 Thomas Taussi la 06.11.2010 |
 Ihmisen toimintaa ohjaavia tekijöitä ovat yksilölliset arvot, periaatteet ja moraaliset käsitykset. Henkisesti stabiililla ihmisellä on periaatteita niin yksityiselämän kuin mahdollisesti myös yhteiskunnallisten arvojenkin suhteen. Ilman niitä ihmisen toiminta olisi arvaamatonta. Käänteisesti voidaan sanoa, että periaatteellisen ihmisen toiminta on hyvin pitkälle ennustettavaa. Luottamus ihmiseen kasvaa, kun tämän moraalinen toiminta on ennustettavaa. Myös politiikassa arvostetaan selvästi määriteltyä ideologiaa. Kun päättäjä tai ryhmä perustuu joillekin periaatteille, kannattajien ei tarvitse olla huolissaan. Vastaukset suurten linjojen kysymyksiin ovat ennustettavissa periaatteiden pohjalta. Voidaan esimerkiksi sanoa, että yksilön itsenäisyyttä korkeassa arvossa pitävä liberalisti suhtautuu nuivasti pakolliseen kasvisruokapäivään. Vastaavasti poliittisesti vihreä voi suhtautua paljon myönteisemmin pakottamiseen, mikäli pakotettavat arvot miellyttävät häntä itseään.
Toisaalta silloin, kun ideologia on hyvin yksioikoinen, puhutaan usein idealismista. Idealismia leimaa ehdottomuus ja joustamattomuus niistä ihanteista, jotka ovat ideologialle keskeisiä. Käytännössä tällainen erittäin pitkälle viety linja saa vain vähän kannatusta muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Idealistin täytyy olla hieman optimistinen sen suhteen, että hänen ideologiansa otettaisiin vastaan sellaisenaan.
Strategisesti hyvin suosittu tapa saada asiansa edes jotenkin läpi on kompromissi, jota politiikassa kutsutaan konsensukseksi. Siinä ehdottomuudesta joustetaan suuremman kannatuksen saavuttamiseksi. Idealisti pelkää ennen kaikkea sitä, että konsensuksesta tulee itseistarkoitus. Konsensuspelon aiheuttaman ehdottomuuden takia idealismia pidetään epäpragmaattisena ja täten myös sinisilmäisenä. Toisaalta idealismin kritiikki voi kiteytyä myös populistiseen uskoon kultaisesta keskitiestä ja ääripäiden teoreettisesta mahdottomuudesta. Näpsäkkä retoriikka ei kuitenkaan ole mikään tieteellinen perustelu millekään. Idealismi ei itsessään ole aate, vaan tapa suhtautua aatteeseen ja sen ajamiseen. Eri aatteiden kohdalla idealismi, tai varsinkin idealismin kritiikki esittäytyy hieman eri tavalla. Joka tapauksessa tyypillistä kaikelle kritiikille on, että ehdottoman jyrkkiä aatteita pidetään toimimattomia ihan vain sen takia, että niitä pidetään keskitiestä poikkeavina ääripäinä. Tämä poikii populaareja ja epäanalyyttisiä “viisauksia”.
Esimerkiksi äärivasemmistolaisen kommunismin kohdalla yleisin kritiikki kohdistuu ylioptimistiseen ihmiskuvaan. Toisin sanoen kommunismin sanotaan epäonnistuvan ihmisen ahneuden takia. Käytännössä sosialistisen suunnitelmatalouden toimimattomuus johtuu tietoteoreettisista sovittamattomista ongelmista, kuten yksilöllisen hintainformaation puutteesta sekä päätäntävallan ja vastuun epäsuhtaisuudesta. (Lue lisää 1, 2, 3) Laitaoikeistolaisen markkinaliberalismin kritiikki on puolestaan vaikeammin määriteltävissä. Jotkut sanovat, että oikeistolainen, äärimmäinen yksilönvapaus ei toimi, koska ilman valtion kontrollia ja hyvinvointipalveluja ihmiset eivät olisi enää empaattisia. Ääripäiden välinen ero on siinä, että toinen ei toimi jo pelkän teoriansa puolesta. Yksilönvapaus ei nimittäin katoaisi, vaikka ihmiset jostain hyvin kummasta ja harvinaislaatuisesta syystä lakkaisivat olemasta empaattisia ja yhteisöllisiä. Ainakaan idealistisen yksilönvapausaatteen kohdalla teoria ei aiheuta ongelmia. Sen sijaan olisikin haaste muuttaa yhteiskuntaa tämän ihanteen mukaiseksi politiikan kautta. Poliittisen puolueen on vaikea ajaa aatettaan ehdottomassa muodossa ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämän takia jokaisen puolueen, olipa sen taustalla vaikuttavat arvot ehdottomia tai mietoja, linja muodostuu miedoksi tavoittelemaan suurinta mahdollista, tai vähintään vakiintuneen .
