Yllättävä tulovero

Oletetaanpa siis alkuun että kaikki suomalaiset joutuvat yhtäkkiä maksamaan uuden, tasaisen, 40% tuloveron. Muita veroja ei ole, ja veroprosentti on kaikille sama. Veron maksaa palkansaaja, eikä yrityksiä veroteta mitenkään. Mitä tuosta oikeastaan seuraa?

No työntekijä tietysti sitten maksaa alkuun sen 40%:aan, firma ei maksa mitään ja se siitä. Seuraavassa vaiheessa pitää kuitenkin miettiä mitä työmarkkinoilla tapahtuu, kun kilpailu toimii ja työntekijät tietenkin jatkuvasti siirtyvät firmasta toiseen. Yhtäkkiä jokin firma taatusti huomaa, että kappas vain, tulipas yhtäkkiä kovat verot. Ehkäpä ei kannattaisi palkata sitä seuraavaa työntekijää edellisen paikalle, koska se on säästöä. Päin vastoin työntekijä huomaa, että kappas vain, se uusi työ onkin helpompi saada jos alennetaan hieman palkkavaatimusta. Kun ne muut kilpailevat hemmot ovat kuitenkin aika kalliita veroineen. Tuloksena on, että työn hinta alkaa elää alaspäin alkutilanteesta jossa mitään veroja ei ollut. Mihin tuo prosessi pysähtyy?

Aivan viimeistään se pysähtyy tasolle jolla työnantajan työntekijälle lahjoittama rahasumma alunperin oli ennen kuin verokiila erotti työmarkkinaosapuolten näkemät palkat toisistaan. Sillä tasollahan tiedettiin jo alkuasetelmasta, että työnantajan kannatti palkata työntekijänsä.

Jos tämä ajatuskoe tehdään toisin päin, niin että työnantaja onkin veron maksava osapuoli, työntekijän näkemä palkka vastaavasti nousee, ja aivan samankaltaisesta päättelystä sitten saadaan yläraja sille. Se olisi se palkka jonka työntekijä alunperin näki, ennen verokiilan väliintuloa. Niinpä lopullisen palkan on pakko olla noiden kahden arvon välissä.

Tällä kertaa en lähde siihen mihin tai miksi se palkka todella asettuu. Olennaista on, että me emme ilman lisätietoa tiedä mihin, ja että se lopullinen taso ei ole kiinni siitä mitä valtio teki. Se on kiinni puhtaasti markkinoiden toiminnasta.

Proportionaalisen tuloveron kohtaanto

Se silti on alusta asti selvää, että jos vero muuttaa tuolla tavalla palkkaa, ei oikein voida sanoa kuka sen veron lopulta maksaa. Nimittäin jos työntekijä maksaa veron ja siitä seuraa että hänen bruttopalkkansa nousee, työntekijä maksaa selvästi suoraa veroa, mutta veron seuraamuksena oli myös että työnantaja maksaa korkeampaa palkkaa työntekijälleen. Toisin sanoen hän itse asiassa maksaa osan verosta. Tai päin vastoin jos työnantaja maksaa veron, siitä seuraa työntekijän näkemän nettopalkan lasku, niin että itse asiassa työntekijä päätyy korvaamaan osan verosta työnantajalleen. Nimellisesti vero voi mennä kummalta vain puolelta, mutta se kuka todellisuudessa päätyy kantamaan veron kustannuksen riippuu täysin siitä mihin noiden kahden rajan sisällä lopullinen palkkataso asettuu.

Tämä on veroekvivalenssiteoreemojen perusjuju: ns. veron reaalinen kohtaanto, eli kumman markkinaosapuolen pöydästä ne potut todella lopulta viedään, ei ole kiinni siitä kummalta puolelta markkinarajapintaa vero nimellisesti kerätään. Sen lopullisen nälänhädän kohdentuman määräävät markkinat, eikä valtio perijänä voi oikeastaan vaikuttaa lainkaan lopputulokseen, kun välissä kelluva hinta sitten aina siirtää vaikutukset markkinoiden määräämään tasapainoon, perittiin se vero mistä vain.

Yleistys muihin veroihin

Vaan ei se hupa kyllä vielä tähän lopu. There’s more! Mitäs jos kyse ei olekaan tuloverosta? Entäs jos vaikkapa perimmekin alvia?

Tuossa tapauksessa sitten käy niin, että yritykseltä jää saamatta tuloja jotka se muuten olisi saanut. Tai toisin päin, yrityksen asiakkaat eivät saa rahallaan yhtä paljon kuin muuten olisivat saaneet. Yhtäkkiä käy niin, että se mikä yllä päti yrityksen ja sen työntekijän väliseen verotukseen ja palkan joustoon, pätee täysin yhtäläisesti yritykseen, sen myymään tuotteeseen ja yrityksen asiakkaan kulutukseen. Alvi iskee tuohon väliin täysin vastaavasti kuin yllä, tuotteen hinta joustaa kuten yllä palkka, ja lopulta valtio ei voi vaikuttaa siihenkään kenen pöydästä se pottu noillakaan markkinoilla menee. Kuluttajan vai firman.

