Otan päivän kolmannen närästyslääkkeen. Korventaa ja vatsalaukun perukoilta ruokatorvea pitkin nousee napalmia vasten kitalakea. Ei, en ole juonut liikaa kahvia tai ahminut chiliä – olen työyhteisökoulutuksessa.
Auditorion edessä on harmaaseen jakkupukuun sonnustautunut nainen, joka on alaisvalmennuksen ammattilainen. Alku on hieman kiusallinen, sillä hän ei saa mikrofonia eikä videoprojektoria päälle ilman vahtimestarin apua. Vaikuttaa siltä, että hän ei edes tosissaan yritä. Hieman myöhemmin hän kertoo miten tärkeätä on se, että työntekijä osaa käyttää työvälineitään. Ei kovin vakuuttava alku.
Hän kertoo tylsää ja matalapalkkaista tehdastyötä tekeville ihmisille, että työ on elämän tärkeimpiä sisältöjä. Hän jatkaa, että ihminen voi itse vaikuttaa työympäristöönsä jos vain haluaa – muutos lähtee itsestä. Naurahdan ääneen ja ajattelen, että jos minun työnkuva on elämälleni erityisen merkityksellinen niin elämälläni ei taida olla juurikaan merkitystä. Työni voisi luultavasti, pienellä koulutuksella, tehdä muutama muukin ihmisapina, ja palkan voisi maksaa banaaneilla. Lukutaito on toki toivottava, mutta ei välttämätön.
Pian selviää, että hänen oma kokemuksensa tehdastyöstä perustuu yhteen kesään, jonka hän oli opiskellessaan viettänyt broileritehtaalla. Hänellä ei ole mitään käsitystä tehdastyön lainalaisuuksista, saati vallitsevasta työkulttuurista. ”Jos ei osaa on helppoa olla opettaja” -fraasi näyttää pitävän paikkansa. Hän jatkaa sisällötöntä puhettaan ja me duunarit vaihdamme hämmentyneitä katseita. Esimiehet hymyillen nyökyttelevät eturivissä: ”kyllä, kyllä.”
Tuska loppuu: kahvitauko ja tupakat. Sitten eteemme astuu mies. Hän on päättänyt näyttää, että kuuluu meidän joukkoomme. Edellisenä päivänä hän ostanut Dressmannilta flanellipaidan, jonka on napittanut ylös asti ja työntänyt helman syvälle housuihinsa. Hän esiintyy rehvakkaasti: heittää kuluneen attaseasalkun pöydälle, pitää toista kättä farkkujen syvällä taskussa ja sanoo välillä perkele – väärässä kohtaa lausetta. Hänen onnekseen av-laitteet sentään ovat jo valmiiksi päällä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua selviää, että hän saattaa edustaa ay-liikettä; hän varmistaa, että kuuluvathan kaikki liittoon. Pidättelen itseäni. Haluaisin kertoa, että ennemmin sahaan käteni katki tylsällä sahalla kuin liityn hänen edustamaan liittoon. Avautumisen sijaan tyydyn piirtämään Esko Valtaojan karrikatyyrin ohjelmamonisteen alareunaan. Odotan sisältöä puheeseen, mutta se taisi poistua yhtämatkaa miehen uskottavuuden kanssa jo alussa. Ilmeisesti ilmastointihormista, sillä auditorion ovi on kiinni teljetty.
Vuorovaikutuskoulutus on kiusaamista. Kohteeksi joutuu täyteen tatuoitu työparini, jonka kanssa olen tehnyt saumattomasti töitä useamman vuoden – ilman pienintäkään ongelmaa. Hän on paras työkaveri, joka minulla on koskaan ollut. Kouluttajan mielestä hänen elekielensä kertoo, että hän on torjuva, ja se on uhka työyhteisöllemme. Ystäväni torjuntareaktio ei ole ihme, sillä jokainen tervejärkinen ihminen torjuu ylipirteän oudon ihmisen, joka kutsumatta tulee kiinni iholle. Minusta kouluttaja syyllistyy päällekarkaukseen.
