Suosituimmat

Thomas Taussi
Thomas Taussi
ke 01.12.2010

Marx oli väärässä

smith_marxAdam Smith, Karl Marx

Marxilaisesta taloustieteestä juontava marxismi kummittelee yhteiskuntatieteiden taustalla, oikeudenmukaisuuskäsityksissä sekä myös politiikassa. Kyse ei ole mistään vallankumouksellisesta sosialismin paluusta, vaan lähinnä alati olemassaolostaan muistuttavasta marginaalista. Vaikka hyvin harva kehtaa tunnustautua marxismin kannattajaksi, monesti Karl Marxia (1818-1884) saatetaan pitää vielä tieteellisenä auktoriteettina. Siihen saatetaan vedota vähintäänkin puolitosissaan, kun esimerkiksi maailman ongelmia halutaan sysätä kapitalismin piikkiin. Myös työväenliikkeen retoriikasta saattaa usein paistaa kunnioitusta Marxin ja hänen toverinsa Friedrich Engelsin (1820-1895) luokkateorioita kohtaan.

Pinnallinen kriittisyys marxismia kohtaan juontaa usein vanhaan 1800-luvun kontekstiin. Pätevämpi kritiikki Marxismia kohtaan ei kuitenkaan ole teorian iässä. Täytyy ottaa huomioon, että mm. varhaisemman, klassisen taloustieteen isän, Adam Smithin (1723-1790) liberaalin talouden ideat ovat säilyneet paremmassa arvossa nykypäiviin asti. Ovathan rauhanomaisempi vapaa kaupankäynti sekä luokkataisteluideologiaan rinnastettava kommunismi kaksi aivan eri asiaa. Koulukuntien iän takia monet marxilaisen taloustieteen huomiot rakentuivat kuitenkin silloisen valtavirran klassisen taloustieteen (Smith) päälle. Klassisen talousteorian puutteet saattavat siis selittää osin myös marxismin virheitä.

Marxismin oikeudenmukaisuuskäsitys perustuu pitkälti ylivedetyille johtopäätöksille taloudellisesta lisäarvoteoriasta sekä pääoman ja työn välisestä ristiriidasta. Carl Mengerin (1840-1921) sekä Ludwig von Misesin (1881-1973) tunnetuksi tekemästä itävaltalaisesta, myöhemmin myös uusklassisen valtavirran omaksumasta näkökulmasta marxilainen absoluuttiseen arvoon nojaava teoria on virheellinen.

Nykyinen taloustieteen valtavirta pitää itsestään selvänä, että tuotteen arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kysyntä tarkoittaa ihmisten mieltymyksiä sekä hetkellisiä tarpeita, kun taas tarjonnassa on kyse tuotteiden saatavuudesta. Klassinen käsitys oli, että hyödykkeiden arvo oli joko tuotteelle sisäsyntyistä tai tuotantokustannuksilla lisättyä. Toisin sanoen tuotteiden arvon uskottiin olevan absoluuttinen. Marxilainen käsitys pohjautui tälle oletukselle korostaen, että lisäarvoa syntyi ainoastaan ihmisen tekemästä työstä.

Käytännössä absoluuttinen arvo tarkoittaisi sitä, että joillain tuotteilla voisi olla yhtäläinen vaihtoarvo, eikä ihmisillä olisi yksilöllisiä mieltymyksiä. Tällöinhän ihmiset saattaisivat ajautua vaihtamaan keskenään saman arvoisia tuotteita äärettömän kauan. Ajatus absoluuttisesta arvosta saikin uskomaan, että samoilla tuotteilla olisi voinut olla erikseen vaihtoarvo sekä käyttöarvo. Esimerkiksi ylellinen esine, vaikkapa kultaharkko olisi käyttöarvoltaan alhainen, mutta vaihtoarvoltaan korkea. Sen sijaan kultaharkkoa yleisemmin saatavissa olevilla välttämättömillä elintarvikkeilla olisi korkeampi käyttöarvo. Koska niukkuus ja ihmisten tarpeet ovat olosuhteisiin nähden suhteellisia, ristiriita vaihtoarvon ja käyttöarvon välillä on nykyisestä näkökulmasta vain harhaa.

Virheellinen perusoletus tuotteiden absoluuttisesta arvosta johtaa virheellisiin käsityksiin myös sovellettaessa teoriaa pidemmälle. Marxilaisen teorian mukaan kapitalistinen voitontavoittelu ryöstää työntekijän tuottaman lisäarvon yksinoikeudella itselleen. Lisäarvo on tuotteen loppuhinnan ja tuotantokustannusten erotus. Tämän ehtona on, että ihmisen tekemän työn arvo on absoluuttinen vakio. Käytännössä ihmisen työn lopullinen arvo realisoituu kuitenkin vasta tuotteen markkinoinnin ja myynnin yhteydessä.

Marxilainen näkemys ei ota huomioon, että joskus tuotteet jäävät myymättä, ja yritys tuottaa tappiota. Käytännössä tuotteiden houkuttelevuuteen markkinoilla voi vaikuttaa esimerkiksi markkinoinnin puutteellisuus. Marxilaisella logiikalla tämä voisi kuitenkin tarkoittaa yhtä hyvin, että itse tuotantoketjun työläisten työ olisi ollut haitallista. Vaikka yrityksen kirjanpidosta voidaan selvittää voitto, siis yksinkertaistetusti liikevaihdon ja tuotantokustannusten erotus, ei voida selvittää tieteellisesti, kuinka suuri osuus kullakin tuotantoketjun osasella on lopullisen tuloksen kannalta.

