Aikaisemmat artikkelisarjan osat: 1/3 – Käsitteet, 2/3 – Villit yhdistelmät

HUOMIO! Tämä on pitkälti taloustieteelliseen tarkasteluun rajoittuva artikkeli.

Jäljelle on jäänyt enää kaksi talousjärjestelmää: sosialistinen suunnitelmatalous ja kapitalistinen markkinatalous. Molemmissa käytettävät tuotannontekijät on valjastettu mahdollisimman tehokkaasti suunnitelmille. Toisessa suunnitelmat ovat valtiojohtoisia, ja tuotannontekijät ovat valtion keskusjohdon omistuksessa kansalaisten omistaessa valtion yhteisesti. Toisessa sekä suunnitelmat että tuotannontekijät ovat hajautuneet yksilöiden kesken.

Ratkaisevin kysymys onkin siinä, voidaanko yksilöistä koostuvalle laajalle yhteiskunnalle suunnitella yhdestä perspektiivistä taloudellinen tuotantokaava, vai muodostavatko lukuisat yksityiset suunnittelijat omat subjektiiviset kaavansa spontaanisti. Olisiko mahdollista luoda markkinoiden kaltainen instituutio poliitikkojen ja suunnittelijoiden johdolla, vai kykeneekö kukaan yksittäinen tai harva yksittäisistä koostuva taho sittenkään hallitsemaan sivullisena tietoutta suuresta kokonaisuudesta – puhumattakaan että se olisi tehokasta.

Talousteorioiden ja -järjestelmien synty

Tässä vaiheessa sopisi käsitellä talousjärjestelmien syntyä kaukaisesta historiasta lähtien.

Taloustiede on varsin nuori tieteen haara. Vaikka kaupankäynti ja kirjanpito ovat yhtä vanhoja kuin ihminen, taloustieteen perusta syntyi vasta n. 200-300 vuotta sitten Euroopassa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että mm. matematiikka kehittyi tieteeksi jo n. 3000 vuotta sitten Välimeren alueella sekä Kiinassa.

Työnjakoa ilmenee usein luonnostaan, jos olosuhteet sen mahdollistavat. Sen sijaan, että ihminen yrittäisi vähäisillä resursseillaan keskittyä mahdollisimman moneen asiaan (omavaraistalous), hänen on kannattavampaa kohdistaa aikansa ja varansa erikoistumiseen, mikä on monin kerroin tehokkaampaa. Silloin hän voi vaihtaa omaa laadukkaampaa erikoisosaamistaan muiden erikoisosaamiseen. Ihminen voi siis hyötyä vaihdannalla tapahtuvan täydentämisen ansiosta suuremmasta määrästä erilaisen osaamisen tuotteita kuin mitä itse kykenisi koskaan tuottamaan. Tämä spontaani ilmiö on saatettu unohtaa, jos sitä ei ole täysin tiedostettu. Varsinaisesti ns. suhteellisen edun teorian kehitti vasta David Ricardo (1772-1823).

Vahva keskusjohtoinen hallintomalli syntyi jo alkukantaisina aikoina olosuhteiden pakosta. Alkukantaisessa maailmassa, jossa yritteliäisyyden ja vaihdannan merkitystä ei täysin ymmärretty, fyysinen voima oli ratkaisevampaa väkivaltaisessa maailmassa. Vähintään alitajuisesti oli vallalla merkantilismin kaltainen ajatus, että maailman rikkaudet olisivat ennalta jaettu vakio. Käsityksen mukaan rikastuminen tapahtui muiden kustannuksella, siksi omista varoistaan täytyi pitää kiini ja mahdollisesti kamppailla itselleen lisää. Tämä on ilmeisimpiä syitä mielivaltaisiin sotaretkiin ja taisteluihin omaisuuden puolesta. Yhdyskunnan ja sen omistuksen turvaksi tarvittiin siis mahdollisimman vahva armeija.
”Siellä missä käydään kauppaa, on tapojen hienostuneisuus” – Montesquieu

Ihmisiä saatettiin useasti pitää omistettavina tuotannontekijöinä, joka johti joissain määrin myös orjatalouteen. Yksilönvapauksien polkeminen tässä tapauksessa vain hidasti vaihtoehtoisten tuotannontekijöiden kuten tuotantotekniikan kehittelyä. Työnjako saattoi olla alkukantaisimmillaan karkeaa ja auktoriteetin ohjaamaa, ja ihmisiä opetettiin uskollisiksi hallitsijalle sekä valtiokollektiiville, joka omisti paljon tuotannontekijöitä ja kykeni myös määräämään niiden käyttöä.

