Tampereen rautatieasemalla on kaksi säilytyslokeroa numeroituina 101 ja 102, joihin kaikki maailman ihmiset pienellä sullomisella mahtuvat. Kun ymmärtää, että on olemassa lopulta vain kahdenlaisia ihmisiä, on sen jälkeen kysymys enää pakkaustekniikasta.

Kerran pantuaan merkille mitä siitäkin tulee -ihmisten ja mitä sitten -ihmisten eron, ei vastaantulijoita tule lokeroitua enää muilla tavoin. Ei aatteiden, vaatteiden tai sukupuolen mukaan, ei lippujen, viirien tai viheltimien. Näkee vain kahdenlaisia ihmisiä (ja heistäkin toisia aivan liikaa).

Eilisen lehdessä joku purki mieltään suivaannuttuaan tavaratalossa näkemiinsä äitiin ja aikuiseen tyttäreen, jotka olivat vetäneet kauppareissulle jalkaansa vanhat kunnon kusiluistimet, ruskeat Reinot.

”Tulevatkohan tällaisia rimanalituksia tekevät ihmiset ajatelleeksi, millaisen kuvan he kotikaupungistaan antavat? Peräkylän junttilako?”, kyselee kirjoittaja. ”Jo vanha äitini olisi vuosia sitten tämän parivaljakon nähdessään kysynyt, että mistähän nuo ovat karanneet”.

Mitä siitäkin tulee, jos kaikki alkavat kulkea aamutossuissa! Kohtahan he vetävät jalkaansa tuohivirsut, ja ei kyllä siitä sitten mitään tule!

Viereisessä tekstissä puolustetaan avioliittoinstituutiota. Kirjoittajan mukaan miesten ja naisten perheenperustamisriitti on ollut ja on jatkossakin yhteiskuntien säilymisen kannalta välttämätön asia.

Välttämätön. Kaupunkikuva. Tulevaisuus. Ajatelkaa lapsia. Mitä siitäkin tulee.

Ryöppynä ilmaan turahtava ”yhteinen etu” muistuttaa koostumukseltaan kuuluisaa homokaasua. Huoli suihkitaan sekaan eau de toilette, koska jos muusta sisällöstä poistaa vittuilun, ei jää jäljelle kuin välilyönnit.

Minä halveksun teitä. Häpeän teitä, koska te ette ymmärrä hävetä itseänne.

Kakistaisipa joku heistä asiansa suoraan, mutta aina ammutaan kaaripallo: Ei minulla tietenkään mitään teitä vastaan ole. Se on vain jumalani, joka teitä vihaa.

Tutkijat Frank Broucek ja Silvan S. Tomkins ovat perehtyneet häpeään. Muidenkin kannattaisi.

Broucek havaitsi jo kolmikuukautisen vauvan reagoivan, jos äiti ei vastaa tämän lähestymisyrityksiin. Vauva lamaantuu, luo katseensa alas ja kääntää kasvonsa poispäin. Niin toimii häpeärefleksi.

Vastavuoroisen hyväksynnän odotus on ihmiseen kovakoodattu ominaisuus, joka ei elinaikana poistu. Se on perustarve, jonka täyttymisestä tykkää kuin Simo sillistä.

Näitte varmaan sen videon, jossa kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä pussaa. Tarina kulkee estoista tekoihin ja hyväksyntään, haluun saada lisää.

Kaunista, eikö? Ja miten epätodellista! Kadulla ja kaupoissa samat ihmiset eivät edes vilkaisisi toisiaan tai ainakin peittäisivät kiinnostuksensa tarkkaan. Vasta tilaisuus tekee ihmisen, ja niitä tilaisuuksia on äärimmäisen vähän, ellei joku riko kaavaa.

Hyväksyvä vuorovaikutus onkin kysyntäänsä nähden suunnilleen maailman toiseksi niukin asia heti Carl Barksin Aku Ankka -tarinassa esittelemän bombastiumin jälkeen. Määrittämättömän täyttymyksen kuvitelman perässä juostaan maksamassa lopulta yhtä älytöntä hintaa kuin Roope Ankan bombastium-pallerosta pulittamat biljoona dollaria ja kuusi tiskiallasta.

Eikä kelläkään käy hyväksyvää vastetta etsiessään mielessä ajatus alkaa tuottaa sitä itse. Päästäisiin niukkuudesta. Päästäisiin monesta vitsauksesta.

Silvan S. Tomkinsin mukaan pettymykset ja kelpaamattomuuden tunne voivat johtaa ylimitoitettuihin itsetunnon kohentamisyrityksiin, addiktoitumiseen erilaisiin kiihokkeisiin, passivoitumiseen ja masennukseen. Siis kaikkiin niihin ongelmiin, jotka leviävät vauhdilla kuin viitasaarelainen kikkelinkuva twitterissä.

Yhtä usein pettymykset johtavat kääntymiseen sekä itseä että häpeään liittyvää toista vastaan; mitä siitäkin tulee -ihmiseen. Hän myy koko elämänsä lyhyeksi, lyö vetoa sen puolesta että päin ahteria menee ja on useimmiten oikeassa.

On myös ihmisiä, joiden elämää häpeä ei rajoita ja kahlitse, vaan se on rakentava, normaali, ihmisyyteen kuuluva tunne, kotimainen häpeätohtori Ben Malinen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Sinä päivänä kun heitä on enemmistö, ei yhteiskuntaa hallita enää retoriikalla, kenen pelko on toisten pelkoja arvokkaampi.