Oon muutaman vuoden miettinyt puhunko tästä koko asiasta koskaan mitään. Mutta koska tää on mua sen verran kalvanu tässä vuosien ajan ja kun pinnalle näyttää nousevan muita samantyyppisiä juttuja, niin pakkohan se kissa, sen räkäiset pennut, sen tulehtuneet, järsityt nännit ja väsynyt ruho, on vihdoin nostettava pöydälle.

Viime viikkolla hyvän ystäväni dragtaiteiliija Lola Vanilla:n kanssa törmättiin uuteen dragqueeniin nimeltään ’Miss Vanilla’. Mä olen monen vuoden ajan ottanut siipeni alle jos minkälaista poikaa, jotka haluaa heilua korkokengissä, ja meikeissä ja liian kireissä paljettimekoissa. Olen antanut neuvoja ja yrittänyt olla valopilkku todella vaikean ammatin pimeissä kuvioissa. Olen aina ollut ankara, reilu, rehellinen ja kannustava. Mun omat dragmammat ovat New Yorkin kovilta kaduilta, joten siellä päin totuus oli vielä kovempi ja karumpi, mutta rakkaus sitäkin voimakkaampi. Setätätien Suomi on pieni maa ja tätä hallitsee tällä hetkellä, mun Suomen dragmother, Jarkko Valtee, Osku Heiskanen, Miss Divet, Jukka K ja Niko La. Muutama mainitakseni. Mediassa heiluu muutama elämääkin suurempi drag persoona kuten Mega Paula ja Kalkkuna. Tilaa on, mutta se tila on ansaittava ja sen eteen on tehtävä paljon töitä. Tässä sulle MISS VANILLA vähän ystävällistä neuvoa.

Lola Vanilla on tunnettu enimmäkseen Burleski piireissä. Hän on tehnyt nimeä erittäin humoristisena dragtaiteilijana, jonka persoonaa hän on muovannut huolella monen monta vuotta, ja vihdoin hän on alkanut löytämään oman upean juttuansa. Hän on ahkera ja innovatiivinen taitelija. ’Miss Vanilla’ sinä taas olet mies, joka on ottanut Lolan nimen ja esittät olohuoneesi uumenissa puoli huolimattomasti huuli synkattuja biisejä, joita et edes vielä osaa.

Häpeä ’Miss Vanilla’! Mutta älä häpeä sitä, että olet vielä pieni juuri kuoriutunut dragtipunen, joka ei osaa vielä edes kävellä, saatikka sitten esiintyä. Älä häpeä sitä, että haluat tehdä dragiä. Älä edes häpeä sitä, että teet sen huonosti. Koska me K A I K K I queenit ollaan kuvattu, peilailtu, nolattu itsemme jos missäkin formaatissa. Itse esiinnyin ensimmäistä kertaa kuuluisalla munaristeilyllä ja mut buuattiin pois lavalta. Se oli nöyryyttävää. Mutta koska tahtoni oli niin kova menestyä tällä alalla, otin kaiken sen energian ja lupasin parantaa itseäni ja ammattitaitoani. Nöyryytyksestä kasvaa ja oppii ja jos se halua on sydämessä ja oikeasti haluaa olla taitava esiintyjä ja luoda uraa, niin otat tämän läksytyksen positiivisena ja äidillisenä läpsytyksenä sormille. Mutta OIKEASTI HÄPEÄ sitä, että et osaa käyttää Googlea ja ottaa selville, että jollain muulla suomalaisella artistilla on jo sinun ottama nimesi. Se on drag raamatun ensimmäinen synti: ’THOU SHALT NOT TAKE ANOTHER QUEENS NAME, UNLESS IT IS YOUR DRAG MAMAS!’’

Toisen nimen varastaminen on itse asiassa viihdemaailman suurin synti.

Muutama vuosi sitten nousi julkisuuteen DJ nimeltään Nina Cristal. Kohautin olkapäitäni ja mietin… Noh, siinähän on. Onneksi etunimi ja kuppikoko on eri. En miettinyt asiasta sen enempää.