Olisi siis väärin olettaa, että työntekijälle maksettava palkka olisi yhtä suuri kuin hänen tekemänsä työn konkreettinen arvo lopputuloksen kannalta. Työntekijöille maksetaan välitön korvaus heidän omasta työstään. Vapaassa taloudessa tämä palkka sovittaisiin joustavasti työn kysynnän ja tarjonnan mukaan. Pääoman omistaja ja työn mahdollistaja, siis itse kapitalisti ei saa välitöntä korvausta saati korvausta ollenkaan. Varsinainen liiketaloudellinen voitto on vastine riskien ottamisesta ja niiden kantamiseen uhratusta ajasta. Tämä riski- ja aikaulottuvuus on hyvin merkittävä silta ymmärtääksemme, että marxilainen pääoman ja työn välinen ristiriita on enemmänkin toisiaan täydentävää ja rakentavaa yhteistyötä.

Palkkatyö on varma, mutta kapeampi suhteessa mahdollisiin voittoihin, joiden hankkimiseen liittyy epävarmuutta. Palkkatyötä tekevien ihmisten ei tarvitse olla tulosvastuussa omalla omaisuudellaan. Kapitalistit taas pidättäytyvät välittömistä tuloista sitoen pääomaansa työntekijöiden käyttöön ja näiden välittömiin palkkoihin. Voiton korkeampi ansio on luonnollinen vastine riskille. Marxilaisena ihanteena onkin, että yritykset olisivat yhteisomisteisia, ja että ylijäämä, voitto jaettaisiin työntekijöiden kesken. Itsessään tämä ihanne ei ole ristiriidassa markkinatalouden lähtökohtien kanssa. Mikä estäisi ihmisiä perustamasta yhdessä yritystä yhteisellä pääomallaan?

On olemassa eri asteisia esimerkkejä yhteisomistuksesta, mutta ne ovat enemmänkin poikkeuksia. Tämä johtuu siitä, että työntekijät arvostavat enemmän varmoja välittömiä tuloja kuin omaisuutensa sitomista pitkiksi ajoiksi epävarmalle pohjalle. Usein tuotantolaitosten perustaminen vaatii myös niin paljon pääomaa, ettei tavallisilta ihmisiltä löydy välttämättä edes yhdessä vaadittavia summia. Taloudellisen perustan ansaitsemiseenkin voisi kulua liian kauan aikaa.

Yksittäisten rahoittajien, Marxin halveksimien kapitalistien ansiosta työntekijöillä on mahdollisuus hakea lainaa työpaikkansa perustamiseksi, tai jakaa riskiä toimintaan sijoitetun pääoman kanssa. Ilman rahoitusylijäämää hankkinutta yksittäistä kapitalistia ihmisten akuutit tarpeet jäisivät toteuttamatta. Samoin pääomaa vaativat työpaikat jäisivät perustamatta. Yleistä elintasoa nostattanutta teollista vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ilman Marxin halveksimaa kapitalismia.

teollisuus1

Kun ymmärtää rahoituksen ajallisen ulottuvuuden, löytää myös moraaliset perustelut "koronkiskonnalle". Rahan lainaaminen ei ole vain rahan vaihtamista. Rahaa lainataan akuutin tarpeen tyydyttämiseksi sen sijaan, että tarve tyydytettäisiin myöhemmin tai jätettäisiin kokonaan tyydyttämättä. Markkinataloudessa voi olla työpaikkojen kannalta elintärkeää iskeä markkinarakoon oikealla hetkellä eikä liian myöhään. Lainaraha on siis tavallaan aikaa, josta maksetaan hinta korkona. Ylijäämäinen raha sitoutuu alijäämän kattamiseen tuottaen näin hyötyä.

Yhtä lailla muuttuu käsitys siitä, että pieni vaikutusvaltainen eliitti omistaisi suhteellisen suuren omaisuuden ja päätäntävallan. Käytännössä pääoman omistajat ovat sitoneet omaisuutensa palkkatyöläisten työpaikkoihin välineiden ja toimitilojen muodossa, eivätkä käyttövalmiiksi setelinipuiksi ja kultaharkoiksi suljettuihin holveihin. Jonkun täytyy kantaa vastuu liiketoimintaan sisältyvistä riskeistä. Voittojen ja tappioiden kollektivointi ei poista vastuuta, vaan ainoastaan toimivan ja joustavan työnjaon. Siinä on myös syy, miksi vapaassa taloudessa ihmiset ajautuvat yhteisomistuksen sijaan “kapitalistiseen” työnjakoon.

mises_hayek 
Itävaltalaisen  koulukunnan 1900-luvun alun uranuurtajat
Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek

Itävaltalaisen koulukunnan vastine marxismille:
Kapitalismi on luonnollinen, hajautuneen evolutiivisen kulttuurikehityksen ilmentymä.
Thomas Taussi
Thomas Taussi
to 08.10.2009

Kollektivismin uhrien muistolle

Ihmiskunnan historian tuhoisimpien sotien ja kansanmurhien taustalta löytyy erilaisia aatteita. Puhutaan tiettyjen aatteiden uhreista. Tuhoisimpina aatteina pidetään usein fasismia ja kommunismia, mutta toisaalta eiväthän aatteet ja teoriat tapa, vaan ihmiset. Jotkut aatteet hyväksyvät tai jopa kehottavat tekemään ikäviä asioita, ja toisissa aatteissa siihen ajaudutaan vastoin alkuperäistä ihannetta. Onko 1900-luvun suurimpien sotien ja kansanmurhien taustalla lopulta yksi vai useampia aatteita? Mikä on kapitalismin suhde näihin aatteisiin ja tapahtumiin? Tässä kirjoituksessa yritän vastata näihin kysymyksiin ja murtaa yleisimpiä harhakuvia.
Kun juutalaisia kuoli natsien vainoissa, taustalla oli fasistinen, kansallissosialistinen ideologia. Toisin sanoen juutalaiset tapettiin kansallissosialismin nimissä. Vastaavasti Neuvostoliiton aikaiset yksilönoikeusrikkomukset mielivaltaisine kyydityksineen ja joukkomurhineen edustivat aivan saman tyyppistä totalitaristista valtiojohtoista voimankäyttöä.