Käytännön politiikassa on huomattavissa ilmiö, jonka mukaan tiettyjä arvoja tai idealismia vähätellään sen takia, että niitä on vaikea markkinoida ihmisille. Kyseessähän on itsepetos, jossa ihminen luo oman linjansa ihmismassan mukaan. Jos kuitenkin poliittinen ryhmä perustuu selvälle aatteelle, miksi taustalla olevat arvot tulisi valmiiksi valita käytännön konsensuksen mukaan? Miksi ideologia täytyisi hylätä jo valmiiksi? Eivätkö arvot kuitenkin ole asioita, joita tulee tavoitella mahdollisimman paljon, vaikka edessä olisikin haasteita?
|
17 kommenttiaVastaa |
Juuri kukaan täysijärkinen ei vakavissaan käy kritisoimaan vasemmistolaista tai ainakaan marxilaista maailmankuvaa ylioptimistisesta ihmiskuvasta. Sellainen kritiikki ei todellakaan ole ”yleistä”. Syykin on selvä: marxilaisuuteen ei liity mitään selkeää ihmiskuvaa toisin kuin esim. klassiseen liberalismiin. Marxilaisuuteen liittyy ajatus ihmisluonnosta historian tuotteena. Tällöin ei ole mitään sellaista universaalia ihmiskuvaa joka voisi olla liian optimistinen. Esitätkin tuossa tavallaan käänteisen olkiukko -argumentin, jota olet mukamas korjaamassa paremmalla kritiikillä.
Kuitenkin sosialistisen suunnitelmatalouden toimivuus on tullut aiemmissa keskusteluissa (ja myös 1900-luvun tapahtumahistoriassa) todistetuksi. Suunnitelmatalous toimii suunnilleen niin kuin sen pitääkin toimia, ja nykyisellä teknologialla (mm. tietotekniikka) se toimisi eräillä mittareilla huomattavasti paremmin kuin kirjoituskoneiden aikakaudella. Yleensäkin on niin, että mitä tehokkaampi informaation kulku on, sitä suurempia organisaatiot voivat olla. En edelleenkään ymmärrä mitä tarkoitat sillä ettei sosialistinen suunnitelmatalous toimi: hyvinhän se toimii omissa tavoitteissaan. Se että suunnitelmatalous häviää ”tehokkuudessa”, ei merkitse mitään: vähän sama kuin sanoisin että klassinen liberalismi häviää lopputuloksen tasa-arvossa. Paremmuus riippuu aina valitusta mittarista. Sosialismissa suorastaan tavoiteltiin eräänlaista tehottomuutta.
Yleensä markkinataloutta kritisoidaan siksi että se tuottaa ainakin potentiaalisesti enemmän inhimillistä kärsimystä kuin eräät sosialistisemmat mallit. Klassisen liberalismin mukaan järjestetyssä yhteiskunnassa inhimillisen kärsimyksen määrä olisi riippuvainen ihmisten empatiasta ja muista vastaavista kontingenteista asioista. Sen sijaan esimerkiksi pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa inhimillisen kärsimyksen määrä on vähäinen, ovatpa ihmiset sitten empaattisia tai eivät. Juuri kukaan ei esimerkiksi kuole nälkään tai kylmyyteen. Tämä on vahvasti moraalifilosofinen argumentti, ja sen vuoksi niin tehokas ettei muita argumentteja tarvita. Kärsimyksen puute on aidompi ja kiistattomampi arvo kuin yksilöiden oikeudet tai väestön empaattisuus. Inhimillinen kärsimys muuten jäisi todellisena ilmiönä jäljelle vaikka ideologiset käsitteet kuten vapaus, tasa-arvo tai yksilönoikeudet (yksilöstä puhumattakaan) heitettäisiin yön aikana romukoppaan.
Lopetuslauseesi on oikein hieno. Se sopisi eräänlaiseksi huoneentauluksi jokaiselle sosialistille :)
Kollektiiviyhteiskunta on siinä mielessä idealistinen ajatus, että se nojaa ihmiskuvaan, joka luopuisi hyvin laajalti yksilönvapauksistaan. Tästä on osoituksena se, että monet ihmiset eivät totalitaristisissa valtioissa ole luovuttaneet oikeuksiaan kollektiiville ilman väkivaltakoneiston painostusta. Tällainen sosialismi on poikinut natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kaltaisia isovelivaltioita, joita kukaan em. idealisti ei enää allekirjoita omikseen. Klassinen liberalismi ei puolestaan nojaa tarkkaan ihmiskuvaan, vaan käsittää ihmisen lähinnä evolutiivisena olentona.
Sosialistisen suunnitelmatalouden toimimattomuus on todistettu taloustieteellisesti hyvin painavilla argumenteilla, joihin et vieläkään ole esittänyt juurta jaksaen päteviä vasta-argumentteja. Olen itävaltalaisten taloustieteilijöiden tapaan selittänyt, miksi edes äärettömän tehokas informaation kulku ei vielä takaa toimivaa hinnoittelu- ja koordinaatiojärjestelmää. Tehottomuus ja talousjärjestelmän virheet voivat olla niin tappiollisia, että kärsimys voidaan mitata ihmishengissä. Tällöin sosialistisenkin järjestelmän tuottama kärsimys voidaan mitata potentiaalisessa tilassa. Joka tapauksessa sinun täytyi yksinkertaistaa monimutkainen yhteiskuntajärjestys, kieltää kansalaisyhteiskunnan olemassaolo sekä empatiakyky saadaksesi liberaalista yhteiskunnasta karun paikan. Se ei vastaa todellisuutta, ja on aivan vähäpätöinen, reaalimaailmassa epäkäytännöllinen mittari.
