Vuoden alussa naapurikunta Ylöjärven kunnallispoliitikko sanoi jotain hämmentävää, jolle ensin naurahdin ja sitten tulin hieman surulliseksi: ”Kirjasto on mielestäni yliarvostettu paikka”. Suru hiipi puserooni, koska hän ei ollut koskaan kokenut saa kuin minä.

Asuin suuren osan lapsuuttani pienessä pohjoissatakuntalaisessa kylässä. Koulussamme oli noin kolmekymmentä oppilasta. Natisevin urkuharmonein varustettuja luokkahuoneita oli kaksi. Lisäksi kellarissa oli liikuntasali, joka toimi myös puukäsityöluokkana. Sen vieressä oli ruokala, jonka toinen seinä oli täynnä kirjoja, sillä se toimitti myös kylän kirjaston virkaa.

Joka torstai kirjasto oli auki. Se aukesi heti koulun jälkeen ja rehtorin vaimo hoiti kirjastonhoitajan virkaa. Hän istui saman pöydän takana, josta päivisin lautasillemme lapattiin kesäkeittoa, tillilihaa, kanaviilokkia ja muuta sapuskaa, jota ihmistaimi Koiviston ensimmäisellä presidenttikaudella kasvaakseen tarvitsi. Kouluruokailun aikana tunnelma oli usein ahdistavakin, mutta kun sama tila muuttui kirjastoksi tunnelma muuttui täysin. Peltisten maitomukien kolina muuttui arvokkaaksi hiljaisuudeksi.

Ovesta sisään astuessa heti oikealla puolella oli korkea lehtiteline. Silmieni korkeudella oli Tieteen Kuvalehtiä ja Tekniikan Maailmoja. Muistan vieläkin kansikuvia Tieteen Kuvalehdestä, ne olivat silkkaa timanttia tiedonjanoiselle nelisilmälle. Hieman alempana oli Aku Ankka ja Maailman vahvin nalle. Ylempänä ohuen käden tavoittamattomissa oli Alibi, jonka puolittain näkyvästä kannesta saattoi hyvällä tuurilla nähdä surmatyössä käytetyn kirveen.

Lehtitelineen jälkeen tuli muutama metri harrastekirjallisuutta. Siinä ei ollut juuri mitään kiinnostavaa, paitsi paperilennokkikirja. Tämän jälkeen oli kapeahko lasten- ja nuortenkirjojen hylly. Sen alaosassa oli sarjakuva-albumit: Tintit, Asterixit, Anut ja Antit, Ahmed Ahneet ja muut. Kannoin niitä kotiin ja luin niitä samalla kun kastoin ranskanleipää maitokaakaoon. Se oli tarkkaa hommaa, sillä kirjastokirjaan (tai lainastokirjaksi niitä kai silloin kutsuttiin) ei saanut jäädä jälkeäkään. Ja jäihän niitä, melkein joka albumiin. Sanomista ei kuitenkaan koskaan tullut.

Sarjakuva-albumeiden yläpuolella oli tietokirjallisuutta. Kun ensimmäistä kertaa sai käsiinsä Sudenpentujen käsikirjan oli epätodellinen tunne: tämä on olemassa! Kirja kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi, sillä vastauksia kaikkiin ongelmatilanteisiin ei löytynyt. Mieleeni on myös painunut Yrjö Karilaksen Antero Vipunen, jonka kannessa oli puinen pirunnyrkki, sekä Uusi Pikkujättiläinen, jonka ilokseni sain myöhemmin joululahjaksi.

Tietokirjojen yläpuolella oli kaunokirjallisuutta. Viisikko ei toiminut, heppakirjoihin en koskenut, mutta sitten tuli vastaan joitain mikä iski koivuhalolla otsalohkoon. Rivi valkoselkäisiä kirjoja: Kolme etsivää. Tunsin voitonriemua, sillä kirjojen kirjoittajaksi oli mainittu Alfred Hitchcock. Sama kaveri, jonka elokuvia en saanut katsoa. Hitchcock ei tietenkään ollut kirjoittanut kirjoja itse vaan kyseessä oli ovela markkinointikikka, mutta Jupiter Jones, Peter Crenshaw ja Robert Andrew tekivät sellaisen vaikutuksen, että halusin perustaa etsivätoimiston. Serkkujeni kanssa sellaisen perustinkin yhdeksi kesäksi, mutta se kaatui asiakkaiden puutteeseen.

En tarkalleen muista minkä alan hylly seuraavana oli, mutta sieltä löytyi jotain mikä iski vähintään yhtä kovaa kuin Kolme etsivää. Hyllyssä oli Tapani Koivulan Ufojen kosminen viesti, muita ufokirjoja ja ennen kaikkea Erich Von Dänikenin kirjoja. Luin pienen kirjaston ufokirjat ja olin vakuuttunut. Pyysin vanhempiani ostamaan niitä kirjoja minulle ja lisäksi toivoin tähtikaukoputkea. Sain kirjoja ja tähtikaukoputken, mutta ufoja ei pohjoissatakuntalaisella taivaalla näkynyt.

Tämän jälkeen seinä jatkui aikuisten kaunokirjallisuudella. Sieltä mieleeni on jäänyt kaksi kirjaa, jotka luen vieläkin noin kerran vuodessa: Lois L’Amourin Matkarumpu ja Henri Charrieren Vanki nimeltä Papillion. Kun aikuisten kirjoja lainasi niin rehtorin rouva selaili kirjaa läpi ja nosti sitten katseensa mittaamaan minua. Se oli jännittävä hetki. Pohdinta onneksi päätyi aina hymyyn ja sain haluamani kirjat. Äitini tosin ei tainnut hymyillä kun Vanki nimeltä Papillion kirjan jälkeen kerroin, että isona otan perhostatuoinnin rintaani. En ottanut, mutta mahtavia seikkailukirjoja molemmat!

Kirjasto on ollut minulle tärkeä paikka. Kirjaston vihreä pahvikortti, jossa luki nimeni ja johon kirjoitettiin minkä kirjan olen lainannut ja koska se pitää palauttaa oli kuin aarre. Hukkasin koulukirjoja, kyniä, pipoja, mutta kirjastokorttia en koskaan. Tätä blogia kirjoittaessa poden huonoa omaatuntoa. En ole käynyt kirjastossa vuosiin, en vie lapsiani sinne. Luen kirjoja melkein joka päivä, mutta minä ostan ne – omistan. En ole kyennyt siirtämään lapsilleni tunnetta kirjaston maagisuudesta. Vaikka he lukevat paljon ja ostan heille jokaisen kirjan, jonka he pyytävät niin minusta tuntuu siltä, että ehkä jotain tärkeää jää puuttumaan.

Niin ja tuohon kunnallispoliitikon väitteeseen: ”Kirjasto on mielestäni yliarvostettu paikka” en edes vastaa – niin typerä se on.