 Thomas Taussi su 16.05.2010 |
Tämä on pieni kaksiosainen artikkelisarja, jonka tarkoituksena on esitellä ensin keskusteluja ”talouslaskun ongelmasta”. Sen jälkeen tarkoituksenani olisi viedä aihe tavanomaista kansantaloustiedettä syvemmälle liiketaloustieteen suuntaan. Tämän ei ole tarkoitus olla aatepuoleen keskittyvä linjaus, vaan syventävää ja kertaavaa jatkoa vuoden takaiselle artikkelilleni.
1920-1940-luvuilla käytiin keskusteluja itävaltalaisen vapaata markkinataloutta kannattavan taloustieteellisen koulukunnan sekä sosialistisen suunnitelmatalouden kannattajien välillä. Itävaltalaisen koulukunnan kasautuneet argumentit muodostavat ns. talouslaskun ongelman. Teoria osoittaa perustavanlaatuisia aukkoja sosialistisesta suunnitelmataloudesta jo teoriatasolla. Yleinen maallikkojen käsityshän sosialismista on se, että kaunis teoria kaatuu vasta käytännön toteutuksessa.
1920-luvulla taloustieteilijä Ludwig von Mises esitti väitteensä suunnitelmatalouden kyvyttömyydestä kohdentaa niukkoja voimavaroja oikeisiin kohteisiin hintasignaalien puuttuessa. Absoluuttisia hintojahan ei ole olemassa: tuotteiden hinnat määräytyvät markkinataloudessa jatkuvasti ihmisten sovittaessa halunsa vallitsevaan niukkuuteen. Jos hinnat eivät määräydy näin, ne keksitään enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, jolloin järjestelmää riivaa jatkuva ja sovittamaton yli- tai alituotanto. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että järjestelmä keskittyy koko ajan sellaisten tuotteiden liikatuottamiseen, mitä ihmiset eivät halua. On sanottu, että von Mises ennusti Neuvostoliiton romahtamisen jo ennen koko järjestelmän nousua. Kieltämättä Neuvostoliitossa kärsittiin juuri talouslaskun ongelmista: kaupat olivat jatkuvasti täynnä ostovoimaisia asiakkaita, mutta hyllyissä ei ollut tuotteita.
1940-luvulla toinen itävaltalainen taloustieteilijä Friedrich von Hayek täydensi oppi-isänsä von Misesin teoriaa korostamalla tiedon luonteen filosofiaa. Äärimmillään teoreettisesti olisi jotenkin mahdollista päätyä tilaan, jossa valtion keskussuunnitteluelin kerää äärettömän paljon markkinatietoa itse markkinatalouden jäljittelemiseksi. Sinällään kuulostaa jo erikoiselta, että valtion täytyisi luoda kallis koneisto jonkin muuten melko ilmaisen prosessin jäljittelemiseksi. Usko tietotekniikan kehittymiseen harhauttaa helposti ajattelemaan, että itsessään nopeammalla tiedonkäsittelyllä päästäisiin eroon tiedon luonteen rajoista. Tällaisesta oletuksesta kumpuaa vielä tänäkin päivänä usko siihen, että markkinat voisivat toimia tehokkaammin koordinoituna kokonaisvaltaisen vision pohjalta.
Teoriassa suunnitelmataloudelle olisi käyttöä vasta, jos se kykenisi tuottamaan markkinoita tehokkaammat näennäismarkkinat. Jo teoriassa näennäismarkkinoiden luominen edellyttäisi kallista ja laajaa tiedonkeräys-, käsittely- ja valvontakoneistoa. Tällöin suunnitelmatalouden saavuttamien taloudellisten hyötyjen tulisi kattaa koneiston aiheuttama syrjäyttävä kustannus.
Hayekin mukaan ongelma liittyy erityisesti tiedon keräämiseen, yhteismitallistamiseen ja soveltamiseen. Ihminen ei tunnetusti osaa aina ilmaista itseään. Markkinoita koskevan tiedon kerääminen ei perustuisi halujen ja niukkuuden realisoiviin rahallisiin ostopäätöksiin, vaan loputtomiin haastatteluihin ja kyselyihin. Ostaessaan ja vertaillessaan tuotteita mielessään ihmisen hiljainen tieto yhdistyy siihen rajoittuneeseen osaan tiedosta, jonka ihminen pystyy jotenkin ilmaisemaan ymmärrettävästi. Ihmisten tapa ilmaista ja arvioida asioita ei kuitenkaan ole läheskään yhteismitallista. Ihmiset ovat luoneet yksilöllisen ajattelutapansa, eikä heillä ole pitkälle vietyä telepaattista yhteismieltä. Kaksi jopa samalla tavalla ajattelevaa ihmistä voisivat esimerkiksi vastata keskussuunnittelukyselyyn hyvin eri tavalla.