Yhteistä edellä mainituille esimerkeille on kollektivismi. Kollektivismissa yhteisöstä tulee tärkein yksikkö, jonka puolesta ihmisten omia päämääriä ja oikeuksia on oikein uhrata. Pakkoyhteisöllisyys johtaa yhtenäiskulttuuriin, joka on uhka moniarvoisuudelle. Kollektivismi siis tarkoittaa ympäröivän yhteisön käyttämää mielivaltaa ja voimaa yksittäistä ihmistä kohtaan. Kollektivismi loukkaa yksilön oikeuksia. Yksilölle on aivan yhdentekevää, käytetäänkö häneen mielivaltaa diktaattorin vai demokraattisen enemmistön valtuuksin. Totalitarismi ja autoritarismi edustavat eri asteista kollektivismia. Kansallissosialismi ja fasismi mielletään liian usein kommunismin vastakohdaksi, vaikka molemmat ovat käytännössä hyvin lähellä toisiaan.

Saksassa ja Italiassa haluttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kokeilla uudenlaisia aatesuuntauksia. Vastakkain olivat tiukkaa valtionomistusta ja komentotaloutta vaatineet sosialistit sekä kansallismieliset, myöskin kollektivismia kannattaneet kansallissosialistit. Fasismi ja kansallissosialismi yhdistetään äärioikeistolaisuuteen, ja sosialismi vastaavasti vasemmistolaisuuteen. Tämä on suuri harha. Yksinkertainen jako oikeistoon ja vasemmistoon perustuu lähinnä talouspolitiikkaan, jossa vastakkain ovat kollektivistinen sosialismi ja talousliberaali kapitalismi. Fasismiin kuuluu tiukka valtion rooli talouspolitiikassa, mikä on komentotaloutta. Fasismi tulisi siis kaiken järjen mukaan luokitella vasemmistoaatteiden joukkoon.
Ennen pitkää Saksassa ja Italiassa kansallismielisyys vei voiton. Poliitikot onnistuivat uskottelemaan kykenevänsä suunnittelemaan ja johtamaan suurta kansankokonaisuutta. Ihmiset täytyi saada innostumaan ja uskomaan yhdessä samaan asiaan. Oikea kohde löytyi kansallisuusaatteesta, jolla oltiin jo aikaisemminkin historiassa kohotettu yhteishenkeä. Poliitikot uskottelivat, että pätevät virkamiehet olisivat tienneet ihmisten haluista ja tarpeista paremmin kuin nämä itse. Valtiojohtoinen ideologia antoi ihmisille toivoa siitä, että joku muu kykenevämpi ja mahtavampi voima olisi kantanut yksilön taakan. Nationalismista tuli melkein uskonto. Neuvostoliitossa nationalismi oikeastaan syrjäyttikin uskonnon. Ihmisen tuli olla uskollinen isänmaalleen. Syntyi sisäänpäin kääntynyt kansanyhteisö.
Saksassa länsimaisesta perustuslaista luovuttiin. Enemmistö käytti tässä mielivaltaa itseään ja vähemmistöjä vastaan oikeuttamalla hirmuisen harvainvallan demokraattisesti. Alunperin perustuslain tehtävänä oli asettaa raamit harjoitettavalle politiikalle ja suojella ihmisiä mielivaltaisilta päätöksiltä. Valta keskittyi. Toisinajattelijat hiljennettiin, ja esimerkiksi sananvapautta rajoitettiin yhteisen, kansallisen edun nimissä. Ihmisen henkilökohtaisista vapauksista tuli itsekästä ylellisyyttä. Kaikenlainen itsekkyys täytyi kohdistaa kansan yhteisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Yhteinen etu oli usein johtajien määräämä ihanne. Sitä käytettiin puolustusmekanismina ja tekosyynä uhkaaville, valtavirrasta poikkeaville ajatuksille ja tavoille.
Pian ei ollut edes mahdollista toimia toisin. Ihanteista tuli sääntöjä. Kansanenemmistö pidettiin tyytyväisenä tarjoamalla sille vähemmistöjen kustannuksella erilaisia etuja, työtä, leipää ja sosiaalinen tarkoitus. Valtio omisti mittavan osan teollisuudesta ja sai myös tarpeen tullen yksityisen sektorin vastaamaan toiveitaan. Vallinnutta näennäistä kapitalismia olisi siis sopivampaa kutsua komentotaloudeksi. Kansa ei kyseenalaistanut yksilöllisten oikeuksien rajoittamista, sillä ihmisille tärkein asia oli nyt kansanyhteisö. Kun kerran ihmiset olivat luopuneet perustuslain tarjoamasta turvasta, paluuta ei enää ollut. Poliittiset johtajat oli oikeutettu käyttämään suurta kollektivoitua voimaa.