Työterveyden setä puhuu työssä jaksamisesta. Se onkin tärkeä aihe. Ikävä kyllä tarjotut työkalut ovat todellisuudesta irrallaan. Pitää elää, harrastaa ja syödä säännöllisesti. Se varmasti on totta, mutta vuorotyöläiselle nämä eivät ole mahdollisia. Maan kiertoradalta irtaudutaan siinä vaiheessa kun hän kertoo, että mieltä painavat murheet pitää kirjoittaa paperille ennen nukkumaanmenoa. Pluto ohitetaan kun hän kertoo, että pitää olla positiivinen ja ajatella, että tuleva päivä on aina edellistä parempi. Huomautan, että tämähän tarkoittaa sitä, että elämäni ensimmäinen päivä on ollut elämäni surkein päivä. Hän ei arvosta joviaalia huomiotani.
Nämä koulutukset/valmennukset olisivat ehkä tarpeellisia, mutta niistä puuttuu sisältö. Ne perustuvat löyhään retoriikkaan sekä esiintymistaitoon, joissa osa toki on taitavia. Yli tusinan valmennuksen, koulutuksen tai vastaavan jälkeen minulle ei ole jäänyt käteen mitään – paitsi se närästys. Olen ollut myös vastaavissa sosiaali- ja hoitoalan koulutuksissa. Myös ne ovat yhtä köyhiä sisällöltään, mutta niissä lisäksi värjätään silkkihuiveja, huovutetaan ja piirretään elämänkaari.
6 kommenttia
Ja jos minulle vielä joku koutsaaja sanoo. Keskity hyviin ja positiiviisiin asioihin, ohjeeksi epäkohtiin niin otan varmistimen pois sanamutkastani.
Puhuko kukaan mukavuus ja epämukavuusalueesta. :)
Totta kai, lisäksi pitää fokusoida.
Onko nyt kyse siitä, että kouluttajat olivat huonoja vai siitä, että tuollaista koulutusta on lopulta ihan turha järjestää teidän tehdastyöyhteisölle? Itse olen järjestellyt työkseni suuren kunnan henkilöstölle koulutuksia (johto, asiantuntijataso ja työntekijätaso) ja paskanpuhujat kyllä erottuvat kouluttajista varsin nopeasti. Sen sijaan oikeasti hyvät kouluttajat saavat viestin perille riippumatta siitä millainen on kohdeyleisö. Voin lämpimästi suositella pariakin sellaista sinun HR-henkilölle seuraavaa koulutusta varten! *nauruhymiö*
Kyse on oikeastaan molemmista seikoista. Uskon, että hyviä kouluttajia ja koulutuksiakin on olemassa. Niitä vain ei ole osunut kohdalla, ei tehdashommissa, eikä sos- ja hoitoalalla. Syyhän on myös HR-henkilöissä, sillä heitä ei juurikaan tunnu kiinnostavan, se mitä työntekijätaso kaipaisi.
Osa tietenkin viihtyy näissä tilaisuuksissa, mutta sitten on meidän nurisijoiden joukko, joka haluaa miettiä koulutuksen jälkeen muutakin kuin, että olipas hyvä puhuja. Olen esittänyt kritiikkiä myös noissa tilaisuuksissa, mutta se otetaan melko nuivasti vastaa – jopa ohitetaan täysin.
Suurimmat ongelmat siinä työympäristössä, jossa työskentelen pyörivät sen ympärillä, että vaikkapa toimihenkilöiden ja tuotannontyöväen välille on jostain syystä tahattomasti syntynyt vastakkainasettelu. Tämähän haittaa kaikkea aina informaationkulusta yleiseen viihtyvyyteen. luoden turhia ja lapsellisia ennakkoluuloja.
En voi välttyä ajatukselta, että koulutuksia ja valmennuksia järjestetään usein vain siksi, että muutkin pitävät niitä. Tällöin tarve ei synny itse tarpeesta vaan jonkilaisesta trendistä. Ehkä juuri tästä syystä meidän koulutuksemme ovat oleet melko luokattomia.
Nimenonaan, henkilöstöltä pitäisi ensi kysyä, että miten menee. Sitten kun tuotannon väestä 85% vastaa, että mua nyppii tuon toimihenkilön naama ja päteminen (ja tietysti sama toisinpäin), HR-henkilö tekee siitä analyysin ja esittää sen kouluttajalle, joka taas rakentaa koulutuksen sen mukaisesti ja yrittää etsiä ratkaisuja tähän ongelmaan. Koulutuksia ei pidä järjestää siksi, että se on muodikasta ja nykyaikaa. Jari Sarasvuon ja muiden ”etsi oman elämäsi sankari” -tyyppisten puhujien aika on mummiälestä jo ohi.