 Tere Sammallahti la 19.04.2014 |
Kristilliset vanhemmat ovat taas pyhien aikaan kovan paikan edessä, kun pitäisi keksiä jokin keino siirtää kristillistä mytologiaa perimätietona jälkikasvulle. Ongelmaksi monet vanhemmat eivät näe sitä, että koko tarina on valetta vaikka jo 8. käsky kieltää kristittyä valehtelemasta. Ongelma on se, että pääsiäiseen liittyvä mytologia on sadistisuudessaan jotain niin karmaisevaa, että se aiheuttaa aikuisillekin ahdistusta. Silti osa vanhemmista haluaa altistaa pilttinsä näille kauhutarinoille mm. viemällä heitä katsomaan ristiinnaulitsemisnäytelmää. Tässä valossa kysymys siis onkin; kuinka pahoinpidellä lasta henkisesti jättämättä pysyviä traumoja?
Asian pähkäily on verrattavissa siihen, että miettisi vievänsä lapsen katsomaan Jammu Siltavuori-rekonstruktiota. Mietitkö koskaan, että miten voisit tutustuttaa lapsesi Saw-elokuvasarjalle tai muulle vastaavalle viihteelle? Jos et, miksi et? Jos kyllä, miksi? Minusta tällaisten neuvojen kyseleminen on korkeintaan merkki siitä, ettei kyseinen aikuinen ollut alunperinkään henkisesti kypsä vanhemmaksi. Ymmärrän kyllä, että netistä kysellään esimerkiksi miten lapselle olisi helpointa opettaa luistelua, miten helpotetaan kipuja hampaiden puhjetessa tai hankitaan pedagogisia neuvoja asetettaessa rajoja uhmaikäiselle. Haluaisin kuitenkin ainakin kuvitella eläväni maailmassa, missä normaaleilla aikuisilla olisi sen verran älyllistä kapasiteettia, että pystyisivät miettimään omilla aivoillaan kannattaako lapsia piinata groteskeilla tarinoilla kidutuksesta ja kuolemasta. Eihän minulla lapsia ole enkä näin ollen tietenkään voi tietää yhtään mitään mistään lapsiin liittyvästä. Heitän silti tällaisen ajatuksen ilmoille: Jos et vanhempana tiedä miten saattaa lapsesi ”turvallisesti” alttiiksi tällaiselle väkivaltaviihteelle, niin voisiko se olla alitajuinen viesti siitä, ettei lapsesi todellisuudessa ole valmis käsittelemään tämän kaliiperin asioita? Kysy itseltäsi; miksi lapsellesi on tärkeää tietää pääsiäisen väkivaltaisesta kristillisestä mytologiasta senkin uhalla, että se vaikuttaa hänen henkiseen hyvinvointiinsa negatiivisesti? Minusta on myös aika erikoista, että Jeesuksen kärsimysnäytelmän juhlistamista varten kyseinen tapahtuma rekonstruoidaan ja ristillä kuolleen uhrin fanittajat palvovat tätä teloitusvälinettä pyhänä symbolinaan. Kirkko & Kaupunki-lehden kuvassa krusifiksia tuijottavan kuusivuotiaan tytön ilme puhuu mielestäni enemmän kuin tuhat sanaa. Karua kieltään puhuu myös artikkelissa esitetyt kuvailut lasten reaktioista kristilliseen perimätietoon. Rakensin alla olevan analogian teille, jotka ette ymmärrä miltä pääsiäisen vietto, ja uskonnon harjoittaminen yleensä, näyttää näin uskonnottoman silmiin: Kuvitelkaapa holokaustin muistopäivä, jolloin Senaatintorille rakennetaan kaasukammiot ja polttouunit, jotta ”juhlaan” liittyvät kauhut voidaan uudelleennäytellä. Veisittekö lapset katsomaan? Miltä näyttäisi teidän silmiinne, jos osa suomalaisista kantaisin Zyklon B-kanistereiden miniatyyreja kauloissaan ja lapsille annettaisiin hypisteltäviksi kaiverroksia Mengelen kokeissa tai teloituspartioiden edessä kuolevista ihmisistä? Saman analogian saa tarvittaessa rakennettua esimerkiksi Jonestownista, Mika Murasen tapauksesta tai vaikkapa Korkeimmasta Totuudesta. Sanottakoon näin loppuun, että minusta hengellisyys on hieno juttu, jos aikuinen ihminen kokee siitä jotain positiivista saavansa. Onko kuitenkaan mieltä piinata lapsia näillä kansantaruilla, joiden rationaalinen käsittely on selkeästi monille aikuisillekin vaikeaa? PS. Jos kuitenkin haluat kertoa lapsellesi pääsiäisestä, niin olen avannut sen niin kuin se minulle kristillisessä kontekstissa näyttäytyy:
Totuudessa pystyttelevä halunnee kuitenkin kertoa lapselleen pääsiäisestä seuraavan version:
Oletettavasti molemmat versiot herättävät lapsessa kysymyksiä, joiden puimisessa osa viikonlopusta kuluu rattoisasti. Ihmeellistä kyllä, tuo ensimmäinen versio ei herätä osassa aikuisväestöstä minkäänlaisia kysymyksiä. |
10 kommenttiaKommentoi |
Hmmmm…. tuleepa mieleen jollaki nettipalstalla ollut hyvinkin tuohtuneen äidin kirjoitus, kun isä oli fileerannu ahvenen lapsen nähden…….
