Jo viikkoja jatkunut kireä tilanne Euroopan reunalla on nostanut NATO-jäsenyyden taas julkiseen keskusteluun. Kummallista vain on se, että Venäjän aggressiivinen ja imperialistinen sanelupolitiikka on kääntänyt suomalaisten päät entistä vahvemmin NATO-vastaisuuden ja uussuomettumisen suuntaan.

Venäjä on aloittanut Ukrainassa valtapolitiikan, jolla on historiallisesti katsottuna veriset juuret. Muu maailma katsoi vierestä, kun Natsi-Saksa miehitti Itävallan 1938. Tshekkoslovakian sudeettialueet luovutettiin hopealautasella natsien hallintaan, kun se vetosi alueiden etnisen saksalaisväestön etuihin. Vuonna 1939 Natsi-Saksa miehitti loputkin Tshekkoslovakiasta huolimatta siitä, että sinisilmäiset eurooppalaiset kuvittelivat liennytyspolitiikan rauhoittaneen diktaattorin megalomanian. Nykyään me jo ymmärrämme, että liennytyspolitiikka oli lähinnä sinisilmäistä alistumista Hitlerin mielivallalle.

Nyt Euroopan reunalla nousee seuraava diktatuuri, joka vuonna 2008 hyökkäsi Georgian itsenäiseen tasavaltaan ja miehittää edelleen Georgialle kuuluvaa Etelä-Ossetiaa. Tänä vuonna, vastaukseksi venäläismielisen nukkehallituksen kaatumisesta Majdanin aukion kansannousun seurauksena, Venäjä on miehittänyt Krimin niemimaan, joka sijaitsee suvereenin Ukrainan rajojen sisäpuolella.

Molemmissa tapauksissa käytettiin myös natsien suosimaa taktiikkaa vedota valloitettavien alueiden etniseen demografiin. Ukraina ja Georgia ovat kyllä rukoilleet EU:ta ja NATOa apuun, mutta vastauksista on helppoa tulkita millainen kynnys NATO- ja EU-mailla on osallistua aseelliseen, tai edes taloudelliseen, konfliktiin liittouman ulkopuolisten maiden suvereniteetin turvaamiseksi.

Myös Eestiä Venäjä kovisteli taannoisen pronssisotilas-kriisin aikaan. Eestin ei kuitenkaan tarvinnut taipua venäläisten painostuksen edessä, vaan NATO selkänsä takana se pystyi säilyttämään suvereniteettinsa ja pitämään sisä- ja ulkopolitiikkansa langat omissa käsissään.

Ukrainan ja Georgian tavoin Suomi toteutti sinisilmäistä liittoutumattomuuspolitiikkaa aikoinaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Vielä ennen Mainilan laukauksia Neuvostoliiton sotilaallista aggressiota Suomea kohtaan pidettiin epätodennäköisenä vaikka Euroopan ruutitynnyrin tulilanka paloi jo. Tämä näkyi suomalaisten valmistautumisessa potentiaalista invaasiota silmällä pitäen. Näin ollen tilanteen kärjistyttyä Mainilan laukausten myötä suomalaiset joutuivat lähtemään sotaan erittäin huonosti valmistautuneina. Itsenäisyytemme ehdoksi asettautui nimenomaan liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa.

Historia siis on toistamassa itseään. Silti suomalaiset hakevat turvaa MikäMikä-maasta, sinisilmäisestä ylioptimismista ja päiväunien pilvilinnoista.

Uussuomettumisen ja NATO-vastaisen retoriikan ydinteesi on edelleen se sama vanha paradoksaalinen mantra, jota on Suomessa toisteltu viimeisen sata vuotta; voimme säilyttää itsenäisyytemme vain antamalla Venäjän päättää sisä- ja ulkopoliittisista linjauksistamme. Venäjä uhkaa itsenäisyyttämme, jos emme tee niin kuin Kreml katsoo parhaaksi.