Euroopassa 1600- ja 1700-luvuilla vallinnut riistämiseen ja suljettuun etuoikeustalouteen perustuva merkantilismi herätti paheksuntaa tietyissä vapaamielisissä ajattelijoissa. Tiedettävästi ensimmäinen merkittävä merkantilismia vastustanut ja vapaata kaupankäyntiä sekä yksilönvapautta puolustanut aatemies ja poliitikko oli suomalainen Anders Chydenius (1729-1803). Samanlaisista ajatuksista historiaan jäänyttä skotlantilaista Adam Smithiä (1723-1790) pidetään taloustieteen isänä. Nämä klassiset liberalistit kannattivat arvojensa puolesta mahdollisuuksien tasa-arvoa sekä yksilöllisiä vapauksia. Lisäksi he olivat tutkineet ja päätelleet, että vapaa kaupankäynti mahdollistaa hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen lisäksi myös yritteliäisyyteen perustuvan hyvinvoinnin kasvun.

Kapitalistinen markkinatalous lähti nousuun 1700-luvun jälkeen, kun vapaan kaupankäynnin sekä yritteliäisyyden mahdollisuudet ymmärrettiin ensimmäisten taloustieteen teorioiden myötä. Yhdenlaisten resurssien niukkuus nähtiin haasteena, joka ajoi ihmiset hakemaan ratkaisuja perinteisten tapojen sijaan uusista oivalluksista. Taustalla toimi valistus- ja uudistusmielinen liberalismi. Toisin kuin tuolloin väkirikkaassa Kiinassa, Euroopassa työvoimaa onnistuttiin korvaamaan tehokkaasti teknisillä keksinnöillä. Nämä olosuhteet sekä edistyksellinen länsimainen ajattelutapa johtivat teolliseen vallankumoukseen juuri Euroopassa. Kapitalistiselle markkinataloudelle ominainen yksityinen riskinotto omalla pääomalla mahdollisti teollisuuteen ja tekniikkaan investoimisen, mikä puolestaan edisti teknistä kehitystä.

On arvioitu, että pitkään ennen teollista vallankumousta elintaso on ollut likimain samalla, hyvin alhaisella tasolla. Teoriassa tämä tarkoittaa sitä, että tuotannontekijöitä on otettu käyttöön samaa tahtia kuin väestö on kasvanut, eli pelkästään saman elintason ylläpitämiseksi. Käytännössä alhaisen elintason pysyminen samana tarkoittaa elämistä kädestä suuhun ilman ylellisyystuotteita. Teollinen vallankumous mahdollisti elintason kasvun, joka oli seurausta tehokkaammista tuotantomenetelmistä.

Teollinen vallankumous ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Nopea koneistuminen teki monet ihmisen työt tarpeettomiksi ja aiheutti pienessä ajassa suurta työttömyyttä. Teollinen vallankumous näytti aluksi hyödyttävän vain pientä eliittiä työläisten ja kasvavan työttömyyden kustannuksella.

Vahvaa valtiota ja kaikenlaista syrjintää vastustanut liberalismi poiki jo 1700-luvun lopulla yhteisökeskeisen kollektivistisen haaran filosofi Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) johdolla. Rousseau teki mielivaltaisia päätelmiä hieman abstraktista “yleistahdosta”, jota noudattaessaan ihminen olisi aidosti vapaa. Tämän näkemyksen mukaan ihmisyksilö olisi vain väline suurelle yhteisölle. Kollektivistisen liberalismin pohjalta syntyi sosialismi, joka hylkäsi yksilökeskeisyyden säilyttäen kuitenkin ajatuksen tasa-arvosta. Kapitalistisen markkinatalouden vastapainoksi syntyi myös sosialistinen talousteoria, jonka isänä pidetään Karl Marxia (1818-1883).