Minusta ahvenen ja Jeesuksen fileerauksella on ero.
Meillä täällä pohjoisessa opetetaan jo pienenä mikä on ruokaa ja miten sitä saadaan. …kalastetaan ja metsästetään. Eläimen nylkeminenkin opetetaan jo hyvin nuorena eikä se tuota lapsille mitään erityisiä traumoja kun se on kerrottu että se on ruokaa jota me syömme että elämme. Mutta en näyttäisi lapselle kuollutta ihmistä ripustettuna puuhun nauloilla. Siitä olen Jeren kirjoituksen muötä samoilla linjoilla.
Eipä mulle oo mitään traumoja jääny tästä tai muistakaan saduista ja onhan tossa totuuttakin mukana. Tuskin noista jutuista traumoja jää nykyajan lapsillekkaan. Turhaa nipotusta.
Minä tuin pohdintani noissa lehtiartikkeleissa mainittujen vanhempien huoleen lastensa henkisestä hyvinvoinnista. Se, että jollekulle muulle ei ole jäänyt niistä traumoja ei tarkoita sitä, että asia on kaikkien kohdalla tismalleen sama.
Hyvää pohdintaa. Olisiko tässä esimerkki kasvatussosiologisesta kontrolliteoriasta?
Tuosta Mark.15:34 -kohdasta sen verran, että Markuksen evankeliumin kirjoittaja ei ajatellut Jeesuksen olleen Jumala. Ajatus siitä, että Jeesus on osa kolmiyhteistä Jumalaa syntyi vasta paljon myöhemmin.
Tosin Jeesusta tulkittiin antiikissa hyvin monella eri tavoin. Usein monoteistisen (tarkoitan tässä juutalaisia ja juutalaiskristittyjä ns. alkukirkon edustajia) uskonnon uskotaan tarkoittavan sitä, että on vain yksi jumala. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa vaan kyse on siitä, että on yksi jumala ylitse muiden.
Kiitos täsmennyksistä. Tietysti Jumalan sanan merkitysten ja tulkintojen muuttuminen vuosien saatossa antaa ymmärtää, ettei sen sisältö ehkä olekaan erehtymättömän entiteetin kirjoittamaan.
Juttusi kolahti tosi kovasti. Olin n. 55 vuotta sitten innokas, varhain lukemaan oppinut pikkuipana, joka luki kaiken josta jotain käsitti. Kansakoulun uskonnonkirjassa selitettiin, miten Jeesus oli hyvä, paransi sairaita yms. Sitten oli tämä ristiinnaulitsemiskertomus, joka järkytti minua pahasti. Kyyneleet silmissä luin enkä voinut ymmärtää…
Hei Tere,
Yhteinen tuttumme suositteli minua laittamaan nämä kommentit tänne, jotka hänelle henk.koht. lähetin hänen linkitettyään minulle blogikirjoituksesi.