Mutta 2012 nousi julkisuuteen Saunalahden luoma poptähti nimeltään Kristal. Biisejäkin tuli kaksi ’Rahaa Palaa’ jossa oli mukana Uniikki ja musiikki osuuksista taisi vastata Rähinän posse. Toinenkin single ulos saatiin Stigin ja Majurin siivittämänä. Nimeä en edes muista. Tai kuka siitä oli vastuussa.

Kun ensimmäinen single tältä feikkiartistilta tuli ulos, mun puhelin soi lakkaamatta.

- Oletsä alkanut laulaan Suomeksi? Miksi päätit vaihtaa musagenree? Minkälaista on tehdä töitä Uniikin kanssa? Tää sun biisis osoittautui mainoskampanjaksi. Onko sulla mitään kommentoivatavaa?

Se oli nöyryyttävää.

Mun nimi on mun nimi! Mä valitsin mun artistinimen, koska sillä on mulle henkilökohtainen tarina ja koska ajattelin, että kellään tässä Suomen maassa ei ole samaa nimeä. Kuinka monta artistia tunnette nimellä Madonna? Lady Gaga? Kaija Koo? Tai Tapani vitun Kansa? Oikeesti? Mun NIMI on ainut asia tässä maailmassa joka on mun. Mä olen tehnyt sen eteen törkeästi töitä: yli viidentoista vuoden ajan. Se kirjoitetaan AINA mediassa väärin. Mutta se on mun. Kun sanotaan Cristal Snow, se herättää jos jonkinlaisia tunteita: ’’Se hullu? Se rääväsuu? Se bilehile? Ai se ihana? Laulaaks se vielä? Ai se joka on siinä ToosaTVssä? Se on niin hauska! Ai se ihan wanna be? Kuka vitun Cristal Snow?’’

Ja oli se tunne mikä tahansa, se on mun luoma. Mun tuotos. MUN BRÄNDI. Jokainen onnistuminen, jokainen epäonnistuminen, ne on mun nimen alla. Ja mä olen jokaisesta niistä onnistumisista ja epäonnistumisista ylpeä.

Mua loukkas koko jutussa se, että tää on mainoskampanja. Ei edes oikea artisti. Vaan mun nimi assosioitiin johonkin maailman paskimpaan mainoskampankaan, joka pyörii vieläkin. Tänäkin päivänä. Juuri viime kuussa joku sanoi ’’Miks sä aloit laulaan Suomeks?’’

*silmien pyöritys*

Toinen asia mikä loukkaa on se, että tiedän, että keskustelua käytii tämän Kristal hahmon nimen vaihtamisesta, jotta sitä ei assosioitaisi väärin. Kiitos mainostoimiston sedät ja fuck you! FUCK YOU! Fuck the fuck you!

Kolmas asia mikä mua loukkaa on se, että tässä kampanjassa oli hyvin vahvasti mukana erinäinen määrä rap-artisteja, joille nimi on KAIKKI kaikessa. Räppäreillä nimi on yhtä kuin brändi. AIVAN samalla tavalla kuin mulla. Uniikki, Stig, Majuri. He ovat tehneet nimensä eteen niin paljon töitä, että kun joku sanoo Uniikki. Niin kaikki tiedetään kenestä puhutaan. He tietävät nimensä arvon. He tietävät mitä nimi merkkaa artistille. Ja kyllä näistä räppäreistä kaikki tietää kuka mä olen. Mua loukkas se. Mä en ole heille sitä ikinä ääneen sanonut, kun hyvänpäivän tuttuja ollaan, mutta oliko se palkkapäivä niin hyvä, että te vaan ajattelitte että fuck it.