Älyttömintä NATO-vastustuksessa on se, että Suomi käytännössä katsoen täyttää jo lähes kaikki NATO-jäsenyyden vaatimukset. Kalustomme on paljolti yhteensopivaa ja osaltaan hankittu NATO-maiden ylijäämistöstä. Osallistumme NATOn toimintaan läheisessä yhteistyössä ja olemme lähettäneet joukkojamme mm. KFOR- ja ISAF-operaatioihin. Ainoa osa NATOn ydintoimintaa, josta aktiivisesti kieltäydymme, on jäsenyys ja sen tuomat turvatakuut.

Putinin lähestymistapa naapurimaidensa oikeuksiin ja suvereniteettiin on täysin sosiopaattinen, mikä näkyy venäläisessä ulkopolitiikassa selvästi. Miksi Suomessa siis edelleen kuvitellaan, että Putinin kääntäessä katseensa esimerkiksi Suomen Karjalan suuntaan, me selviäisimme tilanteesta rationaalisesti neuvottelemalla yhtään sen paremmin kuin Georgia tai Ukrainakaan? Kertokaa minulle, miksi Venäjä kuuntelisi meidän järkeilyämme tai kunnioittaisi liittoutumattomuuttamme, kun se ei tee niin kenenkään muunkaan kohdalla?

Suomessa on puhuttu pitkään ”NATO-eteisestä” ja ”NATO-optiosta”. NATO-optio on kvasitermi ja tarkoittaa sitä, että me emme sitoudu NATOon virallisten sopimusten tasolla, mutta kuvittelemme NATO-maiden mobilisoivan joukkonsa, kun kriisin koittaessa vain kilautamme NATOn päämajaan ja ilmoitamme, että nyt täällä sitten tarvittaisiin apua. NATOn artiklat kuitenkin koskevat ja velvoittavat vain sen jäsenmaita, kuten Eestin, Georgian ja Ukrainan kohdalla selkeästi on nähtävissä. NATO ei myöskään ole hyväksynyt jäsenikseen maita, joita Venäjä jo miehittää, se tuntuu suomalaisilta unohtuneen.

Jos kaikesta huolimatta kuvittelet NATO-option olevan realistinen vaihtoehto Suomen puolustusdoktriinissa, niin kerro minulle, mitä NATO-maat hyötyisivät asettuessaan sotilaallisesti esim. Venäjää vastaan puolustaakseen Suomen suvereniteettia? Mikä on NATO-maiden kannustin pistää miljoonia euroja rahaa ja lukemattomia ihmishenkiä vaaraan yhden syrjäisen NATOon kuulumattoman maan puolesta? Mitkä ovat tällaiset erikoisehdot, jotka koskevat Suomea, mutta eivät esimerkiksi Georgiaa tai Ukrainaa?

Suomessa elää vahvana illuusio siitä, että liittoutumattomuus ja neutraalius pelastaa meidät maailmanpolitiikan turbulenssilta. Tosiasia kuitenkin on se, että suurvaltapolitiikan pyörteissä kaltaiseltamme pieneltä kansalta ei kysytä haluamme liittoutua tai pysyä liittoutumattomana. Tässä asiassa meillä on tasan kaksi vaihtoehtoa:

A)     Valitsemme nyt, kun suvereniteettiamme ei ole ulkovaltojen toimesta haastettu, ja voimme itse päättää mihin viiteryhmään haluamme kuulua sekä keneen luotamme liittolaisina.

B)      Pysymme liittoutumattomina seuraavaan kriisiin asti, jolloin valinta tehdään ulkovaltojen toimesta meidän puolestamme. Silloin on myöhäistä muistella niitä optioita, joita meillä joskus oli.

Ajatus siitä, että saisimme vielä kriisitilanteessakin tehdä itsenäisesti valintoja, on typeryydessään lamaannuttava. Näyttääkö Venäjä siltä, että se on antanut öykkäröintinsä kohteille vapauden tehdä hyviä valintoja?