Sitten päättelyä vain vyörytetään eteenpäin. Nimittäin seuraavaksi tuo päättely on sovellettavissa asiakkaasta työntekijään, unohtaen firma kokonaan välistä. Onhan kuitenkin niin että yritys maksaa palkkansa tuloistaan, jotka tulevat kuluttajilta, kun firma myy tuotetta. Markkinat asettavat joka tapauksessa sen kuinka paljon firma oikeasti kärsii alvista tuotemarkkinoilla, joten sitten ne asettavat senkin kuinka paljon firma voi maksaa palkkaa. Tai päin vastoin, jos firman työntekijä joutuu maksamaan veroja, se kohottaa firman kuluja, jotka firma pystyy painamaan vain markkinoiden sallimissa määrin myymänsä tuotteen hintaan, ja lopulta firman tuotteen ostava kuluttaja maksaa tuosta osansa.

Tarkka näyttö siitä mitä noissa erinäisissä markkinasuhteissa tapahtuu ja millä olettamuksilla on liian hankala että sitä voisi noin vain työntää blogahdukseen. Mutta usko kun sanon, että viime kädessä käy niin että on yhdentekevää periikö valtio tuloveron vai alvin. Työn ja tuotteen hinta joustavat yhdessä niin, että lopputulos on sama. Sillä mistä valtio veronsa perii ei ole väliä. Reaalinen kohtaanto on lopulta sama. Nuo kaksi veromuotoa ovat täysin vaihdannaisia, eikä valtio voi mitenkään vaikuttaa siihen kuka veron tähden näkee kuinkakin paljon nälkää.

Hilpeintä sitten on, että tuo sama päättely yleistyy vielä paljon pidemmälle. Oikeastaan kaikkiin proportionaalisiin veroihin jotka eivät kertaannu, ja kaikkiin veroihin jotka ovat jotakin kautta muunnettavissa moisiksi. Eli siis yritystuloveroon, alvia vastaaviin myyntiveroihin, pääomatuloveroon sikäli kuin pääomaan sisällytetään inhimillinen pääoma, optiotuloihin sikäli kuin sopiva joukko reaalioptioita otetaan mukaan, ja niin edelleen. Pohjimmiltaan näistä päättelyistä saadaan aikaan äärimmäisen yleinen verkosto joka kattaa suunnilleen kaikki proportionaaliset veromuodot joita kukaan järkevä ihminen tulisi koskaan ajatelleeksi: ne ovat kaikki yhtäläisiä, eikä valtio pysty mitenkään vaikuttamaan siihen ketä se verottaessaan lopulta kurjistaa.

Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tällainen järkeily on aika teoreettista, eikä se oikeastaan kuvaa edes todellista maailmaa. Mutta se on hyvä lähtökohta kun talouden rakenteita yrittää järkeistää ja yksinkertaistaa muotoon, josta saa jotain tolkkua. Noiden ekvivalenssiteoreemojen pääanti on oikeastaan hajottaa kaksi yleistä harhakäsitystä jotka hallitsevat verokeskustelua. Ensinkin, usein kuvitellaan että valtio voisi jotenkin merkittävästi vaikuttaa siihen ketä vero köyhdyttää, muuttamalla veromuotoa. Lähtökohtaisesti noin ei ole, vaan valtio on tässä enimmäkseen markkinoiden armoilla. Ja toisekseen, usein kuvitellaan että on hirvittävät määrät erilaisia veromuotoja joiden välillä voidaan tehdä merkityksellisiä poliittisia päätöksiä. Tuokaan ei ole totta, koska todellisuudessa pääasialliset, varsinkin millään tavalla järkevät, veromuodot todellisuudessa ovat pohjimmiltaan saman yhden yhteisen ekvivalentin veron eri puolia. Kun nuo kaksi juttua tajuaa, yhtäkkiä verokeskustelu yksinkertaistuu suunnattomasti.

Viimein, aika kaukana lopullisesta totuudestahan tällainen alkeiskurssipäättely on. Jotta moiset päättelyt toimivat, pitää olettaa varsin vahvoja ja jopa epätotuudenmukaisia juttuja. Eli en siis yritä tässä väittää että veroekvivalenssit kantaisivat mitenkään kovin pitkälle oikeassa maailmassa, tai että vain niiden varassa tulisi koskaan tehdä politiikkaa. Mutta ne kyllä ovat totuttu ja hyväksihavaittu lähtökohta, jota tuntemattomalla ei juuri ole edellytyksiä ymmärtää mitään sitä pidemmällemenevämpääkään verotaloutta.

Eli kai eduskuntapuolueesi puheenjohtaja tai ainakin valtiovarainministerisi ymmärtää ainakin tämän alkeiskaman? Aivan varmasti ymmärtää?