Kuten historiakatsauksesta selviää, puolikollektiivinen suunnitteluyhteiskunta on vanhempi valtiomalli kuin kapitalistinen markkinatalous, jonka myötä elintaso on lähihistoriassa moninkertaistanut itsensä suhteellisen pienessä ajassa. Historian lukuisissa autoritaarisissa suunnitteluyhteiskunnissa ei ole kuitenkaan vallinnut täydellistä yhteisomistusta ja sosiaalista tasa-arvoa, joka taas on sosialistisen suunnitelmatalouden ihanne. Tämä antoi vielä 1800-luvulla tilausta uudelle, viimeiselle ja kokeilemattomalle ääripään mallille. Alkujaan sosialismin ihanne oli anarkistinen internationaali ja utopia historian päättymisestä. Käytännössä ei kuitenkaan voida olla varmoja, että pöydän puhdistaminen vallankumouksella ja sitä seuraava täysi vapaus johtaisivat vain yksiarvoiseen, haluttuun lopputulokseen.

Kun sosialismi nosti päätään 1900-luvun alussa politiikassa, ja sitä haluttiin toteuttaa myös koko laajuudessaan mm. Neuvosto-Venäjällä, käytiin siitä kiivasta keskustelua Euroopassa. Kapitalistisen markkinatalouden nerokkaimmat puolestapuhujat ajoivat sosialistisen suunnitelmatalouden kannattajat jo kättelyssä tilanteeseen, jossa he joutuivat puolustamaan kannattamiaan malleja kritiikiltä, joka pyrki osoittamaan ne mahdottomiksi. Sen sijaan, että sosialistit olisivat yrittäneet hyökätä markkinaliberalistista teoriaa vastaan, he yrittävät epätoivoisesti puolustaa mallejaan kumoamatta kuitenkaan onnistuneesti vastaväitteitä. Tieteellisesti sosialistinen suunnitelmatalous on osoitettu toimimattomaksi jo vuosikymmeniä ennen sen kokeilujen taloudellisten ongelmien ilmenemistä ja painavimman edustajan (Neuvostoliiton) romahtamista.

Kapitalistinen markkinatalous

Kuten on jo moneen otteeseen on tullut selväksi, lähtökohtana kapitalistisessa markkinataloudessa on kansantalous, jonka omaisuus sekä valta päätöksistä ovat hajautuneet yhteiskunnan ihmisten kesken. Yksittäiset ihmiset käyvät kauppaa keskenään, ja tarpeita tyydyttääkseen rajoitetulla rahamäärällä he ajautuvat valitsemaan mieleisiään vaihtoehtoja, joiden tuottajat saavat mahdollisuuden jatkaa toimintaansa sen tuottaessa voittoa. Ehtona tuotannon jatkumiselle on siis se, että tuottaja miellyttää kuluttajia. Tällaisessa järjestelmässä tuottajat pyrkivät kilpailemaan kuluttajien suosiosta. Ne tuottajat, joiden tuotteet eivät herätä kuluttajissa tarpeeksi kiinnostusta, tuhlaavat varoja tappiolliseen tuotantoon. Jos tuottaja jatkaa tappiollista tuotantoaan, hänen varansa kuluvat loppuun, eikä tappiollinen tuotanto voi käytännössä jatkua enempää.

Voittojen ja tappioiden järjestelmässä riskit ovat hajautuneet, eikä yksittäinen toimija voi interferoida koko kansantaloutta mukanaan pelkkiin voittoihin eikä tappioihin. Kuten eräs usein lainaamani itävaltalaisnero sen tiivisti, yksilöllä on joko valinnanvapaus ja riski, tai ei kumpaakaan. Vaikka se kuulostaakin karulta, pidemmän päälle pelkkä yrittäminen ei aina riitä. Markkinoilla palkitaan vain onnistumisesta miellyttää kuluttajia. Eräänlainen markkinoiden itsekorjaava liike ohjaa voimavarat tappiollisesta toiminnasta kannattavaan toimintaan jatkuvien kokeilujen ja erehdysten kautta. Samalla minimoidaan turha tuotanto. Tässä tapauksessa turha tuotanto tarkoittaa voimavarojen käyttämistä sellaisten tuotteiden tuottamiseen, joille ei löydy kysyntää.