Suomi ei koskaan ole  ollut, eikä tule olemaankaan, todellisessa kriisitilanteessa neutraali tai liittoutumaton. Me olemme suurvaltapolitiikan pelinappula, jonka kohtalo on aina ollut vahvasti sidoksissa nimenomaan liittoutumiseen, ei liittoutumattomuuteen.

Minusta Suomen tulisi liittyä itsenäisten ja demokraattisten länsimaiden puolustusliittoon, NATOon. Kriisitilanteessa todennäköisenä vaihtoehtona on diktaattorin johtama taantumuksellinen kehitysmaa nimeltä Venäjä.

Länsimaissa ei nähdä Putinin toiminnassa järkeä, koska hän ei toimi länsimaisen oikeustajun tai moraalin puitteissa. Putinin näpeissä oleva venäläinen oikeuslaitos ja lainvalvontakoneisto suojelee vallanpitäjän agendaa ajavia siinä, missä se voi mielivaltaisesti tuomita vastustajia parhaaksi katsomiinsa rangaistuksiin. Venäjällä on myös erittäin vahva Putin-henkilökultti, jonka ydinjoukko on selkeästi näyttänyt halukkuutensa käyttää väkivaltaa johtajansa puolesta. Venäjän armeija on hänen takanaan, samoin Kreml. Nämä ovat Putinin menestyksen ehdot, ei suinkaan se, kuinka paljon joku kaasuputken päässä oleva länsimaa uhkaa ehkä uhkailla mahdollisesti paheksuvansa ainakin jonkin verran.

Muutamaa venäjämielistä agitaattoria lukuun ottamatta kaikille lienee selvää, että Venäjän ja Putinin toiminta Ukrainassa on epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Länsimaiden johtajat ihmettelevät, kun Putin ei kuuntele järkipuhetta, eikä kunnioita kansainvälisiä sopimuksia. Sosiopaattisen ulkopoliittisen linjauksensa myötä Putin on luonut konfliktin hoitamiselle, ja tarkoitushakuiselle eskaloimiselle, omat sääntönsä ja reunaehtonsa, joiden puitteissa se toimii. Vanhoilta länsimaisilta johtajilta näyttää unohtuneen kylmän sodan aikana opittu taito ymmärtää ja käsitellä venäläisiä, ja nuorilla valtiomiehillä sen taidon korvaa nyt lapsenuskoinen idealismi.

Venäläinen propagandakoneisto kääntää mustan häpeilemättä valkoiseksi ja muuntelee totuutta mielin määrin. Netin keskustelupalstoilla ja videopalveluissa venäläismielinen vyörytys on ennenäkemätöntä. Propagandakoneisto vie venäläisiä, koska venäläinen haluaa tulla viedyksi. Sillä, mitä me muut venäläisestä propagandasta ajattelemme, ei ole väliä, koska Putin tarvitsee vain oman kansansa tuen tekemisilleen. Tällä hetkellä Krimin ukrainalaisten suurin uhka ovatkin aivopestyt, elukoiden lailla käyttäytyvät venäläiset siviilit, eivät suinkaan venäläiset sotilaat.

Me voimme täällä länsimaissa tolkuttaa toisillemme vaikka maailman tappiin asti, että Putin on nyt tekemässä virhettä. Jos Putin ei kuitenkaan niin näe, tai vaihtoehtoisesti edes välitä seurauksista, niin tällaiset oman moraalikäsityksemme puitteissa askarrellut analyysit ovat täysin merkityksettömiä.