En kieltänyt empatian olemassaoloa, vaan totesin että klassisen liberalismin vallitessa heikko-osaisten kokema kärsimys riippuu käänteisesti parempiosaisten kokemasta empatian tunteesta. Todellisuus osoittaa että ihmisten empatian tunne on todella epävarma takuu millekään sosiaaliselle oikeudenmukaiselle: moderneissa yhteiskunnissa ihmiset kohtelevat toisiaan huonosti ja ovat ahneita. Hyvinvointivaltio on vastaus juuri näihin ”ongelmiin”. Pelkkä kansalaisyhteiskunta taas ei ole ikinä kyennyt pitämään huono-osaisista kovin hyvää huolta. Liberaali yhteiskunta todellakin on karu paikka, jos ei satu saamaan hyviä kortteja käsiinsä.
Suunnitelmataloudessa resurssien käyttö koordinoidaan eri tavalla kuin markkinataloudessa. Tämän vuoksi talouslaskun ongelma on analyyttisessa mielessä näennäisongelma: sosialistista suunnitelmataloutta ei voi syyttää siitä, että se tuottaa erilaisen lopputuloksen kuin kapitalistinen markkinatalous, koska juuri sehän oli tarkoituksenakin. Talousjärjestelmän ”tehottomuus” on määritelmällisesti mikä tahansa poikkeama siitä lopputuloksesta, jonka vapaat markkinat olisivat tuottaneet: mutta samalla juuri tuo tehottomuus oli sosialistisen suunnitelmatalouden tavoite. Tämä on siis lopullinen analyyttinen argumentti tähän keskusteluun.
Ongelmalla on tietysti empiirinenkin puoli. Olet itse antanut jotain täysin triviaaleja esimerkkejä suunnitelmatalouden toimimattomuudesta, vedonnut mm. yli- ja alituotantoon, ja toisaalta jättänyt vastaamatta, kun huomautin että markkinataloudessa tapahtuu aivan samanlaista yli- ja alituotantoa. Käsittääkseni itävaltalaisen kritiikin ydin oli loppujen lopuksi siinä että myös sosialistinen talous on sidoksissa absoluuttiseen niukkuuteen: tuotannontekijöitä ja hyödykkeitä on sosialismissakin rajallisesti.
Eräissä vasemmistolaisissa malleissa yritetäänkin ylituottaa perushyödykkeitä ja siten subjektiivisella tasolla kumota niukkuuden kokemusta. Tämä ei enää tietenkään ole taloustiedettä, vaan sosiaalipsykologiaa. Taloustiede ei ehkä muutenkaan ole paras malli kun puhutaan autarkisesta kartanotaloudesta jota sosialistinen suunnitelmatalous puhtaimmillaan on.
On aika väärin yleistää ainoastaan modernin maailman ihmisiä kyynisesti röyhkeiksi ja ahneiksi. Monet ihmiset ovat hyväntahtoisia ja antavat tietämättään käyttää itseään hyväkseen myös huonoihin tarkoitusperiin. Ihmisten käytös ja suhtautuminen esim. köyhyyteen on aivan kulttuurisidonnaista. Esimerkiksi kauempana Aasiassa epäonnea saatetaan pitää ansaittuna, kun taas humanismi ja kristillinen sekä jopa islamilainenkin etiikka saattavat suhtautua huono-onnisiin myötätuntoisesti. Ei ole olemassa yhdenlaista mallia liberaalista yhteiskunnasta, sillä kyseessä on evoluution antaminen kulttuurin käsiin, ja kulttuurin antamisesta evoluution haltuun.
Aikoja sitten suunnitelmatalouden kannattajat pitivät kapitalismia jopa tehottomana järjestelmänä. Epätasa-arvoista tulonjakoa sekä yksityisiä pääomakeskittymiä pidettiin lyhytnäköisesti tehottomana koordinaationa. Tähän nähden suunnitelmatalouden uskottiin saavuttavan korkeamman kansantuotteen kuin kapitalismi. Suunnitelmatalous on tehoton järjestelmä, mutta saattaa se tyydyttää mielivaltaiset tavoitteet taloudellisesti hyvin hyvin tehottomasti.
Mielivaltaisten tavoitteiden korostaminen on vain talouslaskun väittelystä pakenemista, jota marxistit eivät sentään aikoinaan yrittäneet yhtä rehellisesti kuin sinä.
Kaikkialla tapahtuu yli- ja alituotantoa, mutta markkinataloudessa on sisäänrakentunut järjestelmä kohdistaa resurssit aina tasapainoa kohti. Ainut tapa siihen on yksityinen omistusoikeus sekä tästä kumpuava markkinainformaatio ja vapaa vaihdanta. Jos valtio omistaa kaiken, sillä ei ole oikeaa hintaa. Ainoat hinnat ovat ihmisten sopimia, sillä ainoat arvot ovat ihmisten arvostuksia. Muuten ei ole tehokasta taloutta. Ihmiset voivat toki pysyä hengissä tehottomassa taloudessa, mutta kehittyneelle yhteiskunnalle siirtyminen tehottomaan talouteen maksettaisiin ihmishengissä, ihmispopulaation romahtamisena. Kilpailua ja kaikkea spontaania ns. markkinaevoluutiota tarvitaan jo olemassa olevienkin saavutusten säilyttämiseksi.
On aika väärin yleistää ainoastaan modernin maailman ihmisiä kyynisesti röyhkeiksi ja ahneiksi. Monet ihmiset ovat hyväntahtoisia ja antavat tietämättään käyttää itseään hyväkseen myös huonoihin tarkoitusperiin. Ihmisten käytös ja suhtautuminen esim. köyhyyteen on aivan kulttuurisidonnaista. Esimerkiksi kauempana Aasiassa epäonnea saatetaan pitää ansaittuna, kun taas humanismi ja kristillinen sekä jopa islamilainenkin etiikka saattavat suhtautua huono-onnisiin myötätuntoisesti. Ei ole olemassa yhdenlaista mallia liberaalista yhteiskunnasta, sillä kyseessä on evoluution antaminen kulttuurin käsiin, ja kulttuurin antamisesta evoluution haltuun.