Neuvostokommunismin ja kansallissosialismin erona on se, ettei kansallissosialismi ajanut marxismia kirjaimellisesti. Marxismi painottaa luokkataistelua, siis vihan lietsontaa eri varallisuuteen perustuvien kansankerrosten välille. Tämän olisi täytynyt hänen mukaansa johtaa työväestön yksinvaltaan ja tasa-arvoon. Marx ei ymmärtänyt kapitalistien hyötytarkoitusta vapaassa talousjärjestelmässä, vaan piti heitä loisina ja lahtaamisen arvoisina. Neuvostoliitto syntyikin tällaisen vallankumouksen pohjalta, jossa vauraampi kansanosa ryöstettiin ja suurelta osin myös surmattiin. Neuvostokommunismissa käytettiin kansan pelottelua politiikan ajurina jo melko varhaisista vaiheista asti.
Natsi-Saksassa taas ei haluttu ajautua samaan tilaan, jossa kansa jakautuisi kahtia ja ajautuisi aivan toimintakyvyttömäksi. Voimankäyttöä ja sillä pelottelua haluttiin välttää viimeiseen asti. Välttämättömissä tapauksissa terroria pyrittiin tekemään hyvin huomaamattomasti niin, ettei kansan keskuudessa levinnyt pelkoa. Neuvostoliitossa taas toisinajattelijoihin suhtautuminen oli paljon ilmeisempää. Työväestön vallankumouksen sijaan Saksassa kansan yhtenäisyys haluttiin viedä äärimmilleen ja saavuttaa riippumattomuus. Suurena esteenä tälle olivat eri kansalaisuudet ja varsinkin korostunut juutalaisvähemmistö, jota kansallissosialistit vihasivat ja halveksuivat rotuoppinsakin puolesta. Juutalaiset olivat myös monilta osin vapaan markkinatalouden kannattajia sekä monet itsekin vaikutusvaltaisia ja aktiivisia finanssimarkkinoiden toimijoita. Luokkavihan sijaan vieroksuttiin eri maalaisia ja rotuisia ihmisiä.
- – -
Tässä vaiheessa täytyy tehdä ero kollektivistisen yhteisön ja spontaanin vapaaehtoisen yhteisön välille. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys eivät ole toistensa vastakohtia. Oikeastaan ihmisen oikeus sitoutua haluamaansa yhteisöön on tärkeä osa yksilöllisyyttä. Tärkeä vapaus on myös se, että ihminen voi halutessaan vaihtaa välittömiä vapauksiaan yhteisön tarjoamaan turvallisuuteen. Sen sijaan kollektivismi on pakkoyhteisöllisyyttä, joka tarjoaa vain yhdenlaisen ”yhteiskuntasopimuksen”. Se ei jätä yksilölle valinnanvaraa sen suhteen, millaisen sopimuksen hän tarkalleen haluaa muodostaa. Todennäköisesti täysin kollektivismin vastaisessa maailmassa erilaiset perustarpeensa tyydyttävä ihminen kuuluisi moniin päällekkäisiin ja eri kokoisiin yhteisöihin vapaaehtoisesti. On huomioitava, että kollektivistisia sitovia yhteisöjä ei tee vapaaehtoiseksi se, että ne ovat saattaneet syntyä vapaaehtoisesti. Vallankumous syö lapsensa.
Aatteet, eivätkä yksittäiset tai muutamat ihmisetkään kykene suorittamaan järjestelmällisiä kansanmurhia omin avuin. Tämä johtuu siitä, ettei ihmisillä ole täsmällistä yhteismieltä. Ainut mahdollisuus käyttää yksilöä suurempaa voimaa yksilöä vastaan on valtioilla ja niiden kaltaisilla voimakkailla kollektiiveilla. Ei ole kovin lievästi ilmaistu, että kollektivistisen yhteisön yksilöt ovat orjia. Yksilöiltä kerätään usein verotuksen muodossa varoja sekä hyväksyntä päättäjien hankkeisiin edustuksellisen demokratian muodossa. Kansalaiset eivät käytännössä äänestä edustajia, jotka vastaisivat heidän mielipiteitään. Kansalaiset valitsevat heidät, jotka ovat vähiten eri mieltä heidän kanssaan. Useista päättäjistä muodostuva joukko pääsee käsiksi suureen määrään kollektivoitua voimaa. Edes demokraattisen suurvallan asevoimien käyttämisestä ei vastaa välittömästi koko kansa, vaan melko harva joukko päättäjiä. Ainut mutka matkaan voi ilmetä vasta silloin, jos selviää, että ehdoton enemmistö on täysin eri mieltä päättäjien kanssa.