Tästä tullaankin siihen, että markkinoilla määräytyvä arvo on subjektiivinen. Itsekin saatoin vielä kaksi vuotta sitten ajatella ohimennen typeryyttäni, että raha voitaisiin sitoa SI-järjestelmän kaltaisesti fyysisiin ominaisuuksiin. Jokainen kädellinen tajuaa kommunisteja lukuunottamatta pidemmän pohdinnan jälkeen, ettei raha tai pikemminkin arvo ole objektiivinen, luonnontieteellinen suure. Arvoa ei voi määritellä luonnontieteellisesti, sillä kyseessä on subjektiivinen määre. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että eri ihmiset arvostavat eri asioita. Eri ihmisten arvostuksia ei siis voi yksiköidä keskenään ja laittaa objektiivisesti tärkeysjärjestykseen. Ei esimerkiksi voida tieteellisesti mitata, että joku henkilö arvostaisi matkapuhelintaan enemmän kuin toinen henkilö tietokonettaan.

Kapitalistinen markkinatalous perustuu hintajärjestelmään, jossa hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan lain mukaan. Ihmiset siis viestittävät hinnoista neuvottelemalla ja kulutusvalintoja tekemällä lukuisia signaaleja, joiden kokonaisuuden perusteella hinnat määräytyvät. Päätökset ovat kuitenkin yksilötasoisia, eli subjektiivisia. Tieto on olemukseltaan hajautunutta, ja se muodostaa kuitenkin järjestäytyneen kokonaisuuden, jossa eri tuotteiden tehokkaimpia hintoja voidaan vertailla keskenään. Tällainen tehokas ja itseään korjaava hintajärjestelmä on mahdollista ainoastaan, kun yksittäiset ihmiset sekä omistavat että päättävät.

Ei voida tieteellisesti todistaa, paljonko ihmisen tulisi omistaa tai saada korvausta mistäkin osuudesta. Kapitalistisessa markkinataloudessa ei oleteta, että omaisuus jakautuisi aivan tasan tai mahdollisimman epätasaisesti, tai täysin riippuvaisesti tehtyihin ponnisteluihin nähden. Vaikka käytännössä voidaan huomata useita esimerkkejä, ei ole voitu taloustieteellisesti osoittaa, että raha pyrkisi hakeutumaan rahan luo kuin luonnon lakien ohjaamana. Sosialistit ovat ennustaneet kapitalistisen markkinatalouden kaatuvan siihen, että omaisuus keskittyy yhä harvemmille ihmisille muodostaen luokkayhteiskunnan katkerista orjatyöläisistä ja pienestä rikkaasta eliitistä.

Vaikka apinaihmisen vaistot sanoisivatkin muuta, kapitalistisessa järjestelmässä kapitalistien ja työn suorittajien suhde on täydentävä ja rakentava. Alkukantaiset vaistot herättävät kateutta omistavia ihmisiä kohtaan, koska heidän ei ehkä tarvitse tehdä perinteiseksi miellettyä rankkaa työtä ja saada siitä keskivertoa palkkaa. Varsinkin suuremman työpaikan perustaminen vaatii paljon pääomaa ja uskallusta, joiden tulokset voivat olla tappiollisia ja näkyä vasta pitkän ajan jälkeen. Tavallinen työntekijä saa korvauksen työstään välittömästi, eikä hänen tarvitse kantaa taloudellista vastuuta (riskiä) työpaikkansa puolesta, sillä se on omistajan tehtävä. Mitä suuremmat riskit, sitä suuremmat voitot.

Sosialistinen suunnitelmatalous

Tässä vaiheessa lukijoille on jo varmasti selvennyt, että sosialistisessa suunnitelmataloudessa kukaan yksittäinen tai yksittäisistä ihmisistä koostuva joukko ei omista kansantalouden tuotannontekijöitä. Tästä seuraa se, ettei taloudessa vallitse kilpailua, joka reaaliaikaisesti motivoisi tuottajia sekä kehittämään uutta että madaltamaan hintoja. Tuotannontekijöiden käyttö perustuu valtiojohtoisiin suunnitelmiin. Suunnitelmien tarkoituksena on ensisijaisesti hallita tuotantoa ja saada lopputulos muistuttamaan enemmänkin suunnittelijan visiota kuin ihmisten eri päämäärien summaa. Tästä seuraa kysynnän ja tarjonnan lakien syrjäyttäminen mielivaltaisilla tuotantopäätöksillä ja hintasäännöstelyillä. On mahdollista, että markkinataloutta yritetään matkia näennäismarkkinoilla, eli yrittämällä luoda markkinatalouden kaltaisia kilpailuolosuhteita mm. kilpailuttamalla. Tällä ei kuitenkaan voi luonnollisesti korvata koko markkinatalouden itsestään järjestäytynyttä hajanaista kokonaisuutta.