Ja vielä ennenkuin luette tätä ja kelaatte, että oon hirveessä räpbeeffissä tai alkaa joku somerähinä tästä niin tietäkää se: nää artistit on yyber tyyppejä. Diggaan heistä kaikista. Lahjakkaita, kovasti työtä tekeviä ammattilaisia. Sen takia mun sydäntä ehkä eniten kalvo pettymys ja se että ei kunnioiteta toista ja toisen nimeä jonka eteen on tehty kovasti duunia. Ja kun näen näotä paskoja mainoksia vieläkin, niin kyl se pikkasen riipasee sydänkenttää toisinaan. Toisaalta ehkä mä muutan nimeeni. Onhan siellä Rähinän sekä muiden räppitalleissa vaikka ketä… Sopisko mulle nimeks vaikka Elastiikka? Uniikkinen? vai olisko joku muun artistin nimi, voisin olla vaikka Stikki tai MåJuri…

Peace Out.

Ja Miss Vanilla Kaikella rakkaudella. Vaihda nimes. Ennenkuin oma uras alkaa. Vaihda nimes. Oman urasi hyvinvoinnin kannalta.

Mun synttärit on ollu legendaarisen kamalia. Kesän lapsi kun on. Kukaan ei ikinä tullut. Tai kukaan ei ikinä muistanut. Muistan kun isä järjesti mulle varmasti ekoja syntymäpäiviä joita muistan meidän kerrostalon pihalla, Naantalissa. Oli kakut ja karkit ja mehut ja meiningit. Lapset tuli, mussuttivat mahansa täyteen herkkuja ja alkoivat leikkimään pihalla piilosta, mua ei tosin päästetty leikkiin mukaan. Kusipää kakarat. Istun hiekkalaatikolla viihdyttäen itseäni hiekkakakuilla. Olin mestarileipuri. Ja koska vanhempani eivät antaneet mulle ennen seitsemän vuoden ikää mitään karkkeja tai makeisia niin en itse nauttinut mehuista tai karkeista. Taisin nauttia omenanviipaleista ja porkkanamehusta. Ja niistä hiekkakakuista. Kuivia olivat.
Yhtenä vuotena sain lahjaksi autoradan. Se oli musta ja kiiltävä ja siinä oli nopeita autoja… Isä kokosi radan ja leikki kavereidensa kanssa sillä yömyöhään. Aamulla äidillä meni hermot koska rata oli niin iso ja olohuone oli liian pieni. Komea autorata koottiin takaisin laatikkoon ja piilotettiin sohvan taa. En leikkinut muistaakseni sillä enää koskaan… En edes sitä yhtä kertaa…
Kun täytin yhdeksän tai kymmenen isä teeskenteli että oli unohtanut mun synttärit. Tultiin kesälomareissusta ja sain kauko-ohjattavan auton. Halusin Barbien. Mutta innostuin ajelemaan autolla yömyöhään parhaan kaverin kanssa kaupan parkkipaikalla. Leikki kesti puolisen tuntia kunnes auto tippui tasanteelta maahan ja meni rikki. Piilotin auton kaapin pohjille että isä ei löytäisi sitä ja suuttuisi.
16 kesäisenä olin Ruotsissa ja päädyin tappelemaan serkkuplikkojen kanssa niin että lukitsin itseni vierashuoneeseen ja tulin ulos vaan kakulle. Se oli mansikkakakku. Kuten aina. Perinteinen mansikkakakku. Mutta kakku ei maistunut koska serkkuplikat olivat kusipäitä. En muista miksi, mutta ne olivat mun synttärit ja he olivat kusipäitä.
Kun täytin 18 istun lentokoneessa jenkkeihin. Ainoat ihmiset joka muistivat mun syntymäpäivät oli lentoemännät. Sain ylimääräisen jälkiruuan. Se oli kuiva mokkakakku.
Parikymppisenä poikaystäväni jätti mut puhelimessa syntymäpäivä aamuna kun olin valmistautumassa isoihin juhliini bileristeilyllä. Menin juhliin mustissa ja itkin vessassa koko päivän. Yöllä itkin tanssilattialla tuhannen päissäni ja päädyin jonkun ventovieraan matkaan. Seurusteltiin kolme kuukautta. Hän jätti mut parhaan ystävänsä takia.
Tänään olen matkalla kotikonnuille Kankaanpäähän. Menen juhlimaan syntymäpäiviäni isän ja äidin luo. Ketään muuta ei oikeastaan kaipaa, paitsi sisariani. Ehkä äiti on tehnyt kakun. Mansikkakakun. Hiekkakakkukin käy. Kunhan se ei ole kuiva.

Muutama viikko sitten eräs ihminen päätti jakaa tarinan siitä, kuinka hänen ystäviensä mielestä mä olen Ylimielinen Lutka. Mua on kutsuttu moneksi elämäni aikana, mutta jostain syystä, tää sai mut tuntemaan monen monta tunneryöppyä ja en oo pystyny päästään irti ajatuksesta, että mä olisin Ylimielinen Lutka.

Mä en tunne tätä kyseistä ihmistä, enkä hänen ystäviään. Hän lähestyi mua kertoakseen, että ihailee mun tapaa olla oma itseni. Tätä tapahtuu aika ajoin. Joskus ihmiset kirjoittelee mulle erinäisten sosiaalisten medioiden kautta ja kertoo kuinka joku biisi, joku tarina radiossa, joku haastattelu lehdessä tai parodiapläjäys on häntä koskettanut. Mä vastaan aina. AINA. Jokainen kerta. Vastaan. Minä. Ylimielinen kun olen. Joskus kadulla, tapahtumissa, Alepan kassalla, joku nappaa hihasta ja pyytelee kohteliaasti anteeksi, kun haluaa kertoa, että on fani. Tai pitää jostain mitä olen joskus tehnyt. Joskus ne haluavat vaan halauksen. Minä halaan. Joskus valokuvan. Minä poseeraan ja hymyilen. Koska olen niin ylimielinen.

Ok. Jos ironisesta sävystäni huomaa, niin yritän kaikkeni, että en koskaan ole ylimielinen ihmisiä kohtaan jotka mua lähestyy. Olen nöyränä usein sen edessä, jos joku joskus on jotain ikinä koskaan tykännyt tai pitänyt tai edes huomannut mua. Se on opettanut elämän kova koulu. En allekirjoita ylimielistä. Kiitos palautteesta. Tämä ei pidä paikkaansa.

Entäs sitten Lutka.Ylimielinen lutka. Lutka on aika kaamee sana. Mutta yhdistettynä ’ylimieliseen’ mietin, että noinkohan se on ees mahdollista. Antaa mutta ylimielisesti kaikille? Ja mitä lutkaan tulee, mä oon antanut viimeksi vuonna 1999. Taustalla soi Brineyn eka sinkku. Olen enemmänkin pihtari.

Eniten tässä koko jutussa mua ihmetyttää tämän tyypin tarve kertoa mulle mitä hänen ystävänsä ovat keskenään puhuneet. On sitä itsekkin kaikennäköistä rumaa tullu sanottua vaikka kenestäkin, sillä kuka nyt ei vähän läyhäisi kaveri-illoissa niistä jotka eivät paikalla ole, tai arvostelisi biisejä, elokuvia, julkkisten perseitä tai naamoja tai uusia tukkatyylejä.

Mutta tämä ihminen teki sen mikä mua kummastuttaa: hän otti minuun yhteyttä jotta voisi kertoa: ”Sinä olet mun kavereiden mielestä Ylimielinen Lutka”.

Ollaanko me tultu siihen pisteeseen yhteiskunnassa, että meidän käytöstavat ovat vaan kadonneet taivaan tuuliin? Sosiaalinen media ja julkkiselämäntavan janoaminen, ja peukkutykkäykset ovat tehneet meistä siis sosiaalisesti täysin tunnevammaisia?  Ihmisiä ei enää pidetä ihmisinä. Me näemme ihmiset vaan neliönmallisena kuvana instagramissa, Hudson-filtterin läpi käsiteltyinä, ihmisarvo on pelkkien tykkäysten varassa ja kun oikea ihminen tulee eteen, vastareaktiona unohdamme käytöstavat.

Neuvoksi annan vain tämän kultaisen säännön minkä äitini minulle joskus sanoi ”Jos sinulla ei ole mitään kaunista sanottavaa, niin sano se hänen selkänsä takana…”

:P

terveisin ylimielinen lutka