Valtiot perustuvat eri aatteiden kompromissiin. Kaikki valtiot ovat käytännössä enemmän tai vähemmän kollektivistisia. Täten ei ole pätevää vetää mustavalkoista rajaa esimerkiksi länsimaisen liberaalidemokratian ja täyden anarkian välille. Toisaalta tässä mielessä kapitalismia ei voi rinnasta kommunismin ja fasismin kaltaiseksi ”aatteeksi”, kuten helposti on mahdollista päätellä. Kapitalismi tarkoittaa yksityisomistukseen perustuvaa talousjärjestelmää. Kyseessä on talousjärjestelmän ranka, eikä mikään loppuun asti viety aate. Talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti vallitseva tapa ohjata resursseja ihmisten tarpeisiin. Kapitalistisessa yksityisomistuksessa jokainen ihminen päättää itse henkilökohtaisesti rahojensa käyttämisestä, ellei tämä ole vapaaehtoisesti luovuttanut vastuutaan yhteisölle. Tällöin vallitseva yksityinen omistusoikeus voi vain ja ainoastaan olla pohjana myös vapaaehtoiselle kommuunille, siis kommunistien ihanteelle.

Yksityisomistus on yksi perustavanlaatuinen vapaus. Jos ihmisellä ei ole oikeutta henkilökohtaiseen omistukseen, tai häntä rajoitetaan omistamasta tuotannontekijöitä, hänen vapauttaan loukataan. Kun valtio asettaa ihmiselle taloudellisia rajoitteita, se on kapitalismin vastaista. Kommunismi on kapitalismin vastakohta. Ei olisi ollenkaan väärin sanoa, että kaikki valtiot ovat myös enemmän tai vähemmän kommunistisia.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaupankäynti, siis voimavarojen kohdistaminen kilpailuhengessä on tärkeintä. Kaikenlainen tuhoaminen köyhdyttää yhteiskuntaa, aiheuttaa epävakautta ja vaikeuttaa keskittymistä rakentavaan yrittämiseen. Monien kapitalismin vastustajien mielestä kapitalismissa tuhoaminen on vain hyväksi, sillä se lisää kysyntää rakentavalle työlle. Oikeastaan tämä keinotekoinen kysynnän lisääminen kuuluu vasemmistolaisena pidetyn J.M. Keynesin talouspoliittisiin oppeihin. On totta, että yksittäiset kapitalistiset yritykset tai jopa erikoistuneet kansantaloudet voivat tapausluontoisesti hyötyä toisten vahingon aiheuttamasta kysynnästä. Kysynnän takana voi olla esimerkiksi onnettomuus, jossa on tuhoutunut toisen yrityksen tai ihmisten asuntoja, autoja tai muuta omaisuutta. Menetetyn omaisuuden voi uusia vain säästössä olevilla rahoilla tai velaksi.

Omaisuuden tuhoaminen, siis elintason madaltaminen pidemmän päälle ei riitä kansantalouden kasvun lähteeksi. Jos varallisuutta tuhotaan jatkuvasti, säästössä olevat varat hupenevat. Jokainen käy mielummin kauppaa varakkaan ihmisen tai kansantalouden kanssa, kuin maksuvaikeuksissa olevan. Lisäksi yhteistyö on kansantaloudellisesti rakentavampaa, mitä korkeampia tavoitteita toimijat voivat varallisuutensa ansiosta tavoitella. Järjestelmällinen tuhoaminen vaatisi muutenkin yksilönvapausrikkomuksia, mitä länsimainen yksilönvapautta painottava perustuslaki vastustaa.
Vaikutusvaltaiset kapitalistiset yrittäjät ja heidän etujensa ajajat voivat käyttää hyväkseen kollektivismia. Vapaassa kilpailussa kapitalistiset yritykset olisivat lakiin nähden samalla viivalla. Moraalitonta, mutta valitettavasti sallittua kilpailuetua yritykset voivat hankkia itselleen runttaamalla lobbareiden ja eturyhmien kautta kilpailevia yrityksiä vaikeuttavaa politiikkaa. Tämä on mahdollista kollektivismissa, jossa ihmiset pakotetaan noudattamaan toisten arvojen pohjalta laadittuja erikoissääntöjä. Kapitalistit eivät siis itse ylläpidä kapitalismia, vaan he pyrkivät parhaansa mukaan hyväksikäyttämään kollektivismin tekemiä porsaanreikiä. Mikään ei ole niin jykevä monopoli kuin valtion myöntämä etuoikeus. Vika ei siis ole kapitalismin markkinahenkisyydessä, vaan siinä, ettei kollektivismi käytännössä pysty täydellisesti kääntämään selkäänsä markkinataloudelle.
Yhdelläkään maailman yrityksellä ei ole tarvetta eikä mahdollisuutta ylläpitää yhtä suuria asevoimia kuin mitä maailman vaikutusvaltaisimmilla valtioilla on. Yritykset tarvitsevat vain turvallisen ympäristön yrittämiselle. Yritykset voivat vedota vaikutusvallallaan lobbareiden ja eturyhmien avulla päättäjiin tilanteissa, joissa poliitikkojen päätökset olisivat eduksi yrityksille tai kokonaiselle teollisuuden alalle. Tämä kollektivoidun voiman käyttäminen voi vastaavasti rajoittaa muiden taloudellista vapautta mm. kohonneella verotuksella ja poliittisten ongelmien aiheuttamalla epävarmuudella.
Esimerkiksi sotaan osallistuva maa tekee tietoisen valinnan, joka ei ole kansantalouden parhaaksi. Yksityistetty aseteollisuus tai jopa valtionkin omistuksessa oleva yksittäinen suuri työnantaja voi virkamiehineen ja ammattiliittoineen kannustaa valtiota osallistumaan aseellisiin rauhanturvatehtäviin tai jopa sotilasoperaatioihin. Vika ei ole kapitalistisen omistajan, vaan kollektivismin, joka tarjoaa myös kilpaileville tahoille mahdollisuuden päästä käsiksi kollektivoituun voimaan. Fraasi ”Tilaisuus tekee varkaan” on mitä oivallisin kuvaamaan ihmisluonnetta yhteiskunnassa vallitsevan tasavertaisuuden ja kollektivismin risteyksessä.
On harhaanjohtavaa ilmaista, että ”kapitalismin” nimissä joku viaton olisi menettänyt henkensä. Jos kapitalismi tarkoittaa aatteena yksityistä omistusoikeutta, yksilön oikeutta, ”kapitalismin” nimissä tappaminen on vapauden ja itsensä puolustamista. Jos kapitalistinen valtio on veronmaksajien rahoilla aloittanut sodan varastaakseen muutaman kapitalistin mieliksi, kyse on kollektivismista. Länsimaisen vapausfilosofian (The Philosophy of Liberty) mukaan yksilön on hyväksyttävää puolustaa vain omaa henkilökohtaista koskemattomuuttaan ja omistustaan yksin tai vapaaehtoisten avulla. Kapitalismi ei ole aloittanut maailmassa varsinaisia sotia, vaan valtiot. Vaikka valtiovalta ei itsessään edusta kapitalismia, kollektivoitua voimaa on mahdollista käyttää myös eri kokoisten ihmisjoukkojen vapauden puolustamiseksi muiden mielivallalta.
Toisenlaiseen tarkasteluun kapitalismi, tai oikeastaan lähtökohtainen yksilönvapaus aatteena joutuu sen puolesta, ettei vapaus arvona eroaisi mitenkään muiden aatteiden arvoista, kuten fasismista tai kommunismista. Valtio ei voi pakottaa vapauteen tai tyrkyttää sitä arvona, sillä vapaus on lähtökohtainen luonnontila. Toisin sanoen vapauden voi vain viedä. Vapauden ”tyrkyttäminen” tarkoittaisi siis vapautta pakotteista ja velvoitteista. Fasismin kaltaiset aatteet tarjoaa hyvin niukan kehyksen erikoistuneita arvoja, joita ei ole mahdollisuutta vaihtaa. Vapaus onkin poikkeava arvo, sillä se ei sulje muita erikoistuneita arvoja pois. Toisaalta vapauden säilyttämiseksi on rajattava pois sellaiset arvot, jotka ovat sille uhaksi. Käytännössä liberaalidemokraattinen valtio voi siis lähinnä tarjota verovarojen vastineeksi turvallisuus- ja lainpuolustuspalveluja yksilönvapauden turvaksi.
Thomas Taussi
Thomas Taussi
pe 20.11.2009