Eräs äärimmäisen naiivi länsimainen visio on, että jos Venäjälle määrätään talouspakotteita, ajaa rahavalta Putinin alas valtaistuimelta. Putinin kuristusote valtakunnastaan ei talousongelmien myötä ole suinkaan murentunut, vaan päin vastoin vahvistunut. Jos kansantalouden romahtaminen suistaisi hirmuhallitsijat vallasta, niin sellaiset herrat kuin Robert Mugabe, Vladimir Putin ja Hugo Chavez olisivat enää kirjaimia historiankirjojen lehdillä.

Noin kuvaannollisesti sanoen Eurooppa on kaukalo, johon Euroopan maat ovat kerääntyneet pelaamaan ringetteä. Venäjä ilmaantui paikalle lätkäkamoissa, laitataklasi Ukrainan ja vetelee nyt lyöntilaukauksia tyhjään maaliin. Ringeten pelaajat ovat kerääntyneet kentän laidalle selailemaan ringeten sääntökirjaa tajuamatta, että Venäjä ei välitä pätkääkään noista säännöistä, koska se pelaa aivan eri peliä. Osa ringeten pelaajista pelaa myös lätkää, mutta koska Ukraina ei kuulu lätkäjoukkueeseen, ei kenelläkään ole intoa hakea kämpiltä lätkäkamoja ja soitella muuta joukkuetta kasaan ylimääräiseen peliin.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Suomi kyllä käy lätkätreeneissä. Se ei kuitenkaan ole maksanut joukkuemaksua eikä lisenssiä, koska meillä edelleen ajatellaan, ettei Venäjällä ole intressejä tulla riehumaan ringettekaukaloon vaikka se on tehnyt niin toistuvasti kautta historian. Jos Venäjä päättää repiä Suomen takaisin kaukaloon, niin mekin keräilemme kohta kamppeitamme jään pinnassa. Lisenssimaksulla saatava urheilijavakuutus ei muuten kata vahinkoja takautuvasti.

Harvoin, jos koskaan, ovat suomalaiset poliitikot saaneet aikaan niin paljon julkilausumia sanomatta oikeasti yhtään mitään, kuin Krimin kriisin aikana. Valtiojohtomme on tuuliajolla vakuutellessaan sotilaallisen liittoutumisen ja turvatakuiden haitallisuutta Suomelle samalla, kun se yrittää vakuuttaa kansalaiset Georgiaa ja Ukrainaa miehittävän Venäjän laupeudesta meitä kohtaan. Jopa aikaisemmin venäläisten omistusoikeutta ja maahanmuuttoa vastustaneiden, sekä jatkosodassa menetettyjen alueiden palautusta vaatineet, perussuomalaiset ovat kuin taikaiskusta suomettuneet puolustamaan Venäjän federaation etupiiriin kuuluvan Suomen velvollisuutta pitää turpansa kiinni ja tehdä juuri niin kuin Kremlistä sanellaan.

Milloin meillä herätään siihen todellisuuteen, että jos Venäjä kääntää katseensa tänne, niin silloin on myöhäistä viisastella mistään NATO-optioista tai EU:n olemattomasta puolustusyhteistyöstä? Silloin on joko oltava NATOssa tai sitten voimme heittää hyvästit valtiolle nimeltä Suomi. Meidän pitää myös ymmärtää, että liittoutumattomuutemme on vain Venäjän etujen mukaista, ei Suomen edun mukaista. Jos liittoutumattomuus on rauhan takuu, niin miksi Venäjä miehittää Ukrainaa tälläkin hetkellä?

Voimain tunnossaan EU ja Yhdysvallat asettivat sotilaallisen invaasion ja kansainvälisen oikeuden vastaisen toiminnan sanktioiksi matkustuskieltoja parillekymmenelle venäläiselle virkamiehelle ja jäädyttivät hieman varoja ulkomaisilta pankkitileiltä. Kuvitteleeko kukaan, että näillä ”pakotteilla” on mitään merkitystä? Korkeintaan näemme pitkästä aikaa Putinin Botoxin raiskaamilla elottomilla kasvoilla ivallisen, hymyn kaltaisen ilmeen.