyvin pitkälti ennallaan. Mitään uutta ei tänä vuonna lähdetä kokeilemaan, luotetaan siihen, että homma on jotakuinkin hallussa jo nyt ja treenaamalla se vaan paranee. Kauden jälkeen tuli kevätlumilla ammuttua aika paljonkin ja sain muutamasta jutusta kiinni ja lamppu syttyi päässä toivottavasti sen verran kirkkaasti, että nyt kun sitä kesän hioo ja huoltaa, niin se loistaa vielä talvellakin sitten parempina tuloksina. Kesän ajan tulen treenailemaan enemmän tai vähemmän ”omalla tiimilläni” eli varsinaisesti liiton ryhmäleirityksen ulkopuolella. Syyskuusta eteenpäin sitten tarvin apuja myös sieltä suunnalta kun Jarkko ja Jarmo menevät oikeisiin töihin eivätkä voi auttaa minua enää päivittäin. Siitä tuo opettaja-valmentaja-huoltaja-poikaystävä –kuvio on toimiva, että niillä on viikonloput vapaat ja kohtuu pitkät lomat, että joutavat sitten harrastamaan miun kanssa tätä sporttia. Kiitos siitä taas kerran heille, että jaksavat olla mukana.

Mie olen jo kyllä sen verran vanhakin, että jotenkin tällaisen suht lyhyen tauon jälkeen tuntuisi aika haastavalta lähteä taas minuuttiaikataulun mukaan elämään leireillä, missä se on välttämättömyys, kun on isompi porukka. Nautin siitä, että minulla on kesällä omalla porukalla/yksin treenatessa vapaus saapua paikalle viis yli yhdeksän, jos sille tuntuu, eikä tasalta. Eikä siitä seuraa mitään rangaistuksia mistään suunnasta ;) Vaikka luonkin omilla leireillä ja päivittäin kotona itselleni aikatauluja, mikä on myös pakko, että ehtii päivän aikana tehdä kaiken tarvittavan, myös lepäämisen, niin olen siitä aikataulutuksesta vastuussa vain itse itselleni. Ja niin kummallista kuin se onkin omista säännöistä tmv. lipsumista on paljon vaikeampi hyväksyä kuin toisen tekemistä ehdoista luistamista. Joten lopulta ne omat leirit on myös hyvin pitkälti minuuttiaikataulujen mukaan menemistä… tosin junailen seuraavan päivän aikataulut vasta aina edellisenä iltana. Ehkä kirjoitan näistä joskus sitten leirillä ollessani.

Edelleenkään en lupaa päivittää kuulumisiani kovin usein, en viihdy tietokoneen ääressä kuin pakolliset pahat ja uutisten lukemiset, ja mielestäni tämä elämäni ei ole niin paljon actionia täynnä, että siitä riittäisi kerrottavaa julkisesti kovin usein. Tai sitten kun silloin tällöin jotain aina tapahtuukin, niin en mie koneelle ehdi ja nautin siitä ihan itseksenikin vaikka on todella kivaa, että seuraajia niin facebookissa kuin sitten muutenkin, riittää paljon. Kaikki kannustus on tarpeellista, koska ei tämä aina niin ruusuilla tanssimista ole… mutta uskokaa tai älkää, niin (lähes) jokainen viime talvenkin ohilaukaus oli tähdätty ja kovasti uskoin, että tähtäsin tauluun… mutta kuten alussa kirjoitin, elämä on täynnä yllätyksiä ja ampumahiihdon harrastaminen tai seuraaminen on yksi oivallinen tapa lisätä elämäänsä vähän jännitystä!

Lämmintä ja sporttista ja jännittävää kesää kaikille!!

/Kaisa

P.S. Tulevan tiistaina iltarastit ampumahiihtostadionin läheisyydessä.. Saa nähdä löydänkö taas kaikki rastit! Ja tietysti pisin A-rata. Arvioitu treeniaika tuolle juoksukävelylenkille noin puolitoista tuntia. Menee yleensä pitkäksi, kun on kyse suunnistamisesta ;)