Harhaanjohtava retoriikka osa 2

Tässä osassa käsittelen kahta muuta poliittisessa mainonnassa yleistä arvoa, tasa-arvoa ja sivistystä. Tasa-arvo on tärkeä länsimainen periaate, ja sivistys myös yhteinen arvo.

Tasa-arvo

Tasa-arvo tarkoittaa yksinkertaisesti kaikkien samanarvoisuutta lain edessä. Ihmiset voivat olla tasa-arvoisia, vaikka he eivät olisi yhtä älykkäitä, rikkaita tai saman rotuisia. Kollektivistinen tasa-arvokäsitys pyrkii usein tasoittamaan yksilöiden välisiä eroja antamalla etuoikeuksia vähemmistöille ja asettamalla näin rajoitteita enemmistölle. Edun saajiin voi myös hyvinkin kuulua määrällinen enemmistö.

Kollektivismin mukaan mm. tuloerot edustavat usein epätasa-arvoa. Jos kaksi ihmistä eivät tienaa yhtä paljon, he voivat silti olla tasa-arvoisia. Oikeampi termi tälle yhdenmukaistamiselle olisi tasapäistäminen. Koska kyseinen termi kertoo lahjomatta tasapäistämisen nihkeän fasistisen luonteen, tätäkin asiaa on yritetty markkinoida tasa-arvon kaltaisen hyveen nimissä.

Ihmiset eivätkä yritykset syrji, vaan tekevät valintoja. Valinnat asettavat aina kohteensa erityiseen asemaan. Jos esimerkiksi yritys päättää valikoida asiakkaikseen vain tietynlaisia asiakkaita, se on yrityksen oma tietoinen valinta. Yritys kantaa vastuun sillä, että se kieltäytyy tekemästä voittoa poissulkemillaan asiakassuhteilla. Lisäksi yrityksellä on vaara joutua huonoon valoon kansan keskuudessa. Kaikenlainen julkinen rankaiseminen moraalisin perustein on teennäisen vastuun lisäämistä sekä individualismin vastaista.

Länsimaisessa individualismissamme epätasa-arvoisuus on mahdollista ainoastaan, jos auktoriteetin säännöt kuten laki eivät ole yhtäläisiä kaikille. Individualismi on jyrkästi tätä vastaan. Kaikenlaiset rotuun, sukupuoleen ja ikään liittyvät kiintiöt edustavat syrjintää, vaikka niillä pyrittäisiinkin korostamaan vähälle huomiolle jäänyttä vähemmistöä tai enemmistöä. Kollektivistien kannattama ns. ”positiivinen syrjintä” ei edusta tasa-arvoa, vaikka se saattaisikin kaventaa vähemmistöjen ja enemmistön eroja. Etuoikeudet tarjotaan aina jonkun mahdollisuuksia rajoittamalla.

Sivistys

Sivistyksen voi ymmärtää monella tavalla. Se voi tarkoittaa oppineisuutta tai sosiaalista ymmärrystä. Yksi lyhyt sivistyksen määritelmä voisi olla vaikkapa tieto ja taito ymmärtää muita ihmisiä ja maailmaa. Sivistynyt ihminen ottaa muut ihmiset huomioon ja kykenee myös asettamaan itsensä toisen asemaan. Lisäksi sivistynyt ihminen pyrkii välttämään kaikenlaisia konflikteja ja etsimään niihin tarvittaessa ratkaisuja.

Ensimmäinen ja varsin yleinen sivistyksen väärinkäsitys on pyrkimys konsensukseen. Vaikka konflikteihin ei tule hakeutua, ei ole ollenkaan sivistymätöntä kertoa ja myös puolustaa omaa poikkeavaakin kantaansa. Usein vakiintuneiden ajatusten vastustaminen koetaan loukkaavana ja sivistymättömänä. Ihmisten ei periaatteessa tarvitse olla riidoissa, vaikka he olisivatkin asioista eri mieltä. Tähän kuitenkin ajaudutaan, jos eri ryhmät pyrkivät rajoittamaan toistensa oikeuksia.

Jos valtavirta on yritetty haastaa, haastaja on ollut helpompi pelata pois muulla tavalla kuin vastaamalla haasteeseen. Asioista on joko vaiettu tai keskustelun huomio on siirretty epäolennaisempiin asioihin. Näin on käynyt esimerkiksi Suomen maahanmuuttokeskustelussa. Ensin poliitikot eivät noteeranneet maahanmuuttokriittisiä ääniä. Nyt ne pyritään leimaamaan muutamien valikoidusti poimittujen yksittäistapausten perusteella. Esimerkiksi Suomen ehkä tunnetuimman maahanmuuttokriitikon Jussi Halla-ahon blogista keskusteluun on poimittu lähinnä kaikkein kärkevimmät näpäytykset, vaikka hänen blogissaan on runsaasti vakuuttavaa ja asiapitoisempaakin materiaalia.