Jos kaikki tuotannontekijät kuuluisivat valtiolle, ja niiden käyttö perustuisi suunnitelmaan, olisi hyvinkin mahdollista, että syntyisi suurta kilpailua siitä, ketkä pääsisivät käsiksi yhteisiin varoihin. Tämä ajaisi myös talousalueet, eturyhmät ja tuotantolaitokset kilpailemaan keskenään suunnittelijoiden henkilökohtaisesta suosiosta (lahjonta / vastapalvelukset) sen sijaan, että ne yrittäisivät perustella omaa paremmuuttaan kilpailemalla tuloksissa. Vaikka tämä ei ole kovin taloustieteellinen argumentti, kyseinen kabinettipolitiikan ilmiö nähdään suurena haittana jo maissa, joissa on suhteellisen pieni julkinen sektori.

Yhteiskunta koostuu yksilöistä, joilla jokaisella on omat henkilökohtaiset arvostuksensa. Jos niitä ei oteta huomioon, tuotanto ei vastaa ihmisten mieltymyksiä. Tällöin talousjärjestelmä ei pyrkisi palvelemaan ihmisten tyytyväisyyttä, jota se normaalisti ilman suunnittelua ajautuisi palvelemaan. Ihmisten mieltymykset siis täytyisi välittää suunnittelijoille. Maalaisjärkisen tietoteorian mukaan ihminen tietää omat mieltymyksensä paljon paremmin kuin etäinen virkamies, jonka on mahdotonta omata suurta tietomäärää eri ihmisten haluista. Sitä paitsi yksittäisen ihmisen mieltymyksen vaihtelevat jatkuvasti, eikä omaa ajattelua kaikkine tietoineen voi symmetrisesti siirtää toisille, varsinkaan reaaliaikaisesti. Kun tieto olisi käsitelty, se voisi kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä olla vanhentunutta. Varsinkin tämän tiedon käsitteleminen olisi ongelmallista: kaikki tieto ei ehkä ole päätöksen kannalta tarvittavaa, ja tämän arvioiminen on hankalaa.

Luonnollisen kysynnän ja tarjonnan näkökulmasta sosialistinen suunnitelmatalous kärsisi jatkuvista hintavääristymistä, eikä niiden anneta korjautua. Lyhytnäköinen ajatus on se, että madalletaan tiettyjen tuotteiden hintoja niin, että jokaisella olisi niihin varaa. Monet saattaisivat ostaa näitä tuotteita yli omien välttämättömien tarpeidensa ja hamstrata niitä. Kyseessä olisi ikään kuin huutokauppa, jossa mahdollisimman suuren tarjouksen sijaan hinta laskisi, ja vain huutajan nopeus ratkaisisi. Jos kyse on kovin kysytystä tuotteesta, se kuluu loppuun matalilla hinnoilla hyvinkin nopeasti. Koska myös tuotantokustannuksia olisi vaikea arvioida ilman kysynnän ja tarjonnan lakia, todennäköisin ratkaisu säännöstelemättömän tuotteen nopeaan loppuunkulumiseen olisi se, että niitä pyrittäisiin tuottamaan enemmän ja enemmän. Toisaalta tiettyjen tuotteiden vaikea saatavuus tuottaa päänvaivaa kuluttajissa, ja kuluttajat saattaisivat alkaa kilpailemaan tuottajien tai suunnitelmataloudessa pikemminkin suunnittelijoiden suosiosta (sen sijaan, että suunnittelijat ja tuottajat kilpailisivat kuluttajien suosiosta). Perverssiä, eikö?

Vaikka tavaroiden myyntiä henkeä kohden pyrittäisiinkin rajoittamaan, ihmiset silti pyrkisivät haalimaan saatavilla olevia hyödykkeitä, joskin suuremmalla päänvaivalla. Rahan syrjäyttävien vaihtovälinehyödykkeiden tuottamiseen kuluisi järjetön määrä luonnonvaroja ja työtä, mikä ei ole toivottavaa nykyisessä maailmassa. Kyseessä ei olisi edes luontaistalous, vaan jonkinlainen sairas välimuoto, jossa huomattava määrä hyödykkeistä tuotettaisiin vaihtovälineiksi todella vaihtelevilla kursseilla. Tällainen järjestelmä olisi kieltämättä huono ympäristölle, eikä myöskään kaupankäynnissä maksimoituun voittoon verrattuna ympäristöhaitoista verottaminen olisi tehokasta saati mahdollista niin kuin markkinataloudessa.