Aikoja sitten suunnitelmatalouden kannattajat pitivät kapitalismia jopa tehottomana järjestelmänä. Epätasa-arvoista tulonjakoa sekä yksityisiä pääomakeskittymiä pidettiin lyhytnäköisesti tehottomana koordinaationa. Tähän nähden suunnitelmatalouden uskottiin saavuttavan korkeamman kansantuotteen kuin kapitalismi. Suunnitelmatalous on tehoton järjestelmä, mutta saattaa se tyydyttää mielivaltaiset tavoitteet taloudellisesti hyvin hyvin tehottomasti.
Mielivaltaisten tavoitteiden korostaminen on vain talouslaskun väittelystä pakenemista, jota marxistit eivät sentään aikoinaan yrittäneet yhtä rehellisesti kuin sinä.
Kaikkialla tapahtuu yli- ja alituotantoa, mutta markkinataloudessa on sisäänrakentunut järjestelmä kohdistaa resurssit aina tasapainoa kohti. Ainut tapa siihen on yksityinen omistusoikeus sekä tästä kumpuava markkinainformaatio ja vapaa vaihdanta. Jos valtio omistaa kaiken, sillä ei ole oikeaa hintaa. Ainoat hinnat ovat ihmisten sopimia, sillä ainoat arvot ovat ihmisten arvostuksia. Muuten ei ole tehokasta taloutta. Ihmiset voivat toki pysyä hengissä tehottomassa taloudessa, mutta kehittyneelle yhteiskunnalle siirtyminen tehottomaan talouteen maksettaisiin ihmishengissä, ihmispopulaation romahtamisena. Kilpailua ja kaikkea spontaania ns. markkinaevoluutiota tarvitaan jo olemassa olevienkin saavutusten säilyttämiseksi.
Jatkan aiemmasta kommentistani pari kirjoitusta sitten ja vastaan samalla tähän. Olette kumpikin nuoria. Teillä on paljon nuoruuden energiaa, älykkyyttä ja ajattelukykyä, mutta ikä ja tiedon vuosirenkaat eivät ole vielä tuoneet teille viisautta riittävästi. Teidän näkemyksenne eivät oikeasti ole niin kaukana toisistaan kuin ne nyt näyttävät olevan. Kompromissit (hybridi, keskeltä poikki, sulle-mulle jako, tms.) ovat kiusallisia, kummallekin tulisi epätyydyttävä vaihtoehto. Kumpikin tarrautuu omaansa, omalta kannaltaan loogisesti.
Tätä ongelmaa voi purkaa seuraavasti: Omistusoikeus ja siitä seuraava vapaus (mukaan lukien erittäin tärkeä oikeus päättää omista asioistaan), ovat sinänsä hyviä oikeuksia, mutta riittämättömiä. Mitä vapaus on? Koska ihmiset tarvitsevat resursseja, puolisoita, suojaa luonnon ”elementeiltä”, yhteistyötä, turvaa riskien, uhkien ja ongelmien varalta, jne., saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät järjestämään edellä mainitut asiat mahdollisimman hyvin, ja erot ideologioiden välillä ovat painotus-, vallankäyttö- ja menetelmäeroja. Ideologioiden konkreettinen muoto peittää usein sen pinnan alla olevat todelliset kannatuksen syyt, pienet, mutta pakottavat inhimilliset tarpeet.
Vapaus ja omistaminen siis edellyttävät kykyjä, sekä yksilöllisiä, yhteisöllisiä, että jossain määrin (valitettavasti) kollektiivisia; toisin sanoen kykyjen täytyy edeltää vapautta ja omistamista. Vaikka sosialistit vetävät havainnoistaan väärät johtopäätökset, he ovat oikeassa havaitessaan itsensä ja yleensä nyky-ihmisten avuttomuuden ja kyvyttömyyden erilaisten tilanteiden, riskien ja uhkien edessä, sekä yleisesti suurten monimutkaisten organisaatioiden mitättöminä osina; kyvyttömiä itsenäiseen elämään ilman niitä, kyvyttöminä vapauteen. Sen sijaan, että tätä pyrittäisiin ratkaisemaan niillä tasoilla, joilla se on mahdollista, keskiverto sosialisti-intellektuelli ajattelee maailmanlaajuisen sosialismin tuovan suurimman turvan, koska silloinhan ”Kaikkialla on turvaverkko ja käytettävissä on suurimmat mahdolliset resurssit tämän järjestämiseen” ja tyydyttää samalla puolihuomaamattomasti, nähtävästi loppumatonta, itsekästä vallanhimoaan. ”Kaikkialla on …” – väitteeseen liittyy radikaaleja virheitä.
Koska nykyinen kapitalismi ja sosialismi ovat kumpikin kollektiivisia systeemejä, ja avoimia tai piilototalitarismeja, ne kasvattavat ja kouluttavat alusta saakka ihmiset avuttomiksi ja kyvyttömiksi, kykeneviksi toimimaan ja elämään ainoastaan nykyisen kollektiivisen systeemin sisällä. Ajattelemaan sen tavoilla ja ehdoilla, pää täynnä operatiivista tietoa, joka on relevanttia ja toimivaa lähes pelkästään systeemin osana. Systeemin ulkopuolella lähes kaikki ihmiset kuolisivat nälkään, kylmään ja/tai tauteihin, tai eläisivät minimaalisen niukkaa kädestä suuhun elämää.
Kapitalismin kannattajat voivat kertoa, kuinka he ovat saaneet vapaasti valita niin ja niin monta erilaista tuotetta, ja heillä on oma auto ja mökki. Vaikka sivuuttaisimme sen, minkälaista juoksupyörä -elämää he usein viettävät systeemissä stressaantuneine lyhyine lomineen, ja lopulta kaiken joutavan rihkaman keskellä tyhjän sisällyksetöntä elämää, seuraava vertauskuvallinen esimerkki valaisee tilannetta:
Jos X kouluttaa rotastaan häkissä täysin itsestään riippuvaisen, mutta tarjoaa valikoiman erilaista ravintoa, pientä vaihtelevaa hupia rotalle (esim. erilaisia juoksupyöriä ja -ratoja) ja useaa sorttia tongittavaa ja maattavaa pehmustetta häkin pohjalle, rotta varmasti tuntee olonsa vapaaksi, uskoo omaan illuusioonsa. Mutta rotan ei kannattaisi ihmetellä kun X:n täydellinen valta ja menetelmät kehittyvät kohti suurempaa rotan elämän mikromanipulointia, sen toiminnan yksityiskohtaista tarkkailua ja valvontaa, vähempää vapautta, kaiken irti puristamista rotasta, kohti totalitarismia. Ulkopuolinen ihminen havaitsee rotan todellisen tilanteen helpommin.
Jatkuu …
Osa 2.
Mistä tiedän konkreettisesti, että nykyinen systeemi ei ole vapaa?
Kolme todistetta, joista voidaan aloittaa:
a) Monopolisysteemi (kapitalismi, sosialismi tai näiden sekoitus) ei koskaan opeta kansalaisilleen sellaisia kykyjä, jotka tekisivät heistä kyvykkäitä vapauteen. Jos systeemi olisi aidosti hyväntahtoinen jäseniään kohtaan, se opettaisi jokaiselle kansalaiselle vähintäänkin turvaksi ja back-up taidoiksi muiden tietojen ohella sellaiset tiedot, jotka riittävät hyvään ja itsenäiseen elämään systeemin ulkopuolella. Nämä tiedot ja taidot ovat ruuantuotanto, asunnon rakentaminen ja energiantuotanto. Tällaiset ihmiset tulisivat lähes kaikissa, erittäin vaikeissakin tilanteissa tarvittaessa omillaan toimeen, voisivat kilpailuttaa systeemiä ja saisivat paljon helpommin ja tasa-arvoisemmin (sosialistit, huom.) kaiken tarvitsemansa, mukaan lukien puolisot. Tämä ei sulje pois sitä, että ihminen hankkii osan tai kaiken tarvitsemastaan systeemiltä.
b) Systeemi opettaa systeemin sisäisiin tehtäviin operatiivista tietoa, lähinnä ylläpitävää ja hienosäätävää, mutta hyvin vähän sellaista, joka voisi nousta systeemin yläpuolelle ja luoda jotain merkittävää uutta. Esim. systeemi opettaa systeemistä sen miten olemassaoleva liberaali valtio (tunnetaan nykyisin nimellä pehmeä totalitarismi) toimii, mutta ei laajoja tietoja siitä miten voitaisiin suunnitella tai ajatella uusia tai vanhoja vaihtoehtoisia systeemejä ja/tai kehittää nykyistä systeemiä merkittävästi.
c) Systeemi ehkäisee, kieltää, vaikeuttaa, hajottaa, verottaa ja rankaisee usein näennäisesti neutraaleilla säännöillä ja laeilla sellaista ihmisten toimintaa ja yhteistoimintaa (erityisesti ihmisten itsensä hallitsemia laaja-alaisesti elämälle tärkeitä keskisuuria yhteisöjä), joilla he voivat saavuttaa aidon vapauden ja itsenäisyyden systeemistä. Systeemi suosii, järjestää ja propagoi sellaista, joka pitää ihmiset atomisoituneina ja riippuvaisina systeemistä. Systeemi harhaanjohtaa ihmisiä, ja keksii heille sellaista tekemistä ja joutavaa viihdykettä, joka pitää heidät sopivan tietämättöminä ja tavallaan ympäri vuorokauden ”täystyöllistettyinä” (Yksi manipuloivien kulttien menetelmistä; koko ajan kiireisillä ja puuhastelevilla kultin jäsenillä ei ole aikaa ja energiaa ajatella, opiskella ja tehdä muuta kuin kulttiin liittyvää).
***
Ylläolevassa osin epäsuorasti esitetyssä mallissa sosialisti saa tarvitsemansa turvatakuut erilaisiin tilanteisiin ja kyvykkyyden nousta sosiaalisessa asemassa ja puolisonvalinnassa. Koska statuksessa ja puolisonvalinnassa voidaan kilpailla lukuisilla tavoilla, menetelmillä ja yhteistyön muodoilla, ja nämä tavat eivät ole suoraan vertailukelpoisia, ja jokainen niistä tarjoaa erilaisia menestymisen mahdollisuuksia, voittajia on paljon enemmän ja tasa-arvo lisääntyy. Nykyisessä yksiulotteisessa raha (kaikkea lasketaan ja ohjataan rahalla), status ja karrieeri organisaatiossa -systeemissä voittajia on vähän ja katkeria on paljon. Sosialistien suurelta osin keinotekoisesta ja täysin turhasta riippuvuudesta, turvattomuudesta, alhaisesta statuksesta ja kyvyttömyydestä kumpuava katkeruus, pakottavat tarpeet ja radikaali politikointi vähenevät.
Libertaristi saa vapaasti valita haluamansa toiminnan ja/tai yhteistoiminnan, sekä elämäntavan muodon; suuriin veroihin ja tuhlaavaan laajaan valtioon ei ole tarvetta; sosialisteja on paljon vähemmän ja jäljelle jäänyt sosialismi ei ole katkeraa; valtio ei mikromanipuloi ja määräile ihmisten elämää; omistusoikeutta omaisuuteen ja omaan kehoon kunnioitetaan; ja näiden perustana olevat kyvyt, tiedot ja taidot opetetaan kaikille halukkaille muun opetuksen ohella.
Kaikki voittavat.
Kirjoitin: ”Nämä tiedot ja taidot ovat ruuantuotanto, asunnon rakentaminen ja energiantuotanto.”
Tätä voidaan täydentää tarvikkeiden; työkalujen; sähkö- ja elektroniikkalaitteiden; 3D high tech, high precision -metalliosien (esim. hutteriitit); huonekalujen; moottorien (esim. monikäyttöinen Cube -moottori); autojen (esim. Local Motors -yritys); jne. valmistamiseen tarvittavilla tiedoilla ja taidoilla, kaikella mikä tähtää suurempaan itsenäisyyteen systeemistä.
Hyvä postaus. Erityisesti tämä:
Joka tapauksessa tyypillistä kaikelle kritiikille on, että ehdottoman jyrkkiä aatteita pidetään toimimattomia ihan vain sen takia, että niitä pidetään keskitiestä poikkeavina ääripäinä. Tämä poikii populaareja ja epäanalyyttisiä “viisauksia”.
Sammalkielen kommentti on hyvä vaikka en olekaan välttämättä samaa mieltä:
Juuri kukaan täysijärkinen ei vakavissaan käy kritisoimaan vasemmistolaista tai ainakaan marxilaista maailmankuvaa ylioptimistisesta ihmiskuvasta. Sellainen kritiikki ei todellakaan ole ”yleistä”. Syykin on selvä: marxilaisuuteen ei liity mitään selkeää ihmiskuvaa toisin kuin esim. klassiseen liberalismiin.
Marksismin ihmiskuva on ylioptimistinen siinä mielessä että ihminen olisi muka muutettavissa helposti.
Neuvostoliiton päämääränä oli nimenomaan luoda uusi ihminen ja sellainen ajatus perustuu ihmisluonnon helppoon muokattavuuteen, mikä sekin on tietysti tietynlainen ihmiskuva.
En väitä ettei ihminen olisi ollenkaan muokattavissa mutta neuvostomarksilainen ihmiskuva oli ylioptimistinen.
Mutta en pidä markkinaliberalismin – tai siis uusklassinen taloustieteen – ihmiskuvaa myöskään oikeana. (Libertarismin ihmiskuva on minulle epäselvä – onko sitä edes missään eksplisiittisesti märitelty.)
Kirjoitin aiemmin:
Kapitalismilla on oma ihmistyyppinsä – omaa etuaan (utiliteettiaan) ajava Homo Economicus. Uusklassisen taloustieteen mukaan Homo Economicuksen itsekkyys ei kuitenkaan johda ongelmiin vaan ns. markkinoiden sokea käsi huolehtii siitä että kaikki lopulta hyötyvät taloudellisen toimeliaisuuden noususta.
Richerson kritisoi kuitenkin myös kapitalismin ihmiskuvaa yhtä lailla utopistiseksi ja virheelliseksi. Homo Economicus toki vapautti ihmisen taloudellisen toimeliaisuuden mutta kapitalismi on varsin kykenemätön ratkaisemaan niitä moraalisia ja sosiaalisia ongelmia jotka globaalissa maailmassa kohtaamme: suuryritysten kirjanpitoväärennöksiä, uskonnollista terrorismia ja etnisiä ongelmia.
Moraaliset ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta vain koska ihminen on erilainen kuin kapitalismin ihmiskuva väittää. Jos ihminen todella aina olisi sellainen vain omaa utiliteettian maksimoiva toimija niin kuin uusklassinen taloustiede väittää eivät ihmisyhteisöt olisi mahdollisia siinä mielessä kuin niitä ympärillämme näemme.
Todellisuudessa ihmisyhteisöissä toimii moraalin näkymätön käsi joka parhaassa tapauksessa panee ihmisyhteisön – on se sitten yritys, kerho tai kansallisvaltio – jäsenet puhaltamaan yhteen hiileen. Yhteenpuhaltaminen on kuitenkin ehdollista: Minä teen yhteisötä jos muutkin tekevät. Jos vapaamatkustajia ei rankaista yhteisöllisyys romahtaa.
Richersonin juttu johon viittasin on tässä.
Kiitos panostuksestasi tähän keskusteluun, Valkea. Kieltämättä pointtisi ovat ajattelemisen arvoisia, vaikka vapauskeskustelun diskurssi on sivustollani erilainen.. tai oikeastaan määritelmä on rajattu eri kehykseen. Lyhyesti sanottuna pyrin tutkimaan yhteiskunnallista vapautta, siis yksilön riippumattomuutta vallankäytöstä. Omalla määritelmälläni vapaus toteutuu sitä paremmin, mitä vähemmän valtio puuttuu yksilön elämään, tai mitä vähemmän yksilöön kohdistuu väkivaltaa. Vielä lyhyemmin sanottuna yhteisiä haasteita voi ratkoa kansalaisyhteiskunnan muodossa, ei pakkovallan kautta yksilön vapautta rajoittamalla. Muut mietteet siitä, mitä ”todellinen” vapaus on, menevät abstraktin ja subjektiivisten määritelmien, mielenfilosofian suuntaan. Ne ovat enemmänkin makuasioita, mutta yhteiskunnallisessa mielessä vapaus on jo yksiselitteisempää, kun peilataan sitä esimerkiksi vastakohtaiseen vankeuteen ja orjuuteen. Vastakohtana on pakkovallasta vapaa yksilö, jolla on oikeus sanoa, tehdä työtä ja käydä kauppaa, kunhan se ei rajoita muiden vastaavaa vapautta.
Hyvä kommentti Jukalta!
Olet oikeilla jäljillä, kun sanot, että libertarismin ihmiskuva on jäänyt hieman epäselväksi. Monet libertarismin kannattajat ovat perehtyneet itävaltalaisen koulukunnan taloustieteisiin (kuuluisia nimiä Ludwig von Mises, F.A. Hayek sekä Carl Menger). Itävaltalainen taloustiede haastaa juuri sen stereotyyppisen kapitalistisen ihmiskuvan, jota uusklassinen taloustiede opettaa. Itävaltalainen taloustiede yrittä tuoda taloustieteen piiriin juuri sitä näkemystä, josta kerrot – inhimillistä toimintaa. Kaikki ihmisen toiminta ei ole liiketaloudellista laskelmointia. Se, kuinka paljon ihminen haluaa tuoda liiketaloudellisia tulosmittareita, voittotavoitteita jne. yksityiseen elämäänsä, on kulttuurisidonnaista. Vapaasti kulttuuri kehittyisi melko hitaasti evoluution lailla. Siksi esimerkiksi kulutuskulttuurinkin syyt voivat olla valtiollisia.
Kuitenkin yhteinen huomiomme voisikin olla se, että libertarismia on hyvin vaikea ymmärtää siltä pohjalta, kuin kapitalismista on ihmisille kansantaloustieteen perusteoksissa opetettu. Jos valtio ei puuttuisi peliin, vallitsisi pelkän yksinkertaistetun taloustieteen mukaan armoton henkiinjäämiskilpailu sekä tulos- ja tehokkuushelvetti. Toki em. asioilta ei voi välttyä missään korkean elintason yhteiskunnassa, mutta ei se tarkoita, etteikö niille olisi myös vastapainoa.
Thomas,
Poliittisessa keskustelussa on syytä erottaa käytäntö / teoria ja ideologia toisistaan. Vapautta voi toki käsitellä ideologisesti, mutta jos perustana olevia tekijöitä ei oteta huomioon, diskurssi törmää ihmisten läpitunkemattomaan kiviseinään. Toisaalta nuorelle miehelle voi olla hyväksi hakata aikansa päätä seinään, koska se tuo syvällisemmän, mukaanlukien tunnetason, ymmärryksen asiaan kuin jokin yksittäinen kommentti netissä.
Kuinka sitkeästi ihmiset pitäytyvät perustana olevissa asioissa? Niin sitkeästi, että he mieluummin antavat yhteiskunnan romahtaa, kuin tarttuvat ideologiaan, joka ei ota huomioon perustavia asioita.
Alustavasti voi vertailla maahanmuuttokriittisiä ja arvokonservatiivejä / libertaareja. Libertaarit ovat olleet politiikassa jo paljon kauemmin kuin arvokonservatiivit ja maahanmuuttokriittiset, mutta jälkimmäiset ovat menneet heittämällä kauas ohi libertaarien. Libertaarien politiikassa on paljon hyvää, joten olisi surullista jos sen hyvät puolet jäisivät abstraktin ideologian takia käyttämättä.
Termin ”objektiivisuus” näen tässä yhteydessä lähinnä poliittisena piilovaikuttamisena tai vallankäyttönä, esim. Ayn Randin objektivismi; vaatimuksena, kehotuksena ja eräänlaisena houkuttimena muuttaa näkemystään objektiivisuuden/”objektiivisuuden” julistajan suuntaan. Todellisuudessa subjektiivisuus ja objektiivisuus ovat monimutkaisia filosofisia käsitteitä, mutta siitä joskus toiste.
”Kuinka sitkeästi ihmiset pitäytyvät perustana olevissa asioissa? Niin sitkeästi, että he mieluummin antavat yhteiskunnan romahtaa, kuin tarttuvat ideologiaan, joka ei ota huomioon perustavia asioita.”
Tarkoitatko, että libertarismi on jotenkin puutteellinen ideologia, koska se ei ota huomioon subjektiivisia mielenfilosofisia vapauden merkityksiä? Menikö yhtään oikeaan suuntaan?
Libertaristisen ideologian ydin on siinä, ettei ole valtion tehtävänä toteuttaa ihmisten syvimpiä tai edes luettelemiasi hyvään elämään kuuluvia toiveita, sillä se on mahdotonta, epätasa-arvoista, ja vaatisi yksilöllisen vapauden valjastamista. Libertarismissa yksilöllä on lähtökohtaisesti paljon vastuuta sekä vapautta. Jos ihminen kokee, ettei tarvitse niin paljoa vapautta, eikä pysty kantamaan vastuuta omien asioidensa toteuttamisesta, hän luovuttaa välittömiä vapauksiaan esim. sitoutumalla sopimuksiin. Näin syntyy verkosto, joka muistuttaa yhteiskuntasopimusta. Tämä on vain rautalankaidea. Lopputulos voi näyttää hyvin monenlaiselta, vaikkapa hyvinvointivaltion kaltaiselta. Erona se, että siihen osallistuvat vain ne ihmiset, jotka sellaisessa haluavat elää.
Pointtini vapauden ”objektiivisesta”, paremminkin sanottuna yksiselitteisestä määrittelystä yhteiskunnallisessa keskustelussa on se, että ihmisille ns. negatiivinen vapaus, vapaus ulkoisista pakotteista tuo mieleen yhdensuuntaisia käsityksiä, kun taas laajempi abstrakti määrittely voi johdattaa erisuuntaisiin, epämääräisiin, jopa ristiriitaisiin käsityksiin. Usein ihmiset tekevät sen virheen, että he sekoittavat vapauskeskusteluun omia yhteiskunnallisia ihanteitaan niin, että vapaus on synonyymi omalle näkemykselleen ihanteellisesta yhteiskunnasta. Kärjistävä esimerkki on henkilö, joka sanoo vastustavansa liberalismia (vapausaatetta) ja samalla kannattavansa valtion väliintuloa ihmisten vapauden edistämiseksi. Olen kirjoittanut aikaisemmin artikkeleita poliittiseen retoriikkaan liittyen (löytyvät blogin vasemmasta sivupalkista). Pointtini on, että positiivisen vapauden käsite on harhaanjohtava, jopa virheellinen, eikä sillä ole tekemistä vapauden alkuperäisen yksinkertaisen merkityksen kanssa.
* Ylläolevassa ilmaisin vain valtion ja systeemin monopoliluonteen ja pahantahtoisuuden; en halua, että valtio järjestää mainitsemaani koulutusta. Viittasin implisiittisesti yksityisten ihmisten yhteistyönä ja kotikoulutuksena järjestämään opetukseen.
* Muutama prosentti ihmisiä puolittain liberaalin systeemin ulkopuolella riittää luomaan esimerkin ja kilpailutilanteen, joka romuttaa systeemin. Esim. liberaali systeemi tuottaa ylihinnoiteltuja, rumia ja huonolaatuisia kuutioasuntoja. Yhteistyöllä ja käsityötaitoja käyttämällä kauniita asuntoja voidaan rakentaa halvalla ja nopeasti. Mormoniyhteisöt pystyvät rakentamaan itsetehdyistä materiaaleista hyvän talon suurperheelle perustuksia lukuunottamatta päivässä. Jos jätämme rakentamiselle ja koristelulle hiukan kauemmin aikaa, ei siihen silti kauaa mene. Kymmenien vuosien asuntolainoja ja niiden maksamista systeemin juoksupoikana ei tarvita.
* Kaikki kannattamani mallit perustuvat valikoituun ja rajattuun paikalliseen yhteistyöhön, ei kollektiiviseen ylhäältä kaikille saneltuun politiikkaan.
”Tarkoitatko, että libertarismi on jotenkin puutteellinen ideologia, …”
- Libertarismin ensimmäinen tehtävä poliittisesti on selittää ihmisille vaikkapa esimerkein mitä libertarismilla voidaan tehdä käytännössä; siitä huolimatta, että libertarismi ei ota kantaa siihen mitä *pitää* tehdä. Tällä hetkellä libertarismi on liian abstrakti ja teoreettinen ihmisille. Libertarismin pitäisi mennä lähelle ihmisten arkipäivän elämää.
On tuossa jotain perää. Poliittisesti monet libertaarit pyrkivät välitavoitteena muuttamaan esimerkiksi holhousvaltion perustuslailliseksi länsimaiseksi liberaalidemokratiaksi. Siinäkin on paljon vääntämistä kerrakseen. Harvoin jää aikaa ihanneyhteiskunnan visioimiseen, kun suuri osa energiasta kuluu huonojen yhteiskunnallisten ehdotusten vastustamiseen. Libertarismista voi tehdä poliittisen aatteen vasta, kun valtavirta on kääntynyt edes semi-liberaalistiseksi mm. taloudellisia vapauksia ja sananvapautta kohtaan. Tämä selittää sen, miksi libertarismi on saanut edes hieman enemmän jalansijaa Yhdysvalloissa, jossa yksilönvapauden arvo on ymmärretty toisella tavalla kuin esimerkiksi kollektivistisessa Suomessa.
Nykyinen sääntelyviidakko on kuin kasa satavia tetrispalikoita, jotka täytyy ensin asetella oikeaan järjestykseen, jotta ne voidaan poistaa siisteinä riveinä kerrallaan. Yhteiskunnan muuttaminen on tajuttoman hidas ja pitkäjänteinen haaste.
Toisaalta libertarismi ja siihen liittyvä taloustiede kohtaavat vastustusta myös tieteellisemmissä piireissä, joissa asioita käsitellään avoimemmin ja myös teorian kautta. Tiedemaailmassa pyritään osoittamaan teorioiden perustavanlaatuisia epäkohtia. Viime aikoina olen kallistunut käsittelemään asioita enemmänkin tieteellisestä näkökulmasta ja puolustamaan libertarismin mahdollisuuksia tätä kautta. Useammin ideat virtaavat esim. taloustieteistä politiikkaan, kuin toisin päin.