Sivistystä käytetään usein vaaliohjelmissa. Mieleeni tulee viime kuntavaalit, joissa sivistys kuului osaksi sosiaalidemokraattien iskulausetta. Sivistys tarkoitti heidän mukaansa välittämistä ja ihmisen/ihmisyyden arvostamista. Käytännössä sosiaalidemokraatit ajavat innokkaasti holhousyhteiskuntaa, jossa kansalaisia verotetaan rankasti hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi. Kyseisessä mallissa ihmiselle ei jätetä hurjasti varaa omatoimisuuteen, sillä rankkojen verojen jälkeen täytyyhän sitä ihmiselle itselleenkin jäädä jotain.

Pakottaminen ei mielestäni liity mitenkään sivistykseen. Aito sivistyshän lähtee ihmisestä itsestään. Sosiaalidemokraattien omankin sivistyskäsityksen mukaan sivistynyt ihminen auttaisi heikompia ilman verotuksen kaltaista väkivaltaa. Miksi sitten heidän arvonsa ovat täydellisessä ristiriidassa puolueen yleisesti ajaman politiikan kanssa. Tällainen kampanjointi on törkeää valehtelemista.

Edellä mainittu tapaus ei suinkaan ole lajinsa ainut. Tulenkin käsittelemään aihetta lisää seuraavassa artikkelissani.
Thomas Taussi
Thomas Taussi
la 28.02.2009

Oletko liberalisti?

Alunperin liberalismi oli vapausaate, jonka ydin oli yksilö. Sitä kannattivat hallinnollista harvainvaltaa ja eriarvoistamista vastustavat ihmiset. Alkuperäinen liberalismi oli ja on edelleenkin porvariaate.

On kliseistä ja postmodernistista väittää vapautta kovin laajasti määriteltäväksi ja abstraktiksi käsitteeksi. Aivan kuin ajattelu rajoittuisi humanistisessa tiedekunnassa opittuihin mantraveisuihin. Kaikkihan tietävät, että vapaus tarkoittaa riippumattomuutta pakotteista ja henkilökohtaista vastuuta. Vapaudet voidaan lajitella positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin. Positiiviset vapaudet ovat muiden tekemää työtä yksilön tai yhteisön hyväksi, mitä käyttäjän ei tarvitse korvata. Se on siis periaatteessa myös valinnanvaraa, joka tapahtuu aina jonkun toisen kustannuksella. Henkilökohtainen vapaus ja vastuu on siis lähempänä negatiivista vapauskäsitystä, sillä yksilö on mahdollisimman vapaa kaikenlaisista velvoitteista, kuten pakkotyöstä toisten hyväksi.

Kaikki perustuu tiedolle. Tässä tapauksessa tieto on kaikkea sitä, mitä ympäröivästä maailmasta tiedetään. Tiedon jakautuminen on erityisen tärkeää varsinkin talouden kannalta. Kun pyritään kohdistamaan tarjonta vastaamaan kysyntää, yksilöiden arvostukset määrittelevät hinnan, josta tuottaja ja ostaja hyötyvät molemmat mahdollisimman paljon. Liberalismin ydin on siinä, ettei kukaan poliitikko tai etäinen virkamies voi tietää yksilön elämästä ja hänen arvostuksistaan niin paljon kuin yksilö itse. Koska vapaassa yhteiskunnassa tieto jakautuu parhaiten, se tarjoaa koko yhteiskunnan rikastumiselle parhaat edellytykset.

Koska yksilö ei voi pakottaa muita ottamaan riskejä hänen puolestaan, vapauden tuoman vastuun ansiosta yksilöt pyrkivät ottamaan vain sellaisia riskejä, joista he voivat itse kantaa vastuun. Kun yksilö käyttää omia varojaan ja päättää omista asioistaan, hän toimii vastuullisemmin kuin päättäessään toisten asioista ja rahoista vastuun ja riskien jakautuessa myös useammalle. Vastuun ansiosta tappioita syntyy vähemmän kuin liberalismin vastaisissa, kollektivistisissa järjestelmissä, joissa tappioiden syntymistä ei noteerata. Tappiot johtavat köyhyyteen. Se on esimerkiksi yksi sosialismin lukuisista ongelmista.

Turhat pakotteet eivät tee ihmistä onnelliseksi. Vapaa yhteiskunta pyrkii asettamaan yksilölle mahdollisimman vähän rajoitteita. Vähimmäisten rajoitteiden tarkoituksena on suojella yksilöä fyysisesti, juridisesti ja taloudellisesti. Vähimmäisiin pakotteisiin voi kuulua myös ympäristöhaittojen torjumiseen ja jonkinlaiseen kannustavaan yhteiskunnan tukiverkkoon tähtäävät säädökset ja verot. Liberalismissa jokainen yksilö, siis yksittäinen ihminen, on itseisarvo. Yksilö omistaa itsensä, eikä ole mikään väline tai velvollinen uhrautumaan muiden puolesta, ellei vapaaehtoisesti halua.

Ihmiset ovat luonnostaan eettisiä ja tuntevat vastuuta lähimmäisestään. Tämä ei toteudu kunnolla niin kauan kuin ihmiset totutetaan uskomaan, että yhteiskunta on äiti, jolle voi luovuttaa vastuuta itsestään ja muista. Yleisimmät perustelut vapaata yhteiskuntaa vastaan väittävät yksilökeskeisyyden syrjäyttävän yhteisöllisyyden. Yksilöllisyyttä pidetään yhteisöllisyyden vastakohtana vain puhtaasta tietämättömyydestä. Usein sanotaan, että ihmiset ovat luonnostaan yhteisöllisiä. Miksi ihmiset täytyisi sitten pakottaa johonkin, mihin he hakeutuisivat muutenkin? Vapaassa yhteiskunnassa yksilöt valitsevat yhteisönsä ja rakentavat ne näköisikseen.

