 Jussi Parviainen pe 18.07.2014 |
Hetki sitten palasin elämään. Nyt vasta muistin kuka olen ja kuka olen ollut. Missä unessa; kooman kaltaisessa varastotilassa olen pitänyt itseäni. Iloni on nyt niin suuri, tämän muistikuvia tuottavan leikin jälkeen, että olen voimakkaampi kuin koskaan ja viisaampi kuin koskaan; lapsellisempi kuin koskaan, Ja uskallan puhua lopultakin ihmisen kuolemattomuudesta. Ikuisesta elämästä. Kiitos Taivas. Kiitos Taivainen rakkaus ja lapsenmieleni, jonka säilytit kovien aikojen yli. Nyt olen onnellinen! Armosta ja itseni hyväksymisestä. Nyt, varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni osaan rakastaa itseäni, oikeasti; ilman itserakautta. Ja arvostaa itseäni, omanarvontunnon puuttumisen sijaan; itse itseni arvoihin ja hengen köyhyyteen sekoittaneena. Hypnoosilukko mielessäni aukesi joidenkin oikeiden sanojen vuoksi, kun katsoin itseäni. Ja siitä tämä ilo. Tulen kirjoittamaan kaikille kaikesta mitä ymmärrän tästä asiasta. Ihanaa elää lopultakin ihmisten keskuudessa.
Tuon edellä kuvatun ilon nousun jälkeen olen nojannut sen antamaan ilon tunteeseen, tietäen kuitenkin samalla että olen hyvin sairas; fyysisesti ja psyykkisesti ääri rasittunut. Minut telottiin viimekesän elokuussa niin huonoon kuntoon, että siiitä paraneminen tuntuu enää vain uskon kysymykseltä. Sain erittäin voimakkaan aivotärähdyksen päähäni osuneita potkuista. Siitä asti olen joutunut syömään särkylääkkeitä, niiden aiheuttamaan pahoinvointiin asti. Lähimuistini katsosi lähes kokonaan. Samoin tasapainoaistini ja oikea silmäni särkyi. En valita, mutta ilmaisen tässä vain tunteen kuinka lähelle olen siirtynyt rinnakkaistodellisuuta. Lääkkeet hinaavat kyllä minut lyhyen päiväni läpi, mutta se todellisuus jota ihmiset kutsuvat kuoleman jäleiseksi elämäksi on kuitenkin voimakkaampi tunne ja sen sisällä lapsen mieleni sammuu usein minua ympävöivään kylmästi vastaan puhaltamaan tulevaisuuteen. Olen tyhmentynyt ja häpeän sitä. En muista juuri mitään ja toistan samoja asioita jo puolen tunnin sisällä uusina ja vaihtelevin mielentiloin. Olen elänyt voimissani endorfiineilla joita saan liikunnasta. Sitä olen harrastanut koko elämäni, paitsi nyt tänä vuotena elämästäni.
Vanhuudessa ihmisen armahtaa demantia ja minut nyt tylsistyminen. En voi tehdä töitä joita minulla on kesken; uutta nousua varten. Uutta tulemista ja osaamisen käyttämistä varten.
Minula ei ole mitään koston aikeita ihmisille jotka tämän tekivät minulle. Aivojeni tunneälyn kapasiteetti on niin pieni, etten saa edes mahtumaan tätä elämäni mahdottomuutta sinne. Yksityiskohdat ja kokonaisuudet eivät ilmene eri asioita.
Painajaiset jotka täyttävät yöni, pieksävät minua vielä aamulla muutaman tunnin, kunnes päivälääkkeet palauttavat minut taas keittiöön keittämään kahvia tai syömään banaaneja, joita apinan tavoin syön ja tollotan jotain; ei mitään.
 Jussi Parviainen pahoinpitelyn jälkeen! Muutama yö sitten näin unta elämäni suurimmasta rakkaudesta Minnasta. Herättyäni tahdoin nukkua lisää ja olin onnellinen Minnan läsnäolosta. Lähetin tästä unesta hänelle viestin ja olen vieläkin tuon tunnetilan vallassa, kun vain saan sen mieleeni, vaikka koko päivän. Minä rakastan.
Rinnakkaistodellisuus saa odottaa, kunnes olen nähnyt tämän prosessin. Tuleeko minusta vielä terve Jussi Parviainen.
Rukoilen paljon ja yritän lukea joka päivä niin paljon kuin jaksan. Ennen luin päiviä pääksytysten ja muistin lukemani. Tästä voisin olla katkera, mutta en saa siitä tunteesta kunnon otetta.
Uskon vain, en tiedä mitä pyydän ja vammojen oireiden vain pahennuttua olen niin tuskainen etten saa kiinni enää mistään jolla olisi eteenpäin vievä vaikutus.
Siksi olen tarrautunut rakkauteen. En tiedä mitä se on. Ennen tiesin tietäväni, ennen oli kaikki muukin toisin.
Tätä blogipostausta kirjoitan jo toista kertaa, koska hukkasin ensimmäisen tekstin, mutta lapsen mieleen osaan vielä palata ja haaveilla. Haaveista ei pitäsi minun kohdallani olla niin pitkä matka toimintaan kuin sen muistan.
 Minä niskatuen kanssa Nyt elämä on unen näkemistä valveilla; kaikenlaista sekavaa, mutta ei niin pahaa kuin yön uni.
En tahtonut valittaa, mutta halusin kirjoittaa.
|
5 kommenttiaVastaa |
Voimia sinulle Jussi! Kirjoitat kauniisti ja luen tekstiäsi eläytyen. Toivottavasti sanasi pistävät monet väkivallan tekijät ajattelemaan minkä tuskan uhrit joutuvat kärsimään, miten yksi kaunis ihmiselämä voi tuhoutua tai murentua kokoonliimattaviksi osiksi hirviömäisen teon jälkeen… entä jos jokin sirpaleista katoaa lopullisesti tai etsiminen vie aikaa… kaikki kivut ja säryt… Toivon, pyydän että rakkaus antaa sinulle voimaa.
tosi hienoo oli lukee juttusi ”koomasta” Jussi!!! oon itekkii ollu ”koomassa” 2.5.2009 alkain kun joensuun poliisit hakkasi minut koomaan sairaalaan… jotain hyvääkin onnex monijen taisteluitteni jlk fennija myöns mulle invaeläkkeen 2.5.2009 alkain mut huonoo täs oli se et poliisit ei vielkään oo voinu myöntää erhettään että pidättivät ja hakkasvat minut ihan syyttä suotta!!! kun jouvvuin piiritys tilanteeseen ni luulin koko piiritys tilanteen olleen mun sillosen poliisinaisen järkkäämä polttaripila!!! hieno ele sulta Jussi ettet haudo kostoo… mää oon hyvin kostonhimonen ja perix en anna ennekku poliisit polovillaan pyytää multa anteex jos sittenkään!!!
Siunausta ja voimia!! Pääset läpi tämän elämänvaiheen kyllä!
Sun jutut on ainakin musta ihan fiksua luettavaa. Toivottavasti saat muistisi takaisin.
Ei millään pahalla, mutta Jussia ei julkisuus auta eikä paranna.