Manuaaliset kyselyt olisivat hyvin alkukantaisia ja rasittaisivat järjestelmää. Siksi yritetäänkin keskittyä teoriapuolen ongelmien huomioimiseen. Kuvitellaanpa vielä äärimmäinen tilanne, jossa päästäisiin reaaliajassa ihmisen pään sisälle. Relevantin tiedon poimiminen ajatusmyrskystä perustuisi jonkinlaiseen kykyyn arvioida erilaiset ajatukset tärkeysjärjestykseen. Se vaatii tulkitsemista ja kriittistä suhtautumista jopa tutkittavaan. Ihmisen ajattelu ei välttämättä aina tue hänen toimiaan tai päätöksiään. Ihmismieli ei ole siinä mielessä mekaaninen kone, että sen kulkua voisi luotettavasti ennustaa. Edes ihminen itse ei osaa arvioida ajattelunsa ja halujensa kehittymistä.
Perustavanlaatuinen ongelma on joka tapauksessa siinä, ettei ihmisten erilaisia laadullisia ajatuksia pysty kokonaisuudessaan muuttamaan määrälliseen yhteismitalliseen muotoon. Miten järjestelmätasolla äärettömän suuri määrä eri ihmisten toiveita ja haluja tulisi suhteuttaa niukkuuteen mahdollisimman tehokkaan tuloksen aikaansaamiseksi? Miten mitata kolmannen persoonan näkökulmasta sitä, kuinka paljon henkilö A arvostaa enemmän tietokonettaan kuin henkilö B kännykkäänsä? Konstruktiivisesti vapaassa rahavaihdannassa ihmiset pystyvät hinnoittelemaan tuotteita ja sanomaan, kuinka paljon he olisivat mistäkin tuotteesta valmiita maksamaan.
Ilman vapaan vaihdannan järjestelmää ja yhteismitallista vaihdantayksikköä tehtävä on mahdoton. Kuvitellaanpa, että eri formaateissa kuten mp3-, pdf-, jpg-, txt- ja avi-muodossa olevat multimediataideteokset tulisi muuntaa yhteismitalliseen vertailukelpoiseen muotoon. Musiikkivideosta voi poimia laulun sanat ja kuvata vain omin sanoin visuaalista puolta. Samoin laulun sanat voi laittaa videolle pyörimään monella eri tavalla. Se, miten katsoja kokee musiikkivideon, kappaleen tai yksinkertaisimmillaan laulun sanat on joka tapauksessa monitulkintaista. Erilaiset merkitykset muuttuvat heti pienimmässäkin käsittelyssä. Pohjimmiltaan kaikki tiedostot ovat toki muutettavissa ykkösiksi ja nolliksi, mutta vaikeaselkoinen raakadata ei itsessään anna vastauksia olennaisesta sisällöstä ja sen suhteesta yksityiskohtiin. Mitä enemmän dataa ja informaatiota jalostetaan sovellettavaan muotoon, sitä enemmän siinä korostuu subjektin tai objektiivisuuteen pyrkivän mekanismin laatijan tulkinnanvaraisuus alkuperäisyyden kustannuksella.
Kun järjestelmä koostuu lukuisista ennustamattomista muuttujista, itse talousjärjestelmän kuvitteellinen funktio muuttuu koko ajan. Kun tietyllä hetkellä saadaan kerättyä tarpeeksi tietoa muuttujista, kuten ihmisten eri halujen tärkeydestä ja sijoitettua ne monimutkaiseen malliin, se on jo ehtinyt vanhentua. Lukuisten toimijoiden väliset vuorovaikutukset ja logiikat muuttuvat myös. Kaava täytyisi laatia uudelleen joka hetki. Raskaan hierarkkisen järjestelmän sijaan markkinoiden toimijat luovat ruohonjuuritasolta lähtien oman osuutensa ”funktiosta”. Painoarvo ja potentiaalisuus saadaan selville mielivaltaisen arvioinnin sijaan yhteismitallisista rahamääräisistä arvoista, tuloksesta ja taseesta.
Talouslaskun ongelman ehkäpä painavin teesi on, että ainut tapa saattaa subjektiiviset laadulliset näkemykset yksiselitteiseksi määrällisyydeksi on vapaassa vaihdannassa käytettävä välineellinen raha.
Kuvitellaanpa vielä utopia, jossa suunnitelmatalous kykenisi luomaan toimivan jäljitelmän markkinoista. Missä määrin markkinoiden tehokkuuden tulisi joustaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä? Nämä kaksi tavoitetta eivät läheskään aina ole yhteneviä johtuen osaksi oikeudenmukaisuuskäsitteen suhteellisuudesta. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa ihmisten mahdollisuus subjektiivisiin moraalisiin valintoihin olisi joka tapauksessa rajoitetumpi, koska järjestelmän keskusjohto on ottanut ihmisille normaalisti kuuluvan vastuun ja velvollisuuden hyvinvoinnin edistämisestä.
Mielenkiinnosta yritin etsiä netistä, jos talouslaskun ongelma olisi sattunut saamaan kritiikkiä. Yllätyin, ettei vajaassa vuosisadassa itse teoria ole kohdannut painavia vasta-argumentteja. Kuitenkin ”vähiten huonoa” vapaata markkinataloutta ja kapitalismia arvostellaan vanhakantaisen kommunismin nimissä hyvin hanakasti ikään kuin se kumoaisi suunnitelmatalouden teoriatason ongelmat. Ehkäpä ironisin, mutta selkein kritiikki talouslaskun ongelman yleispätevyyttä kohtaan koski sitä, että tietyssä äärettömien resurssien tilassa suunnitelmatalouskin voisi toimia. Suunnitelmatalouden tarkoituksenahan on useimmiten muuttaa tehottomat markkinat tehokkaiksi ja jakaa myös hyvinvointia. Jos resursseja olisi loputtomasti, mihin suunnitelmataloutta tällöin tarvittaisiin, kun kaikkien tarpeet on tyydytetty? Oikeastaan vitsikäs oletus äärettömistä luonnonvaroista ei edes lukeudu taloustieteen piiriin, sillä niukkuus on taloustieteen yhteisesti hyväksytty vakio-oletus.
Vaikka talouslaskun ongelma on helposti maalaisjärjellä ymmärrettävä kritiikki eräänlaista tiedeuskovaisuutta kohtaan, se saattaa ilmetä monille jopa taloustieteitä opiskelleille ihmisille uutena ja vieraana teoriana.
|
7 kommenttiaVastaa |
Sinänsä kokdemarin perusvasta-argumentti on, että valtio voi puuttua hintasignaaliin eli siis markkinoiden vapauteen tavalla tai toisella a) market failuren tapauksessa ja b) auttaessaan köyhiä, joiden ostovoima ei muuten tunnu.
Minulla on artikkelisarjan jatko-osasta osa jo tehtynä. Siinä mainitsen tuon market failuren. Sinällään tuosta tulonjaon tasaamisesta en ajatellut kirjoittaa. Voin kommentoida sitä tässä. Se on vähän kaksiteräinen miekka.
Ensin täytyy toki todeta, että markkinatalouden logiikalla tuloerot eivät voi pidemmän päälle kasvaa äärettömyyksiin siitä syystä, että jos jollain alalla tuotot ovat suuremmat suhteessa työn korvattavuuteen, se houkuttelee lisää ihmisiä alalle, poistaa niukkuutta ja madaltaa hintoja ja näin tuloja. Toki hyvin pienellä todennäköisyydellä tällainen tila voi rikkoutua, mutta se vaatisi jonkinlaista valtion myöntämää etuoikeutta joihinkin korvaamattomiin varoihin.
Se, että pyritään lisäämään matalatuloisimpien ostovoimaa johtaa taas siihen, että toisella puolella rahoitusylijäämä pienenee. Talouskasvulle tärkeät investoinnit vähenevät, kun rahoitus on niukempaa. Lisäksi tulojentasaaminen vähentää erikoistuneiden hyödykkeiden ja palveluiden kysyntää ja jopa kituuttaa sellaisia aloja, jotka voisivat matalammalla kynnyksellä nousta potentiaalisiksi vientiyrityksiksi.
Sinällään nämä ovat mittasuhteelaan pienempiä markkinatalouden korjaustoimia. Niiden pohjalla on joka tapauksessa järjestelmä, joka nojaa vapaaseen kaupankäyntiin, eikä keskussuunnitteluun.
”Oikeastaan vitsikäs oletus äärettömistä luonnonvaroista ei edes lukeudu taloustieteen piiriin, sillä niukkuus on taloustieteen yhteisesti hyväksytty vakio-oletus.”
Tässä on kyllä pienoinen ongelmakohta nykytaloustieteessä. Toki useat sen ymmärtävät, mutta hyvin monelle se tuntuu olevan kovin vaikeaa.
Immateriaalihyödykkeet ovat käytännössä ”äärettömiä luonnonvaroja”. Niiden kopioiminen tapahtuu lähes nollakustannuksilla (esimerkiksi MP3-tiedoston saa kopioitua esimerkiksi muutamalla hiiren klikkauksella). Osittain tästä syystä on katsottu, että niiden osalta tapahtuu paha markkinahäiriö, koska niiden markkinat eivät toimi samalla tavalla kuin aidosti niukkojen hyödykkeiden markkinat. Sen takia on pitänyt sitten mennä säätämään lakeja (tekijänoikeudet ja patentit), jotka yrittävät pakottaa immateriaalihyödykkeet keinotekoisesti toimimaan kuten niukat hyödykkeet – ja sitä mukaa kun kopiointi muuttuu helpommaksi ja halvemmaksi, keinotekoisen sääntelyn aiheuttamat ongelmat räjähtävät käsiin. Oikea ratkaisu olisi tunnustaa, ettei keinotekoisia kopiointimonopolioikeuksia tarvita, vaan markkinat kulttuurille ja tiedolle toimivat parhaiten ilman rajoituksia – ja samalla tuoda esiin nollakustannuksilla kopioitavien hyödykkeiden bisnestaloustiedettä, kun kerran niilläkin voi tehdä rahaa.
Suomalainen filosofi Eerik Lagerspetz on käsitellyt Hayekia ja taloudellisen laskennan ongelmaa esseessä, joka löytyy 2009 julkaistusta ”Oikeusajattelun vuosisata” -kokoelmasta. Siinä oli jotain myös kritiikistä. Kannattaa tutustua, ihan vain kielenkäytön korjaamiseksi, ”talouslaskun ongelma” kuulostaa vähän hassulta.
Terveisin
Matias Forss
Kiitos vinkistä Matias!
En löytänyt mitään kritiikin pääpointtia netistä, mutta äskettäin kirjastossa käydessäni luin jotain kirjaa liittyen talouteen ja moraaliin. En löytänyt varsinaista kritiikkiä talouslaskun ongelmaa vastaan, vaan Hayekin yleistä teoriaa, jossa hänen on ymmärretty puolustavan spotaanin järjestäytymisen tärkeyttä. Siitä on aikaa, kun olen Hayekia itse lukenut, joten minulla ei ole pitävää näkemystä siitä, mitä Hayek olisi mieltä muutamista spontaania järjestystä koskevista väittämistä. Kirjassa tuotiin esille, että esim. markkinoita vaikeuttavia väkivaltaan pohjautuvia mafioita voi ilmetä spontaanisti ilman valtiota.
Sinällään talouslaskun ongelmasta olisi mielenkiintoista kuulla kritiikkiä itse keskustelun sisältä. Rinnakkaisblogissani Uudessa Suomessa http://taussi.blogit.uusisuomi.fi/2010/05/16/suunnitelmatalous-oli-vain-kertakyttprosessi-osa-12
mittava keskustelu lähti käyntiin aiheen rajoilla. Talouslaskun ongelmahan keskittyi osoittamaan sosialistisen suunnitelmatalouden tehottomaksi spontaaniin omistusoikeusjärjestelmään nähden. Aikoinaan sosialistisen suunnitelmatalouden mahdollisuuksina tosissaan nähtiin tehokkaampi resurssien allokointi. Taloustieteellisen kritiikin jälkeen monet aatteelliset sosialistit vetäytyivät nurkkaan. Utopian tavoitteenaa oli enää pitää huolta vähäisenkin omaisuuden tasaisesta jakautumisesta ja perustarpeiden tyydyttämisestä korkeamman elintason kustannuksella. US:n blogissani kommentoin, miksi myös tuollaisissa järjestelmissä voidaan yhtä hyvin kohdata talouslaskun ongelma käytännössä.
Itse termi talouslaskun ongelma on suora käännös (economic calculation problem). Jos sille keksisi jonkun kovin erilaisen synonyymin, moni talouslaskun ongelmasta kuullut ei saattaisi huomata välittömästi yhteyttä. Järkevämmältä tosiaan voisi kyllä kuulostaa, jos talouslaskun ongelmaa kutsuttaisiin esim. talouden laskelmoinnin, markkina- tai talouspositivismin ongelmaksi.
Hayekin ja Giddensin epistemologista argumenttia käsitellään esim. Nigel Pleasantsin teoksessa ”Wittgenstein and the Idea of a Critical Social Theory: A Critique of Giddens, Habermas and Bhaskar”
http://books.google.com/books?id=rmbjKuWzxCIC&printsec=frontcover&dq=wittgenstein+critical+social+theory&source=bl&ots=OmUTCWrnev&sig=tQj5iWzzUQ2WAZe0Sr-8JfEwuzY&hl=en&ei=gPEDTLfXCI2QON3-jdcE&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=4&ved=0CC0Q6AEwAw#v=onepage&q&f=false
Olisiko mahdollista että pitäisit jatkossa vain yhtä blogia? Kahden rinnakkaisblogin vuoksi keskustelu ikävällä tavalla hajoaa. Täällä on näköjään viitattu samoihin kirjoihin joita itsekin olen käyttänyt lähteinä. Erityisesti suosittelisin sinua lukemaan tuon Pleasantsin yllämainitun kirjoituksen.