Suomalaista yhteiskuntaa on taas muistettu syyllistää ja tasa-arvokeskustelun osapuolten välistä kuilua syventää taannoisen naistenpäivän, ja tänään viettettävän tasa-arvon päivän, kunniaksi. Rintaman toisella puolella ovat veronmaksajien rahoilla koulutetut ja työllistetyt uusfeministit ja man-ginat, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen löytää kaikkialta yhteiskuntamme sopukoista merkkejä naisten sortamisesta. Rintaman toisella puolella asemiaan vahvistavat ”punaviherfemakkoja” vihaavat arvokonservatiivit  ja laasaslaiset krokotiilinkyyneleitä vuodattavat sukupuoliteoreetikot.

Rintamien välissä seisonee suurin osa suomalaisista, jotka turhautuvat tasa-arvoa käsittelevissä nettikeskusteluissa tai jäävät ristituleen makaamaan jääden sitten rynnäköissä jalkoihin. Järkevä, rehellinen ja analysoiva tasa-arvokeskustelu on talloutunut eturyhmäpolitikoinnin jalkoihin. Tästä kärsivät kaikki muut paitsi nämä pienet ja äänekkään eturyhmät.

Keskustelun kannalta olisi tärkeää määritellä, mitä termillä ”tasa-arvo” tarkoitetaan. Tasa-arvo on kovaäänisimpien vänkääjien ansiosta muuttunut kvasitermiksi, joka voi sisältää niin positiivisen kuin negatiivisenkin konnotaation aina puhujan etukäteen valitseman agendan mukaan. Tasa-arvo terminä on siis retorinen lyömäase tai kilpi, ei argumentti. Sama henkilö voi liittää tasa-arvoon negatiivisen konnotaation vastustaessaan vaikkapa sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta kuitenkin nojata siihen vaatiessaan erityiskohtelua omalle viiteryhmälleen. Vastakohtaisesti tasa-arvoon saatetaan vedota sukupuolineutraalin avioliittolain kohdalla, mutta samalla sylkeä koko termin päälle puhuttaessa asevelvollisuudesta.

Minun ihanneyhteiskunnassani tasa-arvo toteutuisi seuraavalla tavalla; kaikilla yhteiskunnan täysin oikeustoimikelpoisilla ihmisillä tulisi olla samat yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet. Lakiinkaan kirjatut oikeudet tai velvollisuudet eivät saa viedä ihmiseltä oikeutta päättää, mitä kehollaan ja omaisuudellaan tekee, kunhan se ei rajoita toisten ihmisten oikeuksia tehdä omalla kehollaan ja omaisuudellaan samoin.

Ihmisten mielipiteitä ja asenteita taas ei ole oikeutettua muokata turvautuen kaikkien veronmaksajien kustantamaan valtion väkivalta- tai propagandakoneistoon. Vähiten lakeja ja asenteita on syytä muuttaa silloin, kun tasa-arvoaktiivi ei osaa konkreettisesti ja johdonmukaisesti perustella kantaansa. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan varapuheenjohtaja Tarja Filatov antoi tästä oman taidonnäytteensä muutamia päiviä sitten Verkkouutisille. Myös spektrin toisessa päässä Henry Laasanen on kunnostautunut leimaamaan syrjinnäksi ja epätasa-arvoksi kaiken sen, mikä ei mahdu hänen subjektiiviseen maailmankuvaansa.

Kenenkään aate ei ole niin ylivertainen, että sen eteenpäin ajamiseksi muita suomalaisia pitäisi vankilatuomion uhalla verottaa. Näin kuitenkin tehdään esimerkiksi tasa-arvovaltuutetun, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tai työsuojeluvaltuutettujen valvomien lakisääteisten tasa-arvosuunnitelmien muodossa. Vapaissa länsimaisissa demokratioissa ei pidetä mielipidevankeja, vaan vankilatuomioiden jakaminen toisinajattelijoille on tunnusomaista lähinnä diktatuureille ja teokratioille. Lainsäädäntönsä puolesta Suomi kuuluu tuohon jälkimmäiseen ryhmään, koska täällä jaetaan tuomioita jopa perusteltujen mielipiteiden julki tuomisesta sekä verotetaan keskushallinnon jalustalle nostaman aatemaailman propagoimiseksi.

Tasa-arvo-ongelmana pidetään myös yksityisyrittäjien oikeutta valita asiakkaansa. Tämä oikeus onkin lainsäädännöllä käytännössä poistettu ja yksityisyrittäjä velvoitetaan tarjoamaan palveluitaan myös ihmisille, joita heidän ei oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa pitäisi olla velvollinen palvelemaan. Myös eri viiteryhmien keskimääräistä työllistymistä yksityiselle sektorille pidetään tasa-arvo-ongelmana, aivan niin kuin työnhakijan oikeus tulla työllistetyksi haluamaansa työpaikkaan olisi isompi kuin työnantajan oikeus valita kenet haluaa työllistää. Julkinen sektori on sitten asia erikseen, mutta sielläkin pitäisi katsoa ennemmin pätevyyttä kuin sukupuolta tai puoluekirjaa, kuten nykyään on tapana.

Jos näet edellä mainitut esimerkit tasa-arvo-ongelmina, niin pysähdy hetkeksi  miettimään: Ovatko ympäripyöreät puheet ja perusteeton syyttely seksismistä todella merkki yhteiskunnan rakenteissa piilevästä epätasa-arvosta? Onko naisilla todella velvollisuus harrastaa seksiä kenenkään muun kuin itselleen parhaaksi katsoman partnerin kanssa? Miksi yksityisyrittäjällä tulisi olla lakiin kirjattu velvollisuus palvella juuri sinua ihonvärisi tai sukupuolesi takia? Miksi yksityisen sektorin firmalla ei tulisi olla oikeutta palkata juuri sellaista henkilöä kuin itse haluavat?

Jotta tasa-arvo terminä saa jälleen sille kuuluvan arvon, täytyy uusfeminismin paradigma, ”sinun oikeutesi loppuvat siihen, mistä minun tunteeni alkavat”, hylätä. Jotta yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta tervehtyy, ei tasa-arvoa enää voida määritellä ihmisten subjektiivisten kokemusten kautta, vaan sen käyttöön ja määrittelemiseen on älyllisen rehellisyyden nimissä ulotettava vaatimus rationaalisuudesta.