Politiikka on jännä juttu, ja poliittiset aatteet sitäkin jännempiä. Ne saavat järkevämmänkin ihmisen tekemään hassuja asioita. Vaikkapa tuottamaan holokausteja ja gulageja, ihan vain Oikeuden nimissä, niin että tekijä itse ei edes kunnolla tajua mihin menikään mukaan. Tuossa aatteet ovat meemeinä jokseenkin yhtä voimakkaita ja kaikenkattavia kuin uskonnot, sekä yhtä vaarallisia.

Itse olen kaveri joka kovasti yrittää olla rationaalinen ja skeptinen ja paras kaikissa muissakin mahdollisissa tiedollisissa hyveissä. Jumalat näyttäytyvät itselleni samantasoisina kuin hammaskeijut, ja kun kovaan väittelyyn mennään, tottahan osaan lukea tieteelliset artikkelini sanasta sanaan. Ymmärrän täysin mitä tilastomääreet tarkoittavat, ja puolet ajasta luin ne jo ennen vastaväittäjää.

Vaan kaikesta moisesta huolimatta mulla on mun tärkeimmässä jutussa takana kokemus, jota mä en voi kuvata juuri muilla sanoilla kuin ”uskonnollinen herätys”. Kun se sitten myös tuli niin hassusta aiheesta ja niin selvästi että vieläkin muistan sen, ajattelin että ehkäpä pitäisi vihdoin yrittää kirjoittaa tuo kokemus auki. Silläkin uhalla että poliittinen vastapooli saattaa vielä tarttua tähän aika ikävästi…

Nimittäin minun kääntymykseni lähti aikanaan Näkymättömän Käden ajatuksesta, ja muutamissa harvoissa minuuteissa peruuttamattomasti taitto mut suht’ kovaksi libertaariksi.

Tuohon aikaan olin jo pitkään ollut kiinnostunut niin libijutuista kuin taloudestakin. Sinänsä hyvä parvi käsitteitä ja aatehistoriaa oli jo hallussa. Mutta kaikki se oli pään sisällä jotenkin puoliksi ulkoaopeteltuna, hajanaisena tietomassana. Vähän kuin olisi taas tullut luettua liikaa kokeeseen, aivan liian myöhään. Kaikki se oli pitkälti tunteetonta dataa, isona möykkynä, ilman mitään yhteenliittävää selkärankaa tai intuitiivis-emotionaalista näppituntumaa siihen. Aivan erityisesti, tuossa vaiheessa en edes täysin ymmärtänyt mitä kysyntä- ja tarjontakäyrät taloustieteessä todella tarkoittivat, vaikka osasinkin toki jo varsin sulavasti laskea niillä, jopa päässä.

Sitten yksi kaunis kesäiltapäivä eräs tuore libiystäväni selitti minulle jotain talousjuttua. Muistaakseni siitä kuinka monopolin ei tarvitse olla tehoton jos sen kohtaama kysyntä vain on elastista. Tjsp.

Sitten kun ajatus harhaili ihan vähän sivuun, oikeaan suuntaan, yhtäkkiä se iski. Kysyntä ja tarjonta. Eivät ne olekaan ihan vain käyriä tai sanoja paperilla, vaan ihmisjoukkoja, jotka toimivat tietyillä arvattavilla tavoilla yhteen. Jotka painavat toistensa suuntaan. Luovat hinnan välittämän tasapainojärjestelmän. Yhtäkkiä se typerä marshallilainen osittaistasapainokaavio alkoi elää: ”niin siis ton takia se tasapaino tulee, ja sitten siitä seuraa sitä sun tätä sun tota”. Yhtäkkiä näin läpi kaiken sen formalismin, ja kaikesta tietämästäni tiedosta alkoi nopeaan tahtiin tulla todellista.

Mun piti pysäyttää mun kaveri, ja mä menin jonnekin aivan muihin, poissaoleviin tiloihin. Muutaman hassun minuutin kuluessa mä neuloin yhteen useamman vuoden tilkkutäkkilukemiset niin liberalismista kuin taloudestakin. Meinaten tottahan ne liittyvät yhteen, ja tottahan niiden vanhassa kirjallisuudessa on jo tehty kaikki ne varsinaiset työt sun puolesta. Nyt se vain jotenkin kliksahti vihdoin kohdalleen, niin että koko tuo rakenne tipahti siihen raamiin johon ne klassiset kirjoittajat aina halusivatkin sen tipahtavan.

Tuollainen kokemus todella on parempaa kuin seksi. Se on kertaluokkaa rankempi trippi kuin eka huumekokeilusi. Kun ne palaset tippuvat vihdoin paikalleen, sä näet sun silmien edessä kun sun koko maailmankuva vinksahtaa pykälän vinoon, minuuteissa. Yhtäkkiä kaikki sopii yhteen kaiken kanssa mitä sä olet ikinä tietänyt maailmasta. Jokikinen millään tavalla ihmisiin tai yhteiskuntaan liittyvä juttu joka sulla on ollut takaraivossa ulkoaopeteltuna, välittömästi asettuu osaksi harmonista, Näkymättömän käden ohjaamaa tasapainoprosessia. Sä välittömästi näet niin monta tapaa soveltaa tuota yleistä ajatusmallia, että sä et vain ehdi edes käsitellä niitä, vaan työnnät ne sivuun. Yhtäkkiä mikään ei enää ole kylmää dataa, vaan kaikella on paikkansa, sä todella välität kaikesta siitä tunteellisestikin, ja kun ekan kerran taas näet ulkoisen maailman siltä loogiselta, sisäiseltä rakenteeltasi…

Se maailma on kauniimpi, ja ensimmäistä kertaa sun eläissäs se tekee jotain järkeä, kokonaisuutena. Sä tiedät ettei noin pitänyt tapahtua, ja sä tiedät että nyt ei enää mennä missään rationaalisissa sfääreissä. Koska väritkin näyttää erilaisilta. Sun kaveri nenän edessä ei ole enää se sama kaveri, vaan osa sitä yleistä tasapainoa jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja sopii yhteen. Mutta sua silti alkaa itkettää onnesta, eli sun täytyy pyytää röökitauko. Joka tietenkin sitten venyy puoleen tuntiin, kun ne loputkin ajatuksen palaset ja varsinkin se tunnekuohu asettuvat vähitellen. Kun vihdoin toki myös tajuat oman paikkasi siinä uudessa järjestyksessä jota sinulle juuri vilautettiin, ikään kuin vähän verhon takaa.

Noin minusta tuli libertaari. Tähän päivään asti mua huvittaa aivan kohtuuttomasti se kuinka kokemuksellinen ja äkkinäinen juttu se lopulta oli. Mä tiedän aivan tarkalleen kuinka lähellä uskonnollista hurmiota tuo on, ja kuinka monia sekä pahoja vaaroja sellaiseen liittyy. Mä tiedän aivan täysin, että tuollaisesta kokemuksesta ei ole paluuta, ja että sellaisen jälkeen ei oikeastaan saisi olla järin varma mistään mitä poliittisesta aiheestaan ajattelee. Voisihan se kaikki tuon jälkeen kuitenkin olla ihan vain jotain uususkonnollista harhaa.

Mutta silti, mitäs jos mä kuitenkin hurmiostani huolimatta, tai ehkä jopa juuri siinä, todella ymmärsin jotain oikeata? Ehkäpä minun sittenkin pitäisi kolkuttaa naapurinkin ovelle, kertoakseni Vapahtavasta Paljastuksestani?