Jos ajatuksesi osoittavat paljon samaan suuntaan, olet aito ja alkuperäinen liberalisti. Oletko eri mieltä, mutta tunnet silti olevasi liberalisti tai toisinpäin? Kommentoi ihmeessä!
Thomas Taussi
Thomas Taussi
ti 09.06.2009

Pari sanaa eurovaaleista

Viime viikonloppuna pidetyt eurovaalit olivat mielenkiintoiset, mutta tulos ei ollut minulle aivan positiivinen yllätys. Suomi menetti jo EU:n laajenemisen myötä kaksi paikkaa, jolloin oli aivan selvää, että vaaleissa tulee paikkatappioita kannatusosuuden säilymisestä huolimatta. Yksi niistä oli Kokoomus. Europarlamentin konservatiivipuolue EPP, johon Kokoomus kuuluu, säilytti vahvimman asemansa. Perinteinen vasemmisto sekä sosialistit heikentyivät harvoista protestiäänistä huolimatta. Sama näkyi Suomessa, kun SDP menetti yhden paikan, ja Vasemmistoliitto jäi kokonaan ilman paikkaa. Tässä laskussa ei kuitenkaan otettu huomioon vasemmistolaisten aseman muutosta muissa puolueissa.

Yksi mainittava ilmiö, josta viestimet kertovat rivien välistä, on lievä protektionismin kaipuu ja ulkomaalaisvastaisuus. Talouskriisi ja ylenpalttinen poliittisen eliitin monikulttuuri-ihannointi ovat saaneet aikaan turhautumista. Seurauksena yhä suurempi osa kansalaisista asettuu protestiksi perinteisen oikeiston ja vasemmiston sijaan ”oikeistopopulistien” tai uudenlaisen vasemmiston taakse. Suomessa tätä ilmiötä kuvaa Perussuomalaisten ja Vihreiden kannatuksen räjähdysmäinen nousu. Yllättävää, että Suomessa vaalien äänikuningas oli puppulausegeneraattori, joka peittää taidokkaasti puolueensa potentiaalisen älykkyyden kalastellakseen vanhanaikaisten tavisten ääniä.

Niinhän se menee, että Suomi on Euroopan viimeinen metsäläiskansa

Perinteisen vasemmiston kuihtumisen jälkeen uusi haaste tulee olemaan nousevissa populistipuolueissa ja uudistuneessa vihervasemmistossa. Itse suhtaudun kriittisesti politiikkaan, joka korostaa rationaalisuuden sijaan tunteita ja retoriikkaa. En väitä vastustavani Suomen ”oikeistopopulisteja” edustavan puolueen aatetta, vaan yksipuolista ja primitiivistä, vasemmalle kallellaan olevaa retoriikkaa, joka on puolueen ratkaisevin eteenpäin vetävä voima. Sittemmin se, mitä äänestäjät haluavat, voi viedä alkuperäisen aatteen omilta juuriltaan tai vähintään tukahduttaa perustavanlaatuiset arvot.

Edellä mainittu vika on vienyt suurpuolueet mukanaan. Kun jäsenhankinnasta ja kannatuksen lisäämisestä tulee kaikkein tärkein tavoite, alkuperäiset arvot joutuvat joustamaan. Rajoilla olevat liikkuvat poliitikot tai tulokkaat voivat nähdä nousevissa puolueissa mahdollisuuksia ja loikata niihin tehden puolueista näin enemmän itsensä näköisiä. Sisäisestä väännöstä huolimatta Perussuomalaiset ovat pienempänä puolueena onnistuneet säilyttämään selkeän imagon äänestäjän silmissä. Kaikilla suuremmilla puolueilla, joiden menestys ei ole vain yhden henkilön varassa, on vaikempaa. SDP on yrittänyt uudistua nuorilla naiskasvoilla, mutta se on vain entisestään rikkonut perinteistä sisäistä konsensusta. Tämän takia demareita on vaikea nähdä enää yhtenäisenä. Suureksi paisunut Karnevaali-Kokoomuskin on saattanut jo nähdä kannatuksensa huipun, ja näyttää persuja äänestävän äänestäjän näkökulmasta vain Sekoomukselta.

Suurin haaste on selkeän ja uskottavan imagon luomisessa. Ylenpalttinen karnevaalipelleily ei edusta tätä. Olisi siis syytä uudistua ihan oikeasti.

Yksikään liberaaleista suosikkiehdokkaistani ei valitettavasti päässyt Kokoomuksen ryhmään Brysseliin. Eniten harmittaa Risto E.J. Penttilän puolesta, jonka pääsy Kokoomuksen meppiryhmään oli vähemmästä kuin muutamasta sadasta äänestä kiinni. Nyt meppeinä jatkaa siis samat vanhat naamat: Ville Itälä, Sirpa Pietikäinen ja Eija-Riitta Korhola. Ihmettelen, mitä yksi kolmesta edellä mainitusta edes tekee Kokoomuksessa, ja olisinkin toivonut hänen menevän vaihtoon.

Much good work is lost for the lack of a little more

Kaikella saattaa kuitenkin olla tarkoituksensa. Jo ennen eurovaaleja minusta tuntui hieman siltä, että Suomessa ja Kokoomuksessa tarvittaisiin Penttilän kaltaista edistysmieltä enemmän kuin Euroopan parlamentissa.
Eduskuntavaaleja odotellessa…

Suositeltuja blogeja sinulle