Usein sanotaan, että sosialismi on kaunis ajatus teoriassa, mutta se ei voisi toimia käytännössä. En viitsi pidentää tätä artikkelia puuttumalla enempää moraalisiin kysymyksiin, mutta sosialismin toimimattomuus juontaa jo sen teoreettisiin puutteisiin. Karkein tietoteoria (ihminen tietää arvostuksistaan itse paremmin kuin kukaan poliitikko) mielletään usein käytännön ongelmaksi suunnittelun toteuttamiseksi, vaikka tiedon luonne ja olemus asettavatkin jo teoreettisempia haasteita. Vaikka suunnittelijoilla olisikin käsissään kaikki mahdollinen tieto ja mm. ihmisten esittämät toivomukset, heidän olisi mahdotonta päättää mihinkään perustuen, kuinka rajatut varat täytyisi jakaa ihmisille sovittaen ne mm. ihmisten odotuksiin.

Esimerkki:
Kenelle, ja millä perustein tulisi antaa mm. hienoimmat rantatontit, autot ja maatilat ilman kysynnän ja tarjonnan lakia. Mitään ei voi nimittäin tuottaa loputtomasti, eivätkä kaikki ihmiset välttämättä ilahtuisi, vaikka heidät määrättäisiin asumaan idylliseen maalaistaloon keskelle korpea.

Lopuksi

Sosialistisesta suunnitelmataloudesta siis puuttuu markkinoille tyypilliset itseään korjaavat mekanismit, ja se tulee kyseiselle järjestelmälle kohtalokkaaksi. On myös tuhoisa harhaluulo, että ihmisten arvostukset olisivat tieteellisesti mitattavia suureita tai keskenään vertailtavissa. On mahdotonta luoda näennäismarkkinoita tai maksimoida tehokkuutta kohdentamalla yhteisiä varoja ilman yksilöllisiä hintasignaaleista muodostuvaa hajautunutta järjestäytymistä.

Kapitalistisessa markkinataloudessa ei ole ilmennyt teoreettisia ongelmia, eikä se ole osoittautunut mahdottomaksi käytännössäkään. Peruskaava markkinataloudessa pitää, ja siihen nojaava järjestelmä on onnistunut kasvattamaan elintasoa maailmanlaajuisesti. Kapitalistinen markkinatalous ja sosialismia sekä suunnittelua edustava valtiollisuus luovat käytännössä omia haasteita. Tärkeää on huomata, että yhteiskunta ja tieteet kehittyvät jatkuvasti. Samoilla säännöillä toimiva kapitalismi johtaisi tänä päivänä aivan erilaiseen tulokseen kuin mm. 200 vuotta sitten.

Taloustieteellisten tutkimusten ulkopuolelle jää vielä paljon moraalista huomioitavaa, mutta kaikesta huolimatta tässä on todistettu, että kapitalistinen markkinatalous on ainut varteenotettava pohja länsimaiselle yhteiskunnalle. Taloustieteellisesti määriteltävää kolmatta tietä ei myöskään ole. Se tuli selväksi viime artikkelissa. Toisaalta sekataloudet voivat soveltaa sosialismia ja suunnittelua, mutta markkinoiden olemassaolo on myös silloinkin elinehto.

Suurin osa ihmisistä mieltää sosialistisen suunnitelmatalouden toimimattomaksi mm. Neuvostoliiton ja DDR:n ihmisoikeusrikkomusten takia. Kyse on paljon muustakin. Sosialismin toimimattomuus johtuu lukuisista yksityiskohdista, joiden olemassaolo ei vaadi täydellistä sosialistista yhteiskuntaa. Suunnitelmataloutta ja sosialismia esiintyy joissain määrin kaikissa valtioissa, ja ne aiheuttavat osaltaan samoja ongelmia missä ympäristössä tahansa. Taloustieteellinen sosialismi- ja suunnittelukritiikki pätee myös mm. ylisuureen julkiseen sektoriin.

Aikaisempi artikkelisarjan osa