Jeesuksen ristiinnaulitseminen itsessään ei ole riittävä tapahtuma suistamaan lapsen tai aikuisen henkinen tasapaino raiteiltaan ottaen huomioon siihen ja sitä seuranneeseen Jeesuksen ylösnousemiseen uskomisen muut, päinvastaiseen suuntaan vaikuttavat tekijät:
http://www.argumentti.fi/argumentti/2011/10/bruce-sheiman-ateisti-puolustaa-uskontoa/
Itse ristiinnaulitsemistapahtumakaan ei aiheuta traumoja, jos sitä käsitellessä muistetaan painottaa koko jutun pointtia, eli sitä että hyvä voittaa aina lopulta pahan, vaikka tilanne näyttäisi aivan mahdottomalta. Jumalahan herätti syyttömän Jeesuksen takaisin ikuiseen elämään, ja Hänen naulitsijansa ja pilkkaajansa, siis ne jotka loppuun asti eli omaan kuolemaansa asti kielsivät Jeesuksen olleen Jumalan Poika, ovat jo saaneet ikuisesti jatkuvan rangaistuksensa. Meidän ei siis tarvitse sääliä Jeesusta millään tavoin tai tuntea vihaa hänen kiduttajiaan ja kieltäjiään kohtaan, koska Jumala on jo ajat sitten hoitanut jokaiselle osapuolelle näiden ansaitsemat seuraukset. Niin hän teki silloin ja niin hän on tehnyt aina siitä lähtien ja tekee edelleen.
Mutta totta on, että jos aikuinen ei itse usko ylösnousemukseen, on varmasti hirveän vaikeaa selittää lapselle, miksi tuota ”syrjäkylillä tapahtunutta jonkun random-tyypin kidutustarinaa” levitetään edelleen 2000 vuotta sen tapahtumisen jälkeen (niin miksi tosiaan? Jo tuossa kohtaa pitäisi mielestäni hälytyskellojen alkaa soida; ehkei se ollutkaan aivan mikä tahansa random-keissi monien joukossa?). Silloin paras keino olisi kai pitää lapsi mahdollisimman pitkään kokonaan pimennossa (tyyliin K12-kamaa), mikä tulisi kyllä olemaan erittäin vaikeaa ja lisäksi mielestäni ERITTÄIN epäreilua lasta kohtaan, sulkea hänet kulttuurinsa keskeiseltä asialta ja ennen kaikkea, koettaa estää häneltä mahdollisuus Jeesuksen seuraamiseen… Se kertoisi vain vanhemman valtavasta itsekkyydestä: jos hän ei itse halua uskoa, miksi riistää uskon ja ikuisen elämän mahdollisuus myös jälkikasvultaan?
(Jeesus sanoi): ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14-15)
Hei Elina ja kiitos kommentistasi.
Kirjoitukseni ydin ei ollut siinä, voiko joku lapsi järkyttyä näistä uskonnollisista näytelmistä täysin tolaltaan vai ei. Kritiikkini kärki koski vanhempia, joiden arvostelukyvyn uskonto näyttää sumentaneen. Toisaalta huoli lasten traumatisoitumisesta on todellinen, kun uskonnolliset vanhemmatkin raportoivat lastensa reagoineen painajaisin ja itkuin näihin väkivaltaisiin tarinoihin. Jos linkkisi alla on jokin keskustelun kannalta tärkeä pointti, niin toivottavasti referoit sen minulle.
Minusta tarinan opetus ei automaattisesti tarkoita sitä, että tarinan sisältö on sinällään sovelias lapsille. Voittaahan monessa ultra-väkivaltaisessa elokuvassakin sankari antisankarin, muttei lopputulos tee elokuvasta lapsille sopivaa viihdettä. Sama pätee moneen Raamatun tarinaan. Toisaalta hyvä ei aina voita pahaa ja olisi väärin opettaa lapsille, että maailma toimii sillä tavalla, kun se ei kerta kaikkiaan toimi niin.
Monia vanhoja tarinoita kerrotaan edelleen. Et sinäkään uskoakseni promotoi Kalevalan todenperäisyyttä, vaikka se on vanha tarina. Tai legendoja aasajumalista, Zeuksesta saati jättiläisistä tai vuorenpeikoista?
Noin muuten kommenttisi ikävä kyllä rakentuu oman uskontosi oppirakennelmien pohjalle, joilla ei ole mitään todistusvoimaa missään rationaalisessa keskustelussa. Mitään ikuista elämää ei ole olemassakaan, olisi moraalisesti väärin indoktrinoida lapsi moiseen uskoon. Suomalainen kulttuuri elää ja voi hyvin ilman Raamatun opetuksien pakkosyöttämistä lapsille. Tästä on todisteena ne 25 % suomalaisista, jotka eivät kirkkoon kuulu ja ne miljoonat suomalaiset, jotka eivät ole aatteellisia kristittyjä.