Suosituimmat

Sampo Syreeni
Sampo Syreeni
to 19.06.2014

Veroekvivalenssi

Moro kaikille! Pääsin juuri mukaan Blogbookiin, ja olen tässä miettinyt mikähän se ensimmäinen postini olisi. Alkuun oli tarkoitus lähteä sillä postilla jonka tähden minut kutsuttiin tänne, mutta ajattelin sittenkin tehdä vähän toisin. Ansaitseehan uusi blogi kuitenkin täysin oman aloituksensa.

Olen tässä viime päivinä joutunut puhumaan aika paljon veroasioista. Varsinkin perintöverosta, jonka purkamista libertaarina kannatan. Noissa väittelyissä olen toistuvasti joutunut viittaamaan veroekvivalenssiteoreemoihin, eikä kukaan oikein tunnu tietävän mistä niissä on kyse. Eli jospas selittäisin tuon jutun nyt sitten vaikka. Se on tavattoman hyödyllinen homma tietää, poliittisessa keskustelussa. Lupaan!

Yllättävä tulovero

Oletetaanpa siis alkuun että kaikki suomalaiset joutuvat yhtäkkiä maksamaan uuden, tasaisen, 40% tuloveron. Muita veroja ei ole, ja veroprosentti on kaikille sama. Veron maksaa palkansaaja, eikä yrityksiä veroteta mitenkään. Mitä tuosta oikeastaan seuraa?

No työntekijä tietysti sitten maksaa alkuun sen 40%:aan, firma ei maksa mitään ja se siitä. Seuraavassa vaiheessa pitää kuitenkin miettiä mitä työmarkkinoilla tapahtuu, kun kilpailu toimii ja työntekijät tietenkin jatkuvasti siirtyvät firmasta toiseen. Yhtäkkiä jokin firma taatusti huomaa, että kappas vain, tulipas yhtäkkiä kovat verot. Ehkäpä ei kannattaisi palkata sitä seuraavaa työntekijää edellisen paikalle, koska se on säästöä. Päin vastoin työntekijä huomaa, että kappas vain, se uusi työ onkin helpompi saada jos alennetaan hieman palkkavaatimusta. Kun ne muut kilpailevat hemmot ovat kuitenkin aika kalliita veroineen. Tuloksena on, että työn hinta alkaa elää alaspäin alkutilanteesta jossa mitään veroja ei ollut. Mihin tuo prosessi pysähtyy?

Aivan viimeistään se pysähtyy tasolle jolla työnantajan työntekijälle lahjoittama rahasumma alunperin oli ennen kuin verokiila erotti työmarkkinaosapuolten näkemät palkat toisistaan. Sillä tasollahan tiedettiin jo alkuasetelmasta, että työnantajan kannatti palkata työntekijänsä.

Jos tämä ajatuskoe tehdään toisin päin, niin että työnantaja onkin veron maksava osapuoli, työntekijän näkemä palkka vastaavasti nousee, ja aivan samankaltaisesta päättelystä sitten saadaan yläraja sille. Se olisi se palkka jonka työntekijä alunperin näki, ennen verokiilan väliintuloa. Niinpä lopullisen palkan on pakko olla noiden kahden arvon välissä.

Tällä kertaa en lähde siihen mihin tai miksi se palkka todella asettuu. Olennaista on, että me emme ilman lisätietoa tiedä mihin, ja että se lopullinen taso ei ole kiinni siitä mitä valtio teki. Se on kiinni puhtaasti markkinoiden toiminnasta.

Proportionaalisen tuloveron kohtaanto

Se silti on alusta asti selvää, että jos vero muuttaa tuolla tavalla palkkaa, ei oikein voida sanoa kuka sen veron lopulta maksaa. Nimittäin jos työntekijä maksaa veron ja siitä seuraa että hänen bruttopalkkansa nousee, työntekijä maksaa selvästi suoraa veroa, mutta veron seuraamuksena oli myös että työnantaja maksaa korkeampaa palkkaa työntekijälleen. Toisin sanoen hän itse asiassa maksaa osan verosta. Tai päin vastoin jos työnantaja maksaa veron, siitä seuraa työntekijän näkemän nettopalkan lasku, niin että itse asiassa työntekijä päätyy korvaamaan osan verosta työnantajalleen. Nimellisesti vero voi mennä kummalta vain puolelta, mutta se kuka todellisuudessa päätyy kantamaan veron kustannuksen riippuu täysin siitä mihin noiden kahden rajan sisällä lopullinen palkkataso asettuu.

Tämä on veroekvivalenssiteoreemojen perusjuju: ns. veron reaalinen kohtaanto, eli kumman markkinaosapuolen pöydästä ne potut todella lopulta viedään, ei ole kiinni siitä kummalta puolelta markkinarajapintaa vero nimellisesti kerätään. Sen lopullisen nälänhädän kohdentuman määräävät markkinat, eikä valtio perijänä voi oikeastaan vaikuttaa lainkaan lopputulokseen, kun välissä kelluva hinta sitten aina siirtää vaikutukset markkinoiden määräämään tasapainoon, perittiin se vero mistä vain.

Yleistys muihin veroihin

Vaan ei se hupa kyllä vielä tähän lopu. There’s more! Mitäs jos kyse ei olekaan tuloverosta? Entäs jos vaikkapa perimmekin alvia?

Tuossa tapauksessa sitten käy niin, että yritykseltä jää saamatta tuloja jotka se muuten olisi saanut. Tai toisin päin, yrityksen asiakkaat eivät saa rahallaan yhtä paljon kuin muuten olisivat saaneet. Yhtäkkiä käy niin, että se mikä yllä päti yrityksen ja sen työntekijän väliseen verotukseen ja palkan joustoon, pätee täysin yhtäläisesti yritykseen, sen myymään tuotteeseen ja yrityksen asiakkaan kulutukseen. Alvi iskee tuohon väliin täysin vastaavasti kuin yllä, tuotteen hinta joustaa kuten yllä palkka, ja lopulta valtio ei voi vaikuttaa siihenkään kenen pöydästä se pottu noillakaan markkinoilla menee. Kuluttajan vai firman.

Sitten päättelyä vain vyörytetään eteenpäin. Nimittäin seuraavaksi tuo päättely on sovellettavissa asiakkaasta työntekijään, unohtaen firma kokonaan välistä. Onhan kuitenkin niin että yritys maksaa palkkansa tuloistaan, jotka tulevat kuluttajilta, kun firma myy tuotetta. Markkinat asettavat joka tapauksessa sen kuinka paljon firma oikeasti kärsii alvista tuotemarkkinoilla, joten sitten ne asettavat senkin kuinka paljon firma voi maksaa palkkaa. Tai päin vastoin, jos firman työntekijä joutuu maksamaan veroja, se kohottaa firman kuluja, jotka firma pystyy painamaan vain markkinoiden sallimissa määrin myymänsä tuotteen hintaan, ja lopulta firman tuotteen ostava kuluttaja maksaa tuosta osansa.

Tarkka näyttö siitä mitä noissa erinäisissä markkinasuhteissa tapahtuu ja millä olettamuksilla on liian hankala että sitä voisi noin vain työntää blogahdukseen. Mutta usko kun sanon, että viime kädessä käy niin että on yhdentekevää periikö valtio tuloveron vai alvin. Työn ja tuotteen hinta joustavat yhdessä niin, että lopputulos on sama. Sillä mistä valtio veronsa perii ei ole väliä. Reaalinen kohtaanto on lopulta sama. Nuo kaksi veromuotoa ovat täysin vaihdannaisia, eikä valtio voi mitenkään vaikuttaa siihen kuka veron tähden näkee kuinkakin paljon nälkää.

Hilpeintä sitten on, että tuo sama päättely yleistyy vielä paljon pidemmälle. Oikeastaan kaikkiin proportionaalisiin veroihin jotka eivät kertaannu, ja kaikkiin veroihin jotka ovat jotakin kautta muunnettavissa moisiksi. Eli siis yritystuloveroon, alvia vastaaviin myyntiveroihin, pääomatuloveroon sikäli kuin pääomaan sisällytetään inhimillinen pääoma, optiotuloihin sikäli kuin sopiva joukko reaalioptioita otetaan mukaan, ja niin edelleen. Pohjimmiltaan näistä päättelyistä saadaan aikaan äärimmäisen yleinen verkosto joka kattaa suunnilleen kaikki proportionaaliset veromuodot joita kukaan järkevä ihminen tulisi koskaan ajatelleeksi: ne ovat kaikki yhtäläisiä, eikä valtio pysty mitenkään vaikuttamaan siihen ketä se verottaessaan lopulta kurjistaa.

Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tällainen järkeily on aika teoreettista, eikä se oikeastaan kuvaa edes todellista maailmaa. Mutta se on hyvä lähtökohta kun talouden rakenteita yrittää järkeistää ja yksinkertaistaa muotoon, josta saa jotain tolkkua. Noiden ekvivalenssiteoreemojen pääanti on oikeastaan hajottaa kaksi yleistä harhakäsitystä jotka hallitsevat verokeskustelua. Ensinkin, usein kuvitellaan että valtio voisi jotenkin merkittävästi vaikuttaa siihen ketä vero köyhdyttää, muuttamalla veromuotoa. Lähtökohtaisesti noin ei ole, vaan valtio on tässä enimmäkseen markkinoiden armoilla. Ja toisekseen, usein kuvitellaan että on hirvittävät määrät erilaisia veromuotoja joiden välillä voidaan tehdä merkityksellisiä poliittisia päätöksiä. Tuokaan ei ole totta, koska todellisuudessa pääasialliset, varsinkin millään tavalla järkevät, veromuodot todellisuudessa ovat pohjimmiltaan saman yhden yhteisen ekvivalentin veron eri puolia. Kun nuo kaksi juttua tajuaa, yhtäkkiä verokeskustelu yksinkertaistuu suunnattomasti.

Viimein, aika kaukana lopullisesta totuudestahan tällainen alkeiskurssipäättely on. Jotta moiset päättelyt toimivat, pitää olettaa varsin vahvoja ja jopa epätotuudenmukaisia juttuja. Eli en siis yritä tässä väittää että veroekvivalenssit kantaisivat mitenkään kovin pitkälle oikeassa maailmassa, tai että vain niiden varassa tulisi koskaan tehdä politiikkaa. Mutta ne kyllä ovat totuttu ja hyväksihavaittu lähtökohta, jota tuntemattomalla ei juuri ole edellytyksiä ymmärtää mitään sitä pidemmällemenevämpääkään verotaloutta.

Eli kai eduskuntapuolueesi puheenjohtaja tai ainakin valtiovarainministerisi ymmärtää ainakin tämän alkeiskaman? Aivan varmasti ymmärtää?
Sampo Syreeni
Sampo Syreeni
su 29.06.2014

Parempaa kuin seksi, tai siis mun hurahdus

Politiikka on jännä juttu, ja poliittiset aatteet sitäkin jännempiä. Ne saavat järkevämmänkin ihmisen tekemään hassuja asioita. Vaikkapa tuottamaan holokausteja ja gulageja, ihan vain Oikeuden nimissä, niin että tekijä itse ei edes kunnolla tajua mihin menikään mukaan. Tuossa aatteet ovat meemeinä jokseenkin yhtä voimakkaita ja kaikenkattavia kuin uskonnot, sekä yhtä vaarallisia.

Itse olen kaveri joka kovasti yrittää olla rationaalinen ja skeptinen ja paras kaikissa muissakin mahdollisissa tiedollisissa hyveissä. Jumalat näyttäytyvät itselleni samantasoisina kuin hammaskeijut, ja kun kovaan väittelyyn mennään, tottahan osaan lukea tieteelliset artikkelini sanasta sanaan. Ymmärrän täysin mitä tilastomääreet tarkoittavat, ja puolet ajasta luin ne jo ennen vastaväittäjää.

Vaan kaikesta moisesta huolimatta mulla on mun tärkeimmässä jutussa takana kokemus, jota mä en voi kuvata juuri muilla sanoilla kuin ”uskonnollinen herätys”. Kun se sitten myös tuli niin hassusta aiheesta ja niin selvästi että vieläkin muistan sen, ajattelin että ehkäpä pitäisi vihdoin yrittää kirjoittaa tuo kokemus auki. Silläkin uhalla että poliittinen vastapooli saattaa vielä tarttua tähän aika ikävästi…

Nimittäin minun kääntymykseni lähti aikanaan Näkymättömän Käden ajatuksesta, ja muutamissa harvoissa minuuteissa peruuttamattomasti taitto mut suht’ kovaksi libertaariksi.

Tuohon aikaan olin jo pitkään ollut kiinnostunut niin libijutuista kuin taloudestakin. Sinänsä hyvä parvi käsitteitä ja aatehistoriaa oli jo hallussa. Mutta kaikki se oli pään sisällä jotenkin puoliksi ulkoaopeteltuna, hajanaisena tietomassana. Vähän kuin olisi taas tullut luettua liikaa kokeeseen, aivan liian myöhään. Kaikki se oli pitkälti tunteetonta dataa, isona möykkynä, ilman mitään yhteenliittävää selkärankaa tai intuitiivis-emotionaalista näppituntumaa siihen. Aivan erityisesti, tuossa vaiheessa en edes täysin ymmärtänyt mitä kysyntä- ja tarjontakäyrät taloustieteessä todella tarkoittivat, vaikka osasinkin toki jo varsin sulavasti laskea niillä, jopa päässä.

Sitten yksi kaunis kesäiltapäivä eräs tuore libiystäväni selitti minulle jotain talousjuttua. Muistaakseni siitä kuinka monopolin ei tarvitse olla tehoton jos sen kohtaama kysyntä vain on elastista. Tjsp.

Sitten kun ajatus harhaili ihan vähän sivuun, oikeaan suuntaan, yhtäkkiä se iski. Kysyntä ja tarjonta. Eivät ne olekaan ihan vain käyriä tai sanoja paperilla, vaan ihmisjoukkoja, jotka toimivat tietyillä arvattavilla tavoilla yhteen. Jotka painavat toistensa suuntaan. Luovat hinnan välittämän tasapainojärjestelmän. Yhtäkkiä se typerä marshallilainen osittaistasapainokaavio alkoi elää: ”niin siis ton takia se tasapaino tulee, ja sitten siitä seuraa sitä sun tätä sun tota”. Yhtäkkiä näin läpi kaiken sen formalismin, ja kaikesta tietämästäni tiedosta alkoi nopeaan tahtiin tulla todellista.

Mun piti pysäyttää mun kaveri, ja mä menin jonnekin aivan muihin, poissaoleviin tiloihin. Muutaman hassun minuutin kuluessa mä neuloin yhteen useamman vuoden tilkkutäkkilukemiset niin liberalismista kuin taloudestakin. Meinaten tottahan ne liittyvät yhteen, ja tottahan niiden vanhassa kirjallisuudessa on jo tehty kaikki ne varsinaiset työt sun puolesta. Nyt se vain jotenkin kliksahti vihdoin kohdalleen, niin että koko tuo rakenne tipahti siihen raamiin johon ne klassiset kirjoittajat aina halusivatkin sen tipahtavan.

Tuollainen kokemus todella on parempaa kuin seksi. Se on kertaluokkaa rankempi trippi kuin eka huumekokeilusi. Kun ne palaset tippuvat vihdoin paikalleen, sä näet sun silmien edessä kun sun koko maailmankuva vinksahtaa pykälän vinoon, minuuteissa. Yhtäkkiä kaikki sopii yhteen kaiken kanssa mitä sä olet ikinä tietänyt maailmasta. Jokikinen millään tavalla ihmisiin tai yhteiskuntaan liittyvä juttu joka sulla on ollut takaraivossa ulkoaopeteltuna, välittömästi asettuu osaksi harmonista, Näkymättömän käden ohjaamaa tasapainoprosessia. Sä välittömästi näet niin monta tapaa soveltaa tuota yleistä ajatusmallia, että sä et vain ehdi edes käsitellä niitä, vaan työnnät ne sivuun. Yhtäkkiä mikään ei enää ole kylmää dataa, vaan kaikella on paikkansa, sä todella välität kaikesta siitä tunteellisestikin, ja kun ekan kerran taas näet ulkoisen maailman siltä loogiselta, sisäiseltä rakenteeltasi…

Se maailma on kauniimpi, ja ensimmäistä kertaa sun eläissäs se tekee jotain järkeä, kokonaisuutena. Sä tiedät ettei noin pitänyt tapahtua, ja sä tiedät että nyt ei enää mennä missään rationaalisissa sfääreissä. Koska väritkin näyttää erilaisilta. Sun kaveri nenän edessä ei ole enää se sama kaveri, vaan osa sitä yleistä tasapainoa jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja sopii yhteen. Mutta sua silti alkaa itkettää onnesta, eli sun täytyy pyytää röökitauko. Joka tietenkin sitten venyy puoleen tuntiin, kun ne loputkin ajatuksen palaset ja varsinkin se tunnekuohu asettuvat vähitellen. Kun vihdoin toki myös tajuat oman paikkasi siinä uudessa järjestyksessä jota sinulle juuri vilautettiin, ikään kuin vähän verhon takaa.

Noin minusta tuli libertaari. Tähän päivään asti mua huvittaa aivan kohtuuttomasti se kuinka kokemuksellinen ja äkkinäinen juttu se lopulta oli. Mä tiedän aivan tarkalleen kuinka lähellä uskonnollista hurmiota tuo on, ja kuinka monia sekä pahoja vaaroja sellaiseen liittyy. Mä tiedän aivan täysin, että tuollaisesta kokemuksesta ei ole paluuta, ja että sellaisen jälkeen ei oikeastaan saisi olla järin varma mistään mitä poliittisesta aiheestaan ajattelee. Voisihan se kaikki tuon jälkeen kuitenkin olla ihan vain jotain uususkonnollista harhaa.

Mutta silti, mitäs jos mä kuitenkin hurmiostani huolimatta, tai ehkä jopa juuri siinä, todella ymmärsin jotain oikeata? Ehkäpä minun sittenkin pitäisi kolkuttaa naapurinkin ovelle, kertoakseni Vapahtavasta Paljastuksestani?
Sampo Syreeni
Sampo Syreeni
la 05.07.2014

Dude looks like a lady

Yhteen aikaan mä olin hetken varsin nuorekas ja nätti poju. Siihen aikaan liikuin tyttöystäväni esittelemänä gootti- ja punk-seurassa, jossa ei niin hirveästi välitetty perinteisistä sukupuolirooleista. Tai jos välitettiinkin, ne kanavoituivat tuon tummaanpukeutuvan poppoon sisällä varsin eri estetiikan kautta kuin hetimiten voisi luulla. Jopa meikäläiselle, joka on myöhemmin osoittautunut kuitenkin aika tavalliseksi heteromieheksi, tuo kokemus on hieman muuttanut ajatuksenkulkua.

Minun hameeni

Ehkä mun paras esimerkki tuosta hommasta ois se, että siihen aikaan mä kuljin hameessa. Itse asiassa mä vähitellen opin tykkäämään hameestani niin paljon, että mä pidin sitä heti kun vain löysin tekosyyn. Mä taisin jopa esitellä silloisen tyttöystäväni vanhemmilleni se päällä, sillä sopihan se ilmeisesti tyyliin.

Jännä juttu sitten on, että jollet itse ole pitänyt moista miesten hametta, et välttämättä tajua mikä sen juju on. Ihan alkajaisiksi, vaikka se on sun päällä kaunis, se ei tarkoita että olet jotenkin tyttö. Ei, vaikka yleensä miehen pitäisi kait mukamas olla frakissaan komea, ja naisen päin vastoin iltapuvussaan kaunis.

Kyllä mun hameen alla vaan oli ihan rehellisesti miehen kyrpä ja karvat aina, täysin huolimatta siitä että päällä oli nätti, elegantti, pitkä musta indu-hame. Mun miehisyys ei mennyt siitä hameesta yhtään mihinkään, vaan lähinnä korostui: kun mä tunsin itteni nätimmäksi, mun oli suorastaan jopa helpompi ja mukavampi toteuttaa mun omaa itteä. Mun korkeeta ääntä, silloin tällöin aika eläväistä ja päällekäypääkin ruumiinkieltä, sitä että mäkin joskus haluan tuijottaa jotakuta idioottia murhaavasti… Kaikkea sitä.

Kai sitä hyvältä saa näyttää?

Puhumattakaan siitä, että kun partajamppa valitsee hameensa oikein, se näyttää sopusuhtaisemmalta kuin ripakintuissaan. Housutkin yrittää miehellä peittää sitä kuinka surkean epäesteettisiä ihmisen jalat on, mutta pitkän hameen ei ole tossa voittanutta.

Tuollainen pieni leikittely sukupuolirooleilla vieläpä auttaa sua tekemään kaikenlaista keskustelunaloitusta, signalointia tiedostavuudestasi, ja muuta vastaavaa, sekä auttaa sua ottamaan kontaktia ihmisiin joihin et olisi edes muuten itse uskaltanut tai voinut tutustua.

Hameen kevyt sukupuolianalyysi

Nyt se sitten alkaa kuulua jo, että liitetäänhän siihen hameeseen silti tiettyjä feminiinisiä piirteitä. Joo-o, juuri niin vahvoja nuo sukupuolistereotyypit aina ovat. Ei minunkaan hameeni ollut koskaan neonkeltainen supertylliröyhelömini, vaan ensin industrial-henkinen musta, paksu puuvillahame, ja sitten BDSM-touhuihini luotto-ommeltu, hieman kupumaisempi vinyylivimpain. Aavistuksen verran feminiinisempi, mutta kyllä edelleen silti varsin ärhäkänäijäinen.

Vaan nyt jo tulisi vihdoin ymmärtää sekin, kuinka ambivalentti se miehen hame jo länsimaisessakin kulttuurissa voi olla. Se ei pitkänä, kauniina ja hyvinlasostuvanakaan mitenkään välttämättä edes Suomessa ole feminiininen juttu. Vaikka mun hameelle on vittuiltukin aikanaan huolella lähibaarissa, ja kovasti yritetty kiusata siitä kuinka mä mukamas yhtäkkiä olen tyttömäinen, lopulta se on aina syöpynyt täysin pahimmankin kiusaajani takaraivoon, että mun identiteetti todella on heteromies. Jos joku haluais koetella sitä, se tekis sen omalla riskillään. Ei tarttenu ees uhata tai olla aggressiivinen, vaan se nyt meni aika nopeasti aina perille, että mä olen Äijä. Vaikka hameessa tai tyköistuvissa vinyylipöksyissäni seuraan liityinkin.

Toisin sanoen, sen feminiinisen pukeutumisen ja feminiinisyyden suhteen ei tarvitse olla niin vahva kuin luulisit. Maskuliinisen pukeutumisen ja maskuliinisuuden suhteen ei sen enempää. Mä pystyn projisoimaan niin mittavan molon mun hameenkin alta että maailma loppuu, ja toisin päin mä olen nähnyt useammankin naisen jotka projisoi halutessaan täysin veretseisauttavan vulvan frakkinsa raosta. Ihan vaan kaikki heteroina jotka tietää mitä tekee.

Käännetääs se toisin päin…

Niinpä ainakaan se vaate ei siis tee susta yhtään sen enempää tai vähempää kun sä muuten oot, jollet itse anna sen tehdä. Tuon päälle isompi vaatevarasto sitten tunnetusti tekee aina vain hyvää.

Kaikkein hauskin juttu musta tuossa hamehommassa tosin on se, että sun ei tartte sitten aina olla niin stereotyyppinen äijä kun se on päällä. Mä esimerkiksi joskus huomasin, että on paljon helpompi tehdä tuttavuutta niin naisten kuin miestenkin kanssa, kun oli tuolla tavalla hiukka hassun feminiinisen oloinen. Sitten tohon oppi, ja oikeastaan musta tuli itsestänikin mukavampi ihminen kuin olisin muuten ollut. Pehmeämpi, helpompi, lähestyttävämpi kuten lähestyvämpi, ylipäänsä kaikkea sitä mitä yrmeä suomijätkän ihanne ei ole.

Yyberjärkevät tyypit varmaan osais tehdä ton ilman sitä hamettakin. Mutta useimmat, niin miehet kuin naisetkin, taitaa hiukka hyötyä terapiassaan siitä että käyttävät vaatetusta ja muuta ulkonäön muokkaustaan apuvälineenään, omaksuessaan tietyn roolin. Tai ainakin mulle luultavasti ois ollut suorastaan mahdotonta omaksua niin pehmeä rooli kuin missä olin ilman hametta.

Tytöt ja pojat ja välttämättömyys

Eh, mutta kas niin sitten vihdoin… Enkai juuri sanonut aika voimakkaasti, että hameet on tyttöjen juttu ja frakit poikien? Enkai ampunut juuri itseäni nilkkaan?

Itse asiassa en. Meinaten, mä annoin jo parikin esimerkkiä yllä, joissa niillä sukupuolirooleilla leikittiin vähän, eikä niiden tarvinnut silti hävitä mihinkään. Tuosta on vain pieni askel siihen, että leikitään vähän enemmänkin…ja heti sen jälkeen kaikki se kovinkin leikki yhtäkkiä muuttuu todellisuudeksi.

Tuosta on jopa yksi historiallinen esimerkki jo. Meinaten aikanaanhan nainen puvussa olisi ollut tismalleen yhtä käsittämätön, röyhkeä, ja suorastaan kuolemantuomionarvoinen hirvitys kuin nykyään on mies polvenkorkuisessa pinkissä hameessa. Se ei todellakaan aikanaan ollut normaalia. Mutta niin vain jo jostain 1910-20-luvuilta asti taitaa alkaa näkyä naisten pukuja, ja viimeistään 90-luvulla Madonna lopullisesti rehabilitoi jopa frakin, täydellisen naisellisen ultraseksikkyydensä välineeksi, josta kukaan ei edes halua valittaa.

Ei mieskään halua jäädä ilman!

Nuo rajat siis todella ovat täysin liukuvia, aina hirtosta pornoon ja takaisin, naissukupuolen pukeutumisessa. Toi me tiedetään jo. Eli miksei se vois olla ihan yhtä liukuvaa miehelläkin, housusta hameeseen ja takaisin?

Mun väitteeni itse asiassa on, että se todella voiskin olla niin. Ja muuten niin on monien kovimpien rokkarienkin—vai luuletko että edes hevistit, kovimpina rokkareina, vierasti pinkkejä ballerinakuteita? Varsinkaan 80-luvulla, kun monet niistä kovimmista hevibiiseistäkin tehtiin?

Eijei, otapa vain se punainen pilleri, ja sen mukanaan tuoma miesmekko. Meillä on jo niitä ihan käypiä ja yleisesti tykättyjä popkulttuurin muotoja kuten glam-rock, joissa leikitään miehenä vakiona feminiiniseksi ymmärretyllä pukeutumisella ja meikillä. Ainiin ja tosiaan, jopa perussuomalainen Dingo aikanaan otti tuosta genrestä vähintäänkin silkkikaulahuivinsa sekä vahvat kajalinsa, aikansa pikkutyttöjen ihkuttaen bändiä antaumuksella.

Sopii kysyä Dingo-fanilta, jotka alkaa olla parlamentaarikkoiässään nyt. Nuo tyttölaumat eivät todellakaan ajatelleet mitään ”kilttiä” Neumanista, eivätkä käsitteellistäneet häntä ensi sijassa feminiinisten piirteidensä kautta…

Elä suotta stressaa

Kyllä se mekko siis on miehellekin aika kiva asuste, etenkin kun se antaa kulkustensa jäähtyä siellä alla luonnolliseen kilttitapaan, ilman mitään turhia ahdistavia alushousuja. Kun katot peiliin miehenä, sulle sopiva mekko päällä, sä usein myös näytät aika hyvältä. Ja jos on vielä hyvä meikki päällä, miltei voisit luulla itseäsi televisiopoliitikoksi.

Oikeastaan ainoa syy miksi sä et miehenä pidä sitä hametta tai designer-mekkoa päälläs on se, että sä pelkäät näyttäväs toisten silmissä jotenkin pahalta. Tai kenties jotenkin jopa epäilet itseäsi; meniköhän mun erityisen tärkeästä mieheydestä—miten niin erityisen tärkeästä?—jotain pois kun mä näytän yhtäkkiä niin…likalta?

Herää todellisuuteen jo, mutta

Itse mä olen syönyt sen punaisen pillerini jo suunnilleen puoliksi. Jos mulle pantaisiin suunnittelijan tuottama, vaikuttava, hörhelöinen iltapuku päälle, mä en ekana miettis näyttääkö se naiselliselta. Mä miettisin näyttääkö se hyvältä mun päällä, kuvastaako se mua, voinko mä käyttää sitä tehokkaasti hyödykseni siinä mitä haluan, tuntuuko se hyvältä iholla, tykkääkö mun kulkuset olla sen sisällä, mitähän tyttöystävä ja paras kaveri tykkäis jos halaisin niitä siinä…

Sanalla sanoen, mä en miettis juurikaan sukupuolijuttuja hyvässä pukeutumisessa. En usko että useimpien pitäisikään.

Yhteiskunta, joka muuttukoon

Sitä toista puolikasta pilleristä mä en ole syönyt vielä, koska se uskoakseni olisi typerää. Nimittäin, niin kauan kun muut ihmiset yhteiskunnassa elättelevät typeriä pukeutumisnormeja ja seksuaali-ihanteita aina siihen asti että “casual friday” on harvinainen ihana poikkeus koodista, eipä sitä oikein voi tulla duunipaikalle topittomassa, läpinäkyvässä, neonoranssissa minikiltissäänkään. Ainakaan pikkareitta. Eli siis ei sitä yhteiskuntaakaan täysin voi jättää huomiotta.

Mutta silti viimein, perkele. Kyllä mä silti olen sen verran sukupuoli- ja pukukapinallinen, että musta kyllä ois kivempi työskennellä sillä puolella firmaa jossa on ne värikkäät miestenmekot, conchitat ja frakkinaiset. Jopa nudistikoodarit. Meinaten niin hassua kuin se ehkä olisikin, paljon vähemmän se pukumieskansa oikeasti tuottaa kun me nörtit.

Ja kun siis jo näkyy kuinka mielivaltaista se on mikä on hyväksyttyä, kyllä musta sitten kaikkien pieni henkilökohtainen kulttuurin kyseenalaistaminen olisi aiheen, ainakin kunnes työpaikalle saa tulla juuri niissä kuteissa joissa kävelisi omalla kadulla tai kenties lähtisi parhaisiin bileisiinsä. Toi venytys on musta jopa hiukka moraalinen velvoite itse kullekin, kunnes miehet kuten naisetkin sais pitää ihan mitä vaan päällään.

Julkisesti, ja ihan vain omasta vapaasta valinnastaan. Ei toi musta kyllä ole paljon pyydetty, eikä taatusti ainakaan alenna kenenkään työtehoa.

Suositeltuja